Tämä on niin pitkä päivä, ja vasta puolessa, että ehdin jo uuteen tekstiin. Ehkä se johtuu sokerista tämäkin. Kaappimies kävi kylässä, vaihtoi lamppuja (osaisin sen itse), otti Kaunomielen läppärin korjattavaksi (en osaisi itse), päivitettiin kuulumiset ja juotiin leivoskahvit.
"Vasta kun aloin syödä sokeria, tunsin eläväni täyttä elämää. Sokerin käytön vaikutukset tuntuivat heti kohonneena elämänlaatuna!"
Dansukker, täällä ollaan!
Oloni on muutenkin edesvastuuton. Sen vastapainoksi olen vastuullisesti tehnyt kaalilaatikkoa, maailman oikeinta ja parasta ruokaa, jos Diivalta kysytään, vihdoinkin saanut tiskattua ja siivottua keittiön hetkelliseen kuntoon, pessyt koneellisen pyykkiä (pyykinpesusta alkaa todellakin kadota entinen tenho ja tavallaan kaipaan sitä, tavallaan en enää ymmärrä mitä kaipaan). Salille en jaksanut, teen sen huomenna, jahka olen sivistänyt itseäni lasillisella Remu Aaltosta. On the rocks, luulisin. Onko Albert järvinen jo kuollut? Taitaa olla. Cisse Häkkisen olen nähnyt, ja hän kuoli vähän sen jälkeen. Myin Cisselle litran keltaista jaffaa, hänellä oli jano, ja ilmeisen kipeä pää.
Viikko sitten näin Don Huonot. Näin heidät myös kerran aiemmin, jäähyväiskiertueellaan. Muistan senkin keikan hyvin, ja oli mukava nähdä ja tuntea, miten tunnelma oli muuttunut. Kymmenen vuotta sitten (suurinpiirtein kymmenen) pojat olivat hyvin väsyneitä, vähän hajanaisia, totisia. Nyt samat miehet, vähän iän merkkejä mutta intoa ja soittamisen riemua täynnä. En muistanut, miten hyviä jotkin biisit ovat. Näillä miehillä oli oikeasti hauskaa, yhdessä.
Katosta leijaili koko keikan ajan valkoisia höyheniä. Paperinpaloja ne oikeasti olivat. Se sopi tunnelmaan. Viime viikolla kuulin, että kyseessä oli vähän fuskaava konfettikone, joka oli jäänyt pulputtamaan itsekseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti