sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

I bless the rains down in Africa.

Repsahdin eilen, nautinnollisesti. Ystävät tulivat kylään mummonkammariini (olen diagnosoinut sisustustyylinen mummolamaiseksi.) Tuliaissuklaalevy vei jalat altani (kirjaimellisesti, piti istua alas, korvissa humisi, punastuin ja varpaita kipristeli. Olisi varmaan ollut soveliasta vetäytyä hetkeksi privaattihuoneeseen suklaan kanssa). Eikä harmita yhtään. Aiemmat repsahdukseni suklaan kanssa ovat tapahtuneet verraten epätyydyttävästi, Maraboun valkosuklaan merkeissä, ja nyt ihmettelen asiaa kovin. Fazerin sininen uutuuslevy, suolainen popcorn on parasta pitkään aikaan, ja kategoria, minkä tämä määre kattaa on aika paljon laajempi kuin vain suklaauutuudet.

Koska päivä oli jo menetetty (tai voitettu), söin myös Savilaakson omenamunkin. Näin kaupunkilaisena munkit voi hakea aamulla kauppahallista, ja ne ovat jotain aivan muuta kuin markettileivonnaiset. Sen kummempaan irstailuun en kuitenkaan ryhtynyt.

Minua on janottanut monta päivää kuin palokunnan hevosta, mikä yleensä enteilee muutoksia integroidussa energiavarastossani. Illalla, nukahdettuani heräsin ahdistaviin uniin. Jäljitin ahdistuksen syyn levottomiin jakoihin, jotka kramppasivat lapaluista persposkien yli kintereisiin asti. Tämän seurauksena oli sitten työperäisiä painajaisia ja synkkää maailmankuvaa. Nappasin purutabletin magnesiumia, join lasin vettä, ja n. 20 minuutin kuluttua vatsastani levisi elimistööni ydinpulssin tavoin rentous.

Aamulla paino oli romahtanut, ja painonpudotukseni on nyt huikeat 9,2 kiloa. Pari viikkoa sitten kävin lukemassa 9,0, jonka jälkeen pompsahdin taas reilusti ylemmäs, 7-8 kilon suunnille hengaamaan.

Mietin, oliko äkkinäisellä sokerilla vaikutusta tuohon suolojen epätasapainoon? Vai oliko se vain väistämätöntä solutason kipuilua ennen kuin pystyn luopumaan hartaasti keräämistäni vararavinteista. Ja entä, jos tuo luopuminen ja painonpudotus ei olisi ollut elimistölleni mahdollinen ilman suklaan aiheuttamaan äkillistä endorfiinimyrskyä? Entä jos liian tasaisen sokeripiikitön tila ajaa elimistöni varautumaan entistä visummin tämän ankaran sokerittomuustalven varalle, olemaan vielä varovaisempi, kuluttamaan entistä vähemmän? Kaloreja ei ruokavaliostani ole puuttunut, mutta sokeripiikit kyllä.

Tänään on helppo ajatella, että aivan sama miten, kunhan paino tippuu. Mutta mietitäänpä viikko eteenpäin, kun olen taas pompsahtanut takaisin pari pykälää, ja yritän räpiköidä epätoivoisesti takaisin vastavirtaan, mitkä konstit pitäisi sitten tällä perustella valita? Söisinkö vaikka lisää suklaata ihan vain painoa pudottaakseni?

Kyllä, olen huomannnut, että suhtaudun painooni nykyisin maanisesti. On muitakin tapoja. Olen suhtautunut siihen ajoittain mm. epätoivoisesti ja välinpitämättömästi. Epätoivo on liian vaivalloista, siihen en enää ala. Välinpitämättömyydessä on se hanlala puoli, että se toimii niin kauan, kunnes syystä tai toisesta vaihdan suhtautumistapaa. Välittömästi vaihtamisen jälkeen huomaan, että olen 15 kiloa painavampi kuin edellisen kerran vaa'alla käydessäni. Tämä aiheuttaa elämänlaadulleni sen kaltaisia hankaluuksia, joita ilman elämäni olisi hauskempaa. Ei tämä sen vakavampi asia ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti