Pyöräily vähentää aktiivisuuttani kirjoittaa täällä. Ehkä asiat jäsentyvät niin hyvin itsestään jalkojeni rullatessa ja maisemien vaihtuessa aaamuin illoin puolen tunnin ajan, että tänne ei enää jää niin paljon asioita käänneltäväksi edestakaisin, jotta voisin miettiä kumpi puoli on päällepäin tämä on tässä sohvalla parempi. Tai sitten se voi olla ihan aika- ja jaksamiskysymys.
Pyöräily on kivaa, mutta se saa minut väsyneemmäksi, sellaisella ihan tavallisella haukotuttavalla tavalla. Nukun muutenkin aika paljon, joten illat lyhenevät entisestään hieman. Aamuisin pitäisi vastaavasti herätä hieman aikaisemmin, koska työmatkaan kuluu nyt paljon pidempi aika, mutta tässä kohdassa en ole vielä ollut erityisen hyvä.
Samalla tavoin, kuin hyvinistuvat farkkuni heittäytyivät eteeni paikallisessa Lindex-myymälässä, harhailin taannoin jonkin suuremman voiman ohjaamana zombina fysioterapian jälkeisessä aivosumussa Stadioniin (jos tuntisitte minut, tietäisitte, että tuo ei ole lajinmukaista käytöstä), ja ostin tarjouksesta tuulipuvun. Sen housut ovat vähän niin ja näin, mutta takki on loistava. Musta, kapea mutta vetoketju menee kiinni ja kokonaisuus näyttää ihan sutjakalta, hihat ovat pitkät ja ryhdikkäät ja kun pyöräilen, ne edelleenkin peittävät ranteeni kokonaan. Tuota kehtaa käyttää julkisesti, mikä on näppärää, koska se on hyvä varuste pyöräilyyn, mikä ei tapauksessani ole urheilulaji vaan kulkuneuvo.
Yritän tässä nyt siis väittää itselleni, että en ole täysin luopunut periaatteistani tyylikkään arkipukeutumisen suhteen, vaikka käytän tuulitakkia.
Suurinpiirtein näin mielenkiintoista elämäni on ollut.
Mitähän muuta. Olen menossa mittauttamaan kilpirauhasarvoni. Kaikenlaista pientä oiretta, kuten epäoikeudenmukainen painonnousu, se taivaan peittävän masennuksen emoalus, kuumia aaltoja ja aivosumua. Lääkäri (tuttu ihminen) oli empaattinen, mikä ärsytti minua kovin. No voi, harmittaako painonnousu sinua? Toki, harmittaa, mutta yleensä kannan vastuuni asiasta ihan itse. Nykyisissä olosuhteissa tämä tuntuu oudolta, ja vauhti kovalta, ja kun on näitä muitakin oireita. Jänkkäsimme työstressistä (että onhan sitä, onhan?), ja siitä, että onhan minulla varmaan rankkaa, kun pitää tehdä kotitöitäkin. Minusta olimme pahasti sivuraiteilla. Nytkö on se hetki, jolloin kaadun saappaat jalassa siksi, etten jaksa laittaa astioita tiskikoneeseen? En minä tullut sinne valittamaan elämästäni, joka on parempaa kuin koskaan, vaan siksi, että elimistöni käyttäytyy tavoilla, jotka saattavat olla hälytysmerkkejä kilpirauhasen vajaatoiminnasta.
Tämän keskustelun jälkeen hän mittasi verenpaineeni, ja arvot olivat muhkeat. Nokkelaa.
Tuollapa nuo astiat nytkin ovat, tiskipöydällä, koska Kaunomielelle tuli kiire lähtö eilen. Juon aamukahviani teidän seurassanne ihan rauhassa. Kohta nousen, puen, laitan ne astiat tiskikoneeseen (2 min.), teen Diivalle linssimuhennnosta ja lähden Oulun uuteen, Valkeaan kauppakeskukseen tsekkaamaan paikallisen Indiskan. Ehkä käymme Diivan kanssa kahvilla ja fiilistelemme kaupunkilaiselämää. Tuo on harvinaisen hauska asia, että saimme Indiskan tähänkin maailmankolkkaan. Muuten olen ollut kovin epäileväinen sen suhteen, tarvitsemmeko tänne vielä yhden kauppakeskuksen. Kukaan ei ole kyllä kysynyt minun mielipidettäni asiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti