Heaven knows what you've got to prove.

Ulkona on ilotulitus. Seison ikkunassa, joulutähden valokehässä ja katson sen tunnollisesti. En tiedä miksi tulittavat tällä kertaa. Muistan, että olen ollut muutamiakin kertoja niin väsynyt, etten ole jaksanut nousta katsomaan ilotulitusta sellaisen kuullessani.

Jos asuisin levottomammassa kaupungissa, en ehkä ensimmäisenä tuollaista pauketta ja kolinaa kuullessani ajattelisi, että jaa, siellä on varmaan ilotulitus, ja kääntäisi kylkeä. Saattaisin toki ajatella, että jaa, siellä on taas jengitappelu, ja kääntäisin kylkeä.

Vuosia sitten, kun tytöt olivat pieniä, olimme läheisellä uimarannalla, sellaisella pienellä järvellä, joka on varmaan jonkinlainen suppa. Oli kuuma päivä ja järven rannat olivat täynnä ihmisiä. Ympäröivissä metsissä hiippaili lisäksi varusmiehiä maastopuvuissa, havunoksia kypärissään, rynkyt käsissä. He periaatteessa olivat ikäänkuin piilossa, mutta luulen, että hyvin suuri osa meistä rannalla olijoista kyllä havaitsi heidät. Olimme kaikki kuin emme huomaisi mitään. Hehän ovat varmastikin vain harjoittelemassa täällä salaa metsässä hiipimistä.

Olen minä katsonut Netflixistä dokumenttejakin. Jim ja Andy, ja Joan Didion - the center will not hold. Ja sitten propagandaa useilta eri suunnilta - erilaisia salaliittoteorian kumoamisdokumentteja, mm. Roswell ym. ufot, Kennedyn murha, taisi olla pari muutakin. Säähavaintopalloja, salaisia huippulentokoneita. Uskottavia, kummallisia sattumuksia. Vastavoimana katsoin ultimaattisen salaliittoteorian julkistamisdokumentin, Unacknowledged, jossa yhdellä kertaa paljastettiin salaliitot ainakin ufojen, Kennedyjen, ja vielä Marilyninkin murhien osalta. Mietin, mikä tekee dokumenteista uskottavia, ja onko se jotain sellaista, jota voi rahalla ostaa.

Mistään dokumenteista en löytänyt viitteitä siihen, että potentiaalisilla humanoideilla olisi huumorintajua. Sen puuttumisen mahdollisuus ahdisti minua taannoin unessani.

Työympäristöni vaihtui taannoin. Uudessa paikassa on raaka valaistus ja liikaa peilejä, tai sitten olen hetkessä vanhentunut paljon. Tai sitten minulla vain on kiusallinen flunssa, enkä ole tottunut siihen. Hiusvärinikin näyttää minulle liian kovalta, vaikka sen kyllä pitäisi olla ihan vain oma alkuperäinen sävyni. Jostain syystä hiukseni tuntuvat tummenevan sinnikkääsit vuosi vuodelta.

Puin huivin päähäni kotona, koska minulla on flunssajohteinen päänsärky, ja huivin lämpö jotenkin auttaa siihen. Toinen mummoni käytti huivia vuosikausia tästä syystä. Oikeastaan muistan hänet ilman huivia vain jostain ihan varhaislapsuudesta. Hänellä oli harmaat, ohuet hiukset, jotka hän kieputti pienelle nutturalle niskaan. En tiedä, leikattiinko niitä koskaan. Ehkä ei. Hän oli peräisin 1800-luvulta. Minun lapsuudessani huivi ja esiliina olivat naisihmisille käytännöllistä pukeutumista, ihan koko ajan eikä vain erityisesti silloin kun leivottiin tai laitettiin ruokaa. Ehkä sitä kodinhoitotyötä todellakin oli niin paljon enemmän, että käytännössä nainen oli töissä keittiössä aamusta iltaan. Hälytysvalmiudessa ainakin.

Kun tein sitä aarrekarttaa, kuva keittiöstäni (tai siis minun keittiötäni symboloiva sisustuskuva) ei ollut mahtua A2 kokoiselle paperille. Ei se ollut iso kuva, mutta se paperi oli vain niin täynnä jo kaikkea muuta. Ehkä se on validi huomio nykytilanteessani. Jouluna muutan näitä uusia ja eksoottisia tapojani hetkeksi, ja teen ruokaa. En välttämättä jouluruokaa, jos ei huvita. Jotain hyvää.