Lumpeenlehden eessä.

Vietin laatuaikaa pienen vesikirpun kanssa. Kirppu kasvaa kovaa vauhtia. Istuimme bussissa, ja hän luki näkemiään mainoksia ja katukylttejä. Kerroin, että se on aika hassua, että kun oppii lukemaan, niin huomaa, miten irrallisia ja pöljiä asioita on kirjoitettuna sinne tänne. Mainostekstit erityisesti ovat usein absurdeja - ennen kuin niitä osaa lukea, voi kuvitella, että aikuiset, jotka niitä luovat, ovat jotenkin älykkäitä ja fiksuja noin keskimäärin, ja että niissä olisi jotain kovin vakavaa ja tärkeää asiaa. Sitten huomaakin, miten alkeellisilla keinoilla ihmisiin vedotaan.

Lilluimme vedessä. Arvostan Kirpun tapaa uida. Hänhän siis ei vielä varsinaisesti osaa uida, mutta räpiköi raivoisasti kunnes uppoaa. Upotessaan osoittaa elämässä hyödyllistä mielen joustavuutta, ja esittää, että päättikin oikeastaan juuri nyt sukeltaa, ja palaa hetken kuluttua pintaan haukkaamaan vettä. Uppoaa jälleen. Minä seison tai poljen vettä vieressä, ja kun hän lopulta ei enää nouse pintaan, nostan likan kainaloista ylös. Periaate kuitenkin on, että ei saa auttaa. Viihdyimme.

Olen katsonut elokuvia. Ja sarjoja. To the bone sai minut itkemään. Vaikka siinä ei nyrkkeilty. Keanu Reaves oli kummallisen ontto ja huono hahmo tässä. Ilmeisesti odotan hänen hahmoltaan aina jotain poikamaisen hurmaavaa, ja tässä ei nyt ollut sellaisesta kyse. Ihan kuin hän ei olisi kasvanut isompiin rooleihin, ainakaan vielä.

IMDB mainostaa sivuillaan "No small parts" nettidokumentaarisarjaa. Ensimmäinen mainos, jossa tämä sarja tuli tietoisuuteeni, oli Jason Momoa -aiheinen.



Kuva täältä.

Jason Momoa - No small parts. Mietin, että ohhoh, ollaanpas sitä nyt rehvakkaita. Uskotaan, onhan Jason toki iso mies muutenkin, mutta pitääkö tuota nyt oikein mainostaa? Outoa. Kyllä tämä nykymaailma on mennyt seksistiseksi, myös miesten suhteen. Että sen sijaan, että etenisimme kohti neutraalimpaa tasa-arvoa, tasa-arvo ilmeneekin siten, että myös miehiä esineellistetään rankasti.

Sitten, paljon myöhemmin hoksasin, että kyseessä onkin siis tällainen roolihahmoista kertova dokumentaarisarja. Tähän mennessä olin vaivannut mieltäni Jason Momoa -paran esineellistämisellä jo hyvän tovin.

Diiva ja Poika 2 istuivat kanssani kahvipöydässä. Tilitin heille itku silmässä, että olin sovitusti vienyt Diivan 2-vuotislahjaksi saamansa pienet punaiset nallekuvioiset nukenvaunut Konttiin. Ihan kaikkia leluja ei ole tarkoitus säilyttää, Diiva teki huolellista inventaariota myös minun nurkissani muuttaessaan muutama viikko sitten jälleen uuteen osoitteeseen. Sanoin, vaunuja ja 2-vuotissynttäreitä muistellen, että "Kyllä niillä vielä joku muu pieni tyttö leikkii." Ja korjasin heti, että "Tai poika. Tai muunsukupuolinen lapsi." Pääni on täynnä luutuneita ennakkoasenteita jotka eivät sovi nykymaailmaan, ja minusta on tulossa nolo.

Mitähän muuta katsomisen arvoista olen katsonut. Spike Leen "She's got to have it" oli provokatiivinen mutta yllättävän hauska, ja jätti miellyttävästi tilaa katsojan ajatuksille. Tai ehkä se oli näennäistä, ja loi vain illuusion siitä.

Stranger things. Katsoin kaikki Netflixixtä löytyvät kaudet. Se oli vähän kevyttä hömppää, mutta pidin siitä miten lapset oli kuvattu. Ja pidin 80-luvusta, ja siitä, miten ihmiset olivat vähän homssuisia. Winona Ryderkin vanhenee.

Uusia Twin Peaks jaksoja. Pidän siitä, miten nämä uudet jaksot ovat uskollisia vanhalle tuotannolle. Ehkä minulla on vähän ikävä 90-luvulle.

90-luvun hengessä tein jotain harkitsematonta. Pyysin kampaajaani leikkaamaan minulle otsatukan. Se oli virhe. Nyt minun pitää elää tämän virheen kanssa n. vuosi-puolitoista, ennen kuin olen sovittanut erheeni ja palannut lähtötilanteeseen. Edellisestä kerrasta, kun minulla oli tällainen hiuskriisi, jota ei kampaajakäynnillä pystyisi taltuttamaan, on kovin, kovin monta vuotta. Olen ollut niin ylimaallisen tyytyväinen hiuksiini nyt yli vuoden, että tulin ylimieliseksi ja varomattomaksi, ja nyt kärsin sen seuraukset. On tämäkin kampaus siis ihan ok, mutta se ei sovi nykyiseen pääni sisältöön.

Ole luonani aina (Never let me go). Laadukas, miellyttävä katsoa, ja aivan kamalan lohduton. Kiera Knighleyn otsatukka on osasyyllinen tragediaani.

Netflixin kulutusmäärän kasvamisessa osasyyllisenä on se, että olen televisiottomassa tilassa. Minulla on ollut olohuoneessani vanha korkea Lundia-hylly, johon olen viritellyt television, pleikkarin ja tallentavan digiboksin, sekä erinäisiä äänentoistolaitteita. Lundiani on sellainen arkaainen, oveton malli, joten kaikki johdot ovat olleet näkyvissä kuin mikäkin nykytaideteos. Hylly on muutenkin ollut kovin levoton, täynnä ajelehtivaa tavaraa, aina jotenkin epäharmoninen. Sitten yhtenä päivänä päässäni napsahti ja tyhjensin hyllyn tavaroista, ja purin pois, kannoin vinttiin. Odottelen edelleenkin uutta matalaa, aavistuksen funkkis-henkistä tarkoituksenmukaista tv-tasoa saapuvaksi. Ja kyllä, olen tilannut sellaisen, en vain istu lootusasennossa itämaismattojäljitelmälläni ja odota moista materialisoituvaksi nurkkaan.

Hyllyn purettuani löysin lisää johtoja. Niitä oli valtavasti. Yleensä syytän asunnossa olevista johdoista aina miehiä, mutta asuntoni on ollut miehittämätön kesästä asti. Otin kuvan johtokasasta ja lähetin sen miehelle maapallon toiselle puolelle. Kysyin, että eihän sinulla ole käyttöä näille? Kun ne eivät sovi sisustukseen. Hän lupasi auliisti, että toki voin laittaa johdot hänen puolestaan vaikka kierrätykseen. Laitteiden yhteensopivuusominaisuudet saattavat toki hieman kärsiä, mutta minähän en tunnestusti ole mikään hifistelijä näissä asioissa.

Johdot ovat kaapissa, ja nautin hetken elämästä vähemmän johtomäärän kanssa.

Jälkikirjoitus!

Miten saatoinkaan unohtaa tämän, vaikka tämä on juuri se alkujuuri ja syy, miksi koen, että Ison N:n tuijottaminen on mielestäni ollut keskimäärin normaalia antoisampaa.
Alias Grace. Orgastista herkkua, Atwoodia laadukkaana minisarjana. Tai en minä tiedä, oliko se niin mini, mutta isommankin annoksen olisin jaksanut. Hädin tuskin maltoin katsoa, kun mietin, että entä jos se ei olekaan loistava, ja petyn lievästi, vähän kuin siihen Ylpeys, ennakkoluulot ja zombit elokuvaan. Olen lukenut tuon tiiliskiven joskus taannoin muutamassa päivässä, ja täytyy sanoa, että hyvin oli tehty dramatisointi. En pettynyt.