torstai 24. heinäkuuta 2014

Paastoon laskeutuminen. Tai sitten ei.

Tiedättehän sen tilanteen, kun kiertää pullonkorkkia tai ruuvia kiinni, ja se on väärillä jengoilla, eikä homma etene vaan kierrettävä tarvike linskahtaa aina uudelle kierrokselle. Maanantaina, sinä ensimmäisenä kesälomamaanantaina, oli se tunne. Löysin itseni moottoritieltä neljän ruuhkasta matkalla työpaikalta kotiin. Silmät väsymyksestä harittaen. Se sama viileä viskoosimekko päällä, jolla olen ollut töissä tänä vuonna jo ainakin yhdeksän kertaa.
Oikeasti, tässä hommassa ei nyt ole kierteet kohdallaan. Pitää ottaa korkki pois pullon suulta, tarkistaa, ettei kierteissä ole mitään ylimääräistä töhnää, ja että uros- ja naaraskappale ovat anatomisesti yhteensopivat, ja yrittää uudelleen.

Se alkoi jo viime viikolla. Toimistolla oli viimeinkin hiljaisia päiviä, ensimmäistä kertaa sitten viime heinäkuun. Koneeni alkoi hyytyä, adrenaliinitaso laski, ja aloin laskeutua syvään lamaannukseen. Sitten tytöt vielä katosivat omille teilleen kahdeksi kokonaiseksi yöksi. Sitä ei ole tapahtunut herran aikaan.

Ensimmäisenä iltana, siis viime keskiviikkona, olin täynnä malttamatonta vapaudenriemua. Ei ruuanlaittoa! Ei sensuuria! Ei esimerkillisyyden vaadetta! Ravitsevan ja terveellisen kotiruuan sijaan söin siis 8 dl Aino tryffelijäätelöä. Ei niin hyvää kuin ihana maitosuklaa. Katsoin aivan liian monta episodia Breaking Badia Netflixin kautta, ja sään vähän viilettyä kävin vielä viipyilevän viettelevällä sauvakävelylenkillä. Tuota olin kaivannutkin.

Torstaina kotiin päästyäni olin vähän tokkurainen. Sokeri ei ollut tehnyt hyvää aineenvaihdunnalleni, olo oli vetämätön. Ja kuumakin oli. Makoilin ilkosillani viileissä lakanoissa hyttysiä hätistellen (ikkuna oli raollaan), söin suolapähkinöitä ja katsoin Breaking Badia. Aika monta jaksoa. En käynyt lenkillä, koska urheiluharrastusta ei koskaan tulisi aloittaa liian nopealla temmolla.

Perjantaina pääsin töistä kotiin hieman ennen Diivan kotiutumista, ja ajattelin, että ehdin katsoa vielä yhden jakson Breaking Badia, ennen kuin otan taas vastuullisen ja esimerkillisen kasvattajan roolin, valmistan jotain kypsennettyä ruokaa lisukkeena jotain värikkäitä vihanneksia, keskustelen ja olen läsnä. Ja pukeudun ihan oikeisiin vaatteisiin. Joskus myös esiliinaan.

Mutta kas, nettipä ei toiminutkaan. Kuin salama kirkkaalta taivaalta mitä todