#metoo-keskustelu on jäänyt pysyväksi ilmiöksi. Seksuaalinen häirintä tai naiseen kohdistuva epäasiallinen käytös on saanut käytännöllisen leiman jolla asia voidaan nopeasti keskustelun lomassa todeta yleisesti leimatuksi, ilman, että tilannetta tarvitsee tai edes voi erityisesti alkaa kyseenalaistamaan. Asian sanominen ääneen on helpompaa, kun sillä on hashtag. Hyvä niin.
Kyllä, olen sitä mieltä, että kaikenlainen naisten alistaminen ja epäasiallinen kohtelu on väärin. Ei saa raiskata, kouria, halventaa, vähätellä, tytötellä, huoritella, pakottaa jättämään koulut kesken, pakottaa avioliittoon, pakottaa synnyttämään, seksityöläiseksi, alistaa, riistää taloudellinen tai sosiaalinen itsenäisyys, pakottaa siivoamaan toisten jälkiä loputtomiin, käyttää nyrkkeilysäkkinä tai tuhkakuppina eikä kunniamurhata. Muunmuassa. Ei saa vaatia tekemään tai olemaan tekemättä jotain vain sukupuoleen perustuen. Myöskään miehiä ja kaikkia muita jotka näihin kategorioihin eivät tunne kuuluvansa ei saa sorsia. Eikös se nyt ole ihan selvä, hä?
Ja silti tuntui oudolta, joskus aikoja sitten, kun tämä #metoo-ilmiö alkoi, ja ensimmäistä kertaa joku tuntemani nainen käytti facebookissa tuota merkkiyhdistelmää itseensä liittyen. Tuli ensimmäisenä mieleen, että minä en kyllä ainakaan kehtaa käyttää tuota. Kehtaamattomuuteni liittyi siihen, että kampanja profiloitui kuuluisiin ja kauniisiin naisiin. Että enhän minä kehtaa laskea itseäni kuuluvaksi samaan kastiin Alyssa Milanon kanssa. Ihan kuin se olisi näissä tilanteissa jokin etuoikeus, joku prinsessakakku, josta en katsonut minulle riittävän siivua. Toisaalta myös ikäkriisini oli juuri sellaisessa vaiheessa, että neuroottisena olisin kuvitellut muiden ajattelevan minusta, että minulla olisi joku tarve kertoa, että kyllä minäkin olisin vielä jollekin kelvannut. Ikään kuin se olisi joku henkilökohtainen saavutus ja todiste naiskuntoisuudestani, että jopa minäkin voin baaritiskillä, siveellisesti pukeutuneena ja sivistyneesti punaviinilasillista tilatessani tulla yllättäin kaapatuksi täysvartalokontaktiin humalaisen, 30-vuotta itseäni vanhemmän miehen kähistessä mm. oluenhajuisella hengityksellään vasten kasvojani "lähekshää mulle vhaimokshi".
Onhan niitä paljon pahempiakin tilanteita ollut kuin tuo. Ja käsittämättömästi riepoo ne tilanteet, joista viime aikoina mediassa on puhuttu, joissa ahdistelu ja raiskaukset ja niistä vaikeneminen liittyvät vallankäyttöön työelämässä.
Jokin tässä konseptissa on kuitenkin kolkutellut mieltäni alusta asti.
Palataanpa ajassa taaksepäin. Tarkalleen ottaen lauantaihin 27.7.1985. Minä olin tuolloin 12-vuotias, melkein 13, ja pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni limudiskoon, katsomaan ihan ihka oikeaa bändiä joka esiintyi ison jumppasalin tyyppisessä tilassa. Se oli pienellä paikkakunnalla vähän vastaava tapaus kuin olisi tullut esitellyksi hovissa, jos vaikkapa Downton Abbeyn meininkiin vertaa. Olen kirjoittanut tästä merkittävästä päivästä päiväkirjaani mm. näin: "Vastoin kaikkia odotuksiani työnnyin melkein lavan eteen, ja laulaja kätteli minua! Se oli sit ihanaa olla siinä ahtaassa ja katella ja kuunnella korvat puol tukossa. Sitte rupes yks tyyppi nipistelee mua pehvasta. Eka se tuijotteli mua. Se oli kännissä." ja myöhemmin vielä "Sitte tuli yksi kahjo ja pussas mua olkapään paikkeille." Tasapuolisuuden vuoksi täytyy mainita, että raporttini mukaan myös isoveljeni kaulassa oli roikkunut joku tyttö, ja että hän oli vaikuttanut asianmukaisen kiusaantuneelta.
