Taken by the wind.

Sisäinen odottajanaiseni on palannut. Se sitku-elämää viettävä henkilö, joka ei elä tässä hetkessä, koska elämähän alkaa vasta jossain tuolla tulevaisuudessa. Onhan se toki minun tilanteessani ymmärrettävää, mutta koska odottavan aika tapauksessani on kohtalaisen pitkä, olen ottanut henkiseksi tavoitteekseni olla olematta päätoiminen odottajanainen.

Odottajanaisen välttelyn osalta syksy meni siinä mielessä hyvin, että olin liian väsynyt odottamaan. Olinhan koko kevään ja kesän odottanut sen varsinaisen odottamisen alkamista. Kesällä piti ottaa jokaisesta yhteisestä hetkestä mahdollisimman paljon irti, koska ne olivat luetut, ne hetket. Odotin ajan loppumista ja hyppyä tuntemattomaan. Ja sitten alkoi niin pitkä odotus, että oli sangen järkevää ajatella, ettei sitä kaikkea odotettavaa aikaa kannattaisi käyttää ihan vain odotteluun. Minulla oli paljon suunnitelmia sen suhteen, mitä tekisin odottamisen sijaan, mutta sen sijaan olinkin vain melkoisen väsynyt koko ajatukseen. Tai ajatteluun ylipäänsä.

Nyt sitten on tulossa joulu. Joulun odotusta varten on suorastaan olemassa joulukalentereita. Odottaminen on suuri osa tätä tradioita. Ole siinä sitten olematta odottajanainen.

Avasin joulukalenterin ensimmäisen luukun marraskuussa, koska ennen joulua on hetki, jolloin menen lentokentälle vastaan. Odotan niitä pariakymmentä hengästyttävän täyttä päivää, joiden aikana kotini täyttyy ihmisistä jotka tulevat ja menevät ja syövät lanttulaatikkoa ja suklaata ja keitän kahvia ja paistan munakkaita ja suunnittelen vegaaneja ja kananmunattomia ja kalattomia ja maidottomia jouluherkkuja kermaisten, porsaisten ja voita tihkuvien perinteisten versioiden rinnalle. Tulen pitämään siitä, ja olemaan jälleen kovin, kovin väsynyt, kun se taas päättyy. En tiedä kuinka väsynyt, tai miltä minusta tuntuu, kun se päättyy, ja sitä odotan vähän huolestuneena.

Joulun ajankohta on tänä vuonna mielestäni paradoksaalinen.

Aina välissä, toivon, että on hetkiä jolloin saan miettiä, että mikä tuo ihminen nyt olikaan. Että se on sittenkin ihan oikea ihminen, samanlainen tai erilainen kuin ennen tai mitä muistin, eikä vain Whatsapin kautta päivieni kulkua rytmittävä, pikkuhiljaa yksiulotteiseksi kuvaksi muuttuva tekoäly, jota voisin kohta alkaa olettamaan jonkinlaiseksi oman persoonallisuuden haaraksi, mielikuvitusystäväksi, jonka olemassaolevaksi kuvitteleminen tuo jotenkin turvallisen olon sellaisena aikana, kun alkaa jotenkin tajuta olevansa taustastaan irrallinen, erillinen, itsenäinen olento.

Odottajanaiseni, nyt kun se taas pitkästä aikaa heräsi, tai vain huomasin sen taas lurkkivan nurkissa ja pulpahtelevan esiin minussa yhtenä sivupersoonistani, on kovin tarmokas. Se miettii elämää jo pitkälle kevääseen. Kesään. Seuraavaan syksyyn. Vuosia eteenpäin. Kuvittelee asioita, joita minulle voisi tapahtua, koska minullehan voi nyt periaatteessa tapahtua mitä vain. Kuvittelee asiota, joista innostun, ja mitä minulla on ylläni silloin kun niin tapahtuu. Suunnittelee hankkivansa kuntosalikortin siksi aikaa, kun siinä asunnossa, jota en ole vielä ostanut, koska en ole laittanut tätä nykyistäkään vielä myyntiin, tehdään sauna- ja kylppäriremontti. Ja aikoo löytää käytetyn 70-luvun nahkasohvan, ja kasvattaa hiuksia pidemmiksi niin kauan kuin tämä otsatukka, joka ei saanutkaan minua näyttämään aivan riittävästi Zooey Deschanelilta, katoaa. Listaa asioita, joita kirjoitan.

Tilasin sängyn. Viikkoja sitten. Odotan sitäkin. Meidän sänkyä. Se entinen oli minun vanha sänkyni, ja melkoisen huono selälleni, ja sitä ei tavallaan enää ole. Minulla on nyt kohta kaksi kuukautta ollut n. 20-neliöinen makuuhuone, jonka ainoat kalusteet ovat kampauspöytä ja lipasto, ja sellainen ranskalainen naulakko josta roikkuu käsilaukkuja. Ei sänkyä siis. Olen nukkunut vierashuoneessa, paitsi jos minulla on vieraita jotka eivät halua minua kanssaan samaan sänkyyn, jolloin olen nukkunut ylimääräisten tavaroiden huoneessa jossa on yksi ylimääräinen sänky, paitsi niinä iltoina, jos olen nukahtanut sohvalle. Yhtenä iltana, ei montaa päivää sitten, olin menossa nukkumaan ja seisoin eteisessä neuvottomana, en tiennyt mistä ovesta mennä. En muistanut missä tyynyni ja peittoni olivat. Oloni oli vähän koditon omassa kotonani.

Tavallaan odotan, että sänky tulisi, etenkin ennen joulua, mutta toisaalta tiedän, että tietynlainen keskeneräisyys ympäristössäni sopii hyvin pääni sisällölle. Täällä ei ole vielä kertaakaan ollut valmista.

Toisaalta odottajanaiseni tuntuu olevan vähän erilainen kuin ennen. Ei niin turhautunutta raivoa täynnä. Joskus kauan aikaa sitten, kun odotin, taukoamatta, asiaa toisensa jälkeen, epäilin oikeutetusti, että saatoin pettää itseäni. En ollut oikein varma, odotanko turhaan, olisivatko ne odottamani asiat ja tapahtumat ja muutokset sellaisia, että elämäni olisi lopulta sellaista kuin haluaisin. Valmista, ja sitten voisin olla onnellinen. Nyt en oikeastaan odota muutoksia. Odotan tiettyjä asioita, mutta oikeastaan vain koska on olemassa aikajana ja kalenteri, ja yleensä aika kulkee aikalailla pedanttisen lineaarisesti.

Ehkä en kuitenkaan enää odota ihan niin paljon. On monia hetkiä joissa vain olen ja annan ajan kulua, tyytyväisenä siitä että saan jatkaa tätä. Ja tyytyväisenä tähän, johon kuuluu olennaisena osana se että asiat muuttuvat, ja tarvittaessa muutan niitä. Että on keskeneräistä, vaihtelevaa, kausiluonteista, ja elämääni tulee uudelaisia asioita, ja mielellään myös yllättäviä asioita, joita en ole osannut edes odottaa. Ja koska kaikki ei tapahdu heti, tästä luonnollisena seurauksena tapahtuu odottamista.

Nyt on enää muutama päivä siihen kun avaan joulukalenterin viimeisen luukun ja oikeastaan en edes odota sitä. Puuhastelen, juon glögiä ja teen mitä haluan. Nukun levottomasti ja huonosti, koska fyysisesti olen kovin hermostunut, vaikka jostain syystä pääni ei tajua sitä. Ehkä pääni mieluusti pysähtyisi tähän hetkeen vähän pidemmäksi aikaa. Siten se parikymmentä päivää ei kuluisi niin äkkiä.