lauantai 28. maaliskuuta 2015

All by myself.

Harvinainen yksinäinen hetki. Tytöt eivät juurikaan ole pois kotoa yhtäaikaisesti. Ydinperheissä ei ole joka toinen viikko lapsivapaata viikonloppua, yksin- ja yhteishuoltajilla tuollaisia aikoja joskus on. Minullakin oli ennen, mutta jossain vaiheessa valta ja vastuu olinpaikastaan lipui tytöille itselleen, niin kuin pitääkin. Sen myötä isävierailut muuttuivat epäsäännöllisemmiksi ja monimuotoisemmiksi ja erityisesti ennalta-arvaamattomimmiksi. Tytöt myös totta kai käyvät isänsä luona kumpikin oman aikataulunsa mukaan, eli eri aikoina, koska he ovat yksilöitä, ei mikään avioerolapsituplapakkaus.

Avioerobarbi - mukana kaikki Kenin tavarat.

Ensin se tuntui minusta vähän siltä, kuin sukeltaisin jään alla tietämättä milloin tulee seuraava avanto jossa voin nousta hengittämään. Sitten se lakkasi häiritsemästä. Ehkä kasvatin kidukset. Tai ehkä se johtui siitä, että parisuhteeni päättyi. Oli vähemmän ristiriitoja, ärsytystä, jää katosi, ja saatoin kellua pinnassa koska vain.

Nyt kun en enää asu korvessa ja kulkuyhteydet eivät ole ongelma, vapauteni mennä ja tulla on lisääntynyt. Olen siis mennyt vähän enemmän. Nyt se alkaa melkein kyllästyttää. Ehkä niihin menemisiin pitää alkaa kehitellä variaatioita.

Tyttöjen elämässä tämä muutto on myös ollut jonkinlainen vedenjakaja. Nyt heillä on mahdollisuus tehdä itsenäisesti ja helpommin asioita, joita tuonikäiset tekevät. Haluaisin uskoa, että kulkemisjärjestelyjen helpotuksella olisi ollut vaikutusta siihenkin, että Kaunomieli voi nykyään paljon paremmin kuin ennen, kun saa levätä riittävästi. Diiva on saanut lisää ystäviä, ja pystyy näkemään heitä myös koulun ulkopuolella. Äitiyspäivystystä ei tarvita enää niin paljon, joka päivä. Eikä myöskään autonkuljettajaa. Minä tarvitsen noita ehkä jo enemmän kuin ne minua.

Odotan kevättä, ja mitä se muuttaa, miten asiat vielä lisää asettuvat sen myötä. Jos tänään olisi paistanut aurinko, olisimme menneet Ainolan puiston kahvilaan aamukahville. Ei kuitenkaan vielä. Ehkä huomenna. Tytöt kotiutuvat illaksi.

Mahduin tänään tuumakoon 34 farkkuihini. Niihin, jotka ostin joskus aiemmin blogatessani painonlaskun nousuhumalassa. Ihan hyvän kokoiset olivat, mutta surullisen rumat. Tavoitefarkkuni olen jo tuosta samasta syystä kadottanut jonnekin. Nakkasin liian isojen rytkyjen säkkiin myös toiset vaaleansiniset bootleg-farkut, joiden paras, ja ehkä ainoa omistamisen arvoinen ominaisuus on ollut se, että ne ovat mahtuneet jalkaani niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Sitten sinne menivät myös käärmeennahkakuvioidut GreatGirls mukafarkut, joiden omistajuudesta voisin kiistelä Herra M. Monroen kanssa. Ehkä tulevaisuudessa voisimme sopia, että Michael asuu toisessa lahkeessa, minä toisessa. Siihen on kyllä vielä matkaa.

Kahdet jälkimmäisistä housuista ovat ihan ok-kokoiset vyötäröltä, mutta perus ja reidet ovat alkaneet lepattaa. En valita, Beggers can't be choosers.

1 kommentti: