Ei tarttis valittaa, eikä tuhlata aikaa.

Huomaan katsoneeni brittiläisiä tv-sarjoja ja elokuvia paljon. Niitä katsoessa törmää samaan ilmiöön kuin muidenkin pienten maiden tuotannoissa - näyttelijöitä on rajallinen määrä, ja samat kasvot vaihtuvat tiuhaan eri rooleissa. Tämän tästä alkaa miettiä, missä on nähnyt nuo piirteet aiemmin. Usein saan mielikuvan, että tämä tyyppi tässä on liehunut pellavaisessa, laajassa ja avokaulaisessa miestenpaidassa ja ruskeissa nahkahousuissa, ratsastaen pitkin nummia näennäisen epähygienisissä olosuhteissa.

Nyt huomaan katsoneeni näitä erityisen paljon; tunnistin jopa Alun Armstrongin pojan hänen pojakseen, vaikken lähtökohtaisesti tiennyt mitään poikaa olevankaan. Sukunäköisyys on valtaisa. Alun on yksi lemppareistani.

Tänään on lepopäivä. Opin uusia asioita hitaasti. Kuten ajattelemaan eri tavalla. Että päivä, jolloin en saa oikeastaan mitään aikaiseksi, ei olekaan harmillinen vahinko, vaan hyödyllinen, itseni hoitamiseen käytetty lepotauko, jollaisia pitäisi olla riittävän usein, ehkä vähän useamminkin. Niitä voi oikein suunnitella, jos on viisas.

Lueskelin vähän viimeaikaisia merkintöjäni. Hauskuuteni on entisestään karsiutunut. Hauskuudellani olen halunnut erityisesti korostaa itseironiaani ja sitä, etten ota asioita, etenkään itseäni niin vakavasti. En usko, että otan itseäni sen vakavammin kuin ennenkään, mutta ehkä en vain jaksa koko ajan vakuutella, että en ota. Ehkä olenkin koko ajan ottanut itseni vakavammin kuin olen halunnut luulla, jopa huolestuttavan vakavasti, ja olen yrittänyt peitellä tätä heikkouttani. Onhan se noloa, ottaa itsensä niin vakavasti, että todennäköisesti ottaa itsensä vakavammin kuin muut. Se kuullostaa suorastaan harhaiselta.

Luulen koko ajan olevani vähän aiempaa suorempi ja pelkistetympi. Siitä seuraa, että kirjoitan aioista vähemmän, enkä ole niin hauska. Onkohan elämä siis oikeastaan aika vakava asia?

Minulla on kalenteri, sellainen kirjamainen, jonka ostin oikeastaan vain henkilökohtaiseksi ympärivuotiseksi joulukalenterikseni. Että voin kantaa sitä mukanani, ja aina aamuisin ruksia yhden päivän vietetyksi. Ei sillä, että erityisesti haluaisin elämän kuluvat ja päivien valuvan sormieni läpi, mutta viime syksynä laskin päiviä Valssimiehen paluuseen, ja tuntuu luontevalta jatkaa samanlaista toimintaa. Jos en jatkaisi, se tuntuisi jopa kerettiläiseltä. Joku etäsuhdeasiantuntija voisi kertoa, onko parisuhteellisempaa laskea päiviä, pidättää hengitystään ja odottaa, vai vain olla siinä kohdassa, että ne ovat, tulevat, menevät rullaavat ja ruhjoutuvat eteenpäin. Seuraavaan tapaamiseen, ja sen jälkeenkin, uusiin eroihin ja kohtaamisiin. Vai onkohan tuolla mitään tekemistä parisuhteiden kanssa.

En vielä tiedä, milloin Valssimies palaa, mutta voin nyt kuitenkin katsoa tuosta kalenterista ajan kulumista, ikään kuin suorittaisin jotain hidasta ja huolellisuutta vaativaa tehtävää. On niitä ainakin takanapäin. Ruksaan pienet, kuukausien mukaan laatikoissa riveissä olevat päivämääränumerot ja kerään pieniä rukseja rivi rivin perään, viikko toisensa jälkeen. Montako torstaita jo? Yhden kalenterikuukauden päivät on jo ruksittu, vaikka ihan täyttä kuukautta ei ole vielä kulunutkaan. Yksi laatikko on siis tavallaan täytetty, toista vähän isompaa siinä vieressä olen vähän aloittanut. Vasta kolme päivää ruksittuna.

Ja sitten on ihan tyhjiä laatikoita, jotka saan täyttää ihan mieleni mukaan asioilla. Tai no en ihan mieleni mukaan, osa laatikkoon niputetuista asioista on juuri nyt raskaita ja hankalia. Mutta mahtuu sinne muutakin.

Tämä ruksiminen on hyvin erilaista kuin syksyllä. Syksyllä laskin päiviä kuin hengen hädässä. En tiennyt, millaista se olisi. Mitä tapahtuisi. Tapahtuisiko mitään? Lopettaisinko laskemisen kesken, koska emme osaakaan tätä hommaa. Lopettaisiko hän? Kertoisiko, jos on lopettanut, vai tulisiko kertomaan sen vasta kun palaa? Huomaisinko jouluna, että tämä ei olekaan minun juttuni, tämä ihminen, tämä parisuhde, tämä olosuhde, jossa jatkossakin loputtomiin lasken päiviä ja odotan.

Kyllähän tämä sujuu. Mutta nyt tajuan, että ensi syksystä tulee vaikea. Hän lähtee taas, ja minä tajusin vasta, että sitten, kahdendenkymmenen viikon, lähes viiden kuukauden sijaan ero kestää oikeasti seuraavaan kevääseen. Se pieni hengähdystauko talvella on niin vähän, niin epätodellista, kiireistä, paineistettua aika, ettei sitä oikeastaan uskalla edes odottaa. Siihen ei voi nojata. Viime syksynä odottamisen aikajanani oli vain sen syksyn mittainen, jouluun saakka, siitä eteenpäin ei vielä pystynyt katsomaan.

Tai voivathan asiat muuttua. On palasia, jotka liikkuvat. Olen varovainen siinä, mitä alan odottamaan. Minä siis lasken päiviä, vaikka yritän kovasti olla päättämättä, mitä odotan.

Kyllä minä välillä haluaisin olla vähän erilainen. Olla vain, enkä miettiä näitä asioita koko ajan niin raskassoutuisesti.

Pöh, nyt tuo Joe Armstrong kuoli tuossa kuvaruudun toisella puolella.