Nyt kun kahden jo aikuisen tyttären äitinä mietin tilannetta jossa 12-vuotias tulee yllättäen nipistellyksi ja pussatuksi n. 16-20 -vuotiaiden nuorten miesten toimesta, se ei tunnu kovin oikealta. Olen kuitenkin 12-vuotiaana kirjoittanut tuon muistiin hämmentävä, jopa hauskana tapahtumana. En tuntenut oloani uhatuksi, luultavasti siksi, että täysin luontaisesti hallitsin legendaarisen jäätävän kivestenkurtistajamulkaisuni jo tuolloin, ja nämä ei-toivotut lähentely-yritykset loppuivat välittömästi. Huomasin illan aikana kuitenkin selvästi astuneeni täysin uuteen maailmaan, jossa minua yhtäkkiä pidettiinkin naisena eikä lapsena, ja se tuntui jännittävältä. Kikatimme kavereiden kanssa kaikki samasta syystä, ja tunsin oloni oikein onnistuneeksi, kun juuri minä jouduin näin poikkeuksellisen huomion kohteeksi.
Kyllä, tuossahan ei ole mitään järkeä, mutta tuollaisessa maailmassa me 80-luvun nuoret elimme. Tuo oli normaalia. Tämä #metoo-kampanja on tarpeen juuri minunlaisilleni dinosauruksille, niin miehille kuin naisille. Siksi tämä asia on minua kalvanut, koska jollain tapaa henkisesti kuulun kohderyhmään, jota tässä herätellään. On oikein hyvä, että maailma muuttuu tältä osin. En haluaisi kenenkään nipistelevän tuntemattomien ihmisten pyllyjä moisissa tilanteissa, olivat he sitten 12-vuotiaita lapsia tai aikuisia ihmisiä.
Kerran katselin sivusta, miten Axel Smith soitti julkisessa tilassa levyjä ja kävi samaan aikaan kiivasta silmäpeliä n. 14-vuotiaan tyttäreni ja hänen kaverinsa suuntaan. Se tuntui jotenkin todella oudolta, mutta tunnistin tytöissä jotain itsestäni. Tämä tapahtui luonnollisestikin ennen salakuvauskäryä.
Minä ilahdun, kun saan huomiota, näen välähdyksen silmissä ja saan sen tunteen, että joku näkee minut ja pitää minusta, pitää minua viehättävänä ihmisenä. Minun ominaisuuksiini kuuluu monenlaisia asioita, ja yksi minulle hyvin ominaislaatuinen piirre on, että olen nainen. Minusta se, että olen nainen, on itse asiassa yksi persoonani parhaita puolia. Ainahan se on kivaa saada ansaittua tunnustusta jostain, mistä nauttii ja missä on hyvä. On ihmisoikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, esimerkiksi vaikka naisena. En pahastu pienestä enkä usein suuremmastakaan flirtistä. Eihän se edes minun kohdallani kumminkaan johda mihinkään, korkeintaan innostun solvaamaan keskustelukumppaniani neljällä tapaa, koska sosiaaliset taitoni sylttäävät tuolta osin. Toisaalta kyllä minä sitten erotan jos tilanne menee kannaltani tukalaksi. Ei tartte tulla iholle, jos en pyydä, jooko?
Jotkut julkkikset ovat kömpelösti yrittäneet puolustaa miesten oikeuksia iskeä naisia. He eivät varmastikaan ole tarkoittaneet puolustella ahdistelua ja fyysisen koskemattomuuden loukkaamisia, vaan yleisesti vain tuoda monipuolisia näkökulmia keskusteluun, joka ei muutenkaan aina pysy ihan uomissaan. Minä tavallaan ymmärrän tuonkin, kun en minäkään haluaisi maailman muuttuvan liian laimeaksi, hyssytteleväksi paikaksi missä kaikki on terävät kulmat on niin pehmustettuja ettei mistään voi enää lyödä kipinää. Mutta ei niiden kulmien tietenkään tarvitse olla aina niitä samoja sovinistisia asetelmia.
#metoo-keskustelulle on tarve ja paikkansa, mutta entä jos tätä aihetta lähestyisi myös positiivisen kautta? #mullekans? Miten sinä haluaisit saada huomiota naisena tai ihmisenä? Mikä tuntuisi mukavalta?
Eilen sittarissa, makkarankuorimaisesti vetoketjulla ylös asti suljetussa ääretöntä kyllästyttävyyttä aiheuttavassa talvitakissani, hiukset hätäponnarilla, minä, kypsässä 45-vuoden iässä oleva nainen, tulin puhutelluksi sanoilla "hei neitokainen, olisiko hetki aikaa". Puhuttelija oli n. 21-vuotias teleoperaattorin feissaaja. En mielestäni kuullut hänen äänessään erityisesti mitään ironiaa, mutta saatoin katsoa häntä kuin vähäjärkistä.
Tokihan kyseessä oli markkinointitilanne, todennäköisesti jopa etukäteen suunniteltu ja lukemattomia kertoja toistettu jippo, joka todistetusti toimii kohderyhmäni huomion kiinnittämiseen. Periaatteessa tuo oli kuitenkin mukavaa, vaikka koinkin, että tavallaanhan hän nimenomaan viittasi puhuttelullaan minun olevan nainen, ja mahdollisesti jopa nuorehko sellainen, ja nuorten naisten sosioekonomista vaikuttavuutta on perinteellisessä maailmankuvassa yleensä pidetty vähäisenä, joten tulisiko minun nyt tulkita, että puhuttelijan mielestä olen ikään kuin jollain tapaa vajaavaltainen yksilö, joka ei ole niin varma mielipiteissään tai taloudellisesti itsenäinen. Kansallisromanttiseltakin kuullostava neitokainen herättää mielikuvia käytännössä mykästä ja laimeasta hiehosta, joka siirtyy isänsä kodista suoraan miehensä talouteen, mahdollisesti jopa sukujen vaikutusvaltaisempien jäsenten keskenään sopimien taloudellisten kannustimien eli myötäjäisten saattelemana.
Mutta toisaalta, miksipä vuoden 2018 Suomessa "neitokainen" olisi mitenkään alentava nimitys, tuo vähättelevä tulkintahan kumpusi kokonaan omasta turmeltuneesta 80-luvun nuoren mielestäni, Kalevalasta, Adventistien lapsille suunnatusta kirjasarjasta "Ikuisia kertomuksia", Anni Polvan Tiina-kirjoista, Pikku Naisia, Runotyttö, Kotikunnaan Rilla, Vekkulituvan pikku emännät, lukemattomia harlekiinejä, Pieni talo preerialla -tv-sarjoista. Sen sijaan 90-luvun lopulla syntyneen nuoren ihmisen mielestä "neitokainen" todennäköisesti on mainion peruskoulutuksen ja mahdollisesti myös jatko-opintoja keskimäärin enemmän kuin miespuoliset ikätoverinsa suorittanut ihminen parhaassa työiässä, terveytensä ja hedelmällisyytensä huipulla, ihminen, jolle maailma täynnä avoimia ovia.
Nyt en heti äkkiseltään muista yhtään kertaa tämän kalenterivuoden puolelta, jolloin olisin tullut sukupuoleeni liittyen ei-toivotusti lähestytyksi tai edes puhutelluksi. 80-luvun nuori sisälläni on kieltämättä hitusen huolestunut, mutta ehkä tämä johtuu siitä, että on talvi ja kylmä enkä juurikaan ole liikkunut ihmisten ilmoilla. Ehkä tilanne normalisoituu itsestään kun sää lämpenee. Olisipa mainiota osata ajatella, että hienoa kanssaihmiset, jatkakaa samaan malliin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti