Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon.

Minulla on rubensmaisen rehevä, vuolaan ylitsepursuileva, tanniineiltaan rikas ja paahteisen kehittynyt flunssan jälkioireyhtymä. Hersyvä räkää, roiskuvia ysköksiä, hivuttavaa kutitusta henkitorvessa, hiekan tunnetta silmissä ja sangen muussattu olo.

Ei kuitenkaan enää kuumeinen, nyt huomaan eron aikaisempaan. Olen mallia "kylmäkkö", eli ruumiinlämpöni ei juurikaan nouse yli 35,5 asteen, 36 asteen ylityksissä en koe olevani aivan oma itseni, ja 37 ylittyy hyvin harvoin. Niin nytkin, kun olen potenut tätä vuosikymmenen ilmaisuvoimaisinta flunssaani. Influenssa, jossa hiuduin viime talvena, muistuu mieleen lähinnä vain sinnikkäänä ja kovana lihaskipuna.

Luulen, että olen tämän taudin kanssa jo hyvin voiton puolella, kunhan malttaisin levätä vielä päivän. En ole tehnyt niin monenakaan päivänä, koska elämä on tylsää jos vain lepää.

Hautausmaalla olisi kunniavartio. Sankarihautojen vieressä on kunkin sankarivainajan kanssa mahdollisimman samanikäinen vapaaehtoinen mies. Ikähaarukka on 13-55, luin lehdestä. Minusta idea on hieno. Oikein kateellisena mietin, että miksen minä keksinyt tuota. Mieleni teki mennä katsomaan tätä, mutta flunssa, väsymys, ja sen tiedostaminen, että tyrskisin hallitsemattomasta mielenliikutuksesta julkisesti, tällä kertaa hyvin massiiviset etanaräät poskilla, puhuu minulle järkeä.

Kun kuulin siitä kunniavartiosta, olin vähän ihmettynyt siitä, että vapaaehtoisiksi kelpuutettiin vain miehiä. Toisaalta ymmärrän, että on yritetty hakea mahdollisimman tarkasti näitä sankarivainajia kuvaava joukko. Toisaalta sukupuoli on vain yksi ihmisen ulottuvuus. Mitä ajatuksia siitä olisi katsojille herännyt, jos jonkun sankarivainajamiehen haudalla tämän päivän Suomessa olisikin ollut kunniavartiossa nainen?

Olen ollut vuoden mittaan enenevässä määrin vaivaantunut kaikesta Suomi 100 -teemailusta, joka on lähinnä ilmennyt tuotteiden mainostuksena. Ostakaa, tai olette epäisänmaallisia. Enkä muutenkaan ole niitä, jotka innoittuvat asioista, joista massan mukana pitäisikin innoittua. Eilen kuitenkin aloin saada kylmiä väreitä, kun ajattelin, että maailmalla valaistaan asioita sinisiksi meidän maamme takia. Ja me täällä valaisemme Saana-tunturin. Se näkyy varmaan pitkälle avaruuteenkin. Lähdin töistä. Taivaanrannassa oli harmaan pilvimassan keskelle repeytynyt kaistele tummaa yötaivasta, ja siinä himmaili kauniita sinisiä revontulia. Näkiköhän kukaan muu niitä?

Aamulla märisin, kun näin Googlen päivän kuvan.



Eilen suunnittelin tätä päivää, ja mielikuvittelin makaavani sohvassa ja katsovani, miten Sauli ja Jenni kättelevät valtavan määrän ihmisiä. Joisin kahvia. Omaisin mielipiteitä muiden asuista ja tyyleistä. Nyt tajusin, että minun pitäisi paikallistaa kaappiin säilömäni johdot, jotta voisin viritellä television jälleen käyttökelpoiseksi. Uusi asiallinen, aavistuksen funkkishenkinen tv-tasoni ei ole vieläkään saapunut.

Ehkä minä vain etsin ne johdot. Jos taloudessani olisi paikalla mies, valitsisin juuri nyt olla sovinisti, ja väittäisin, että se olisi hänen hommaansa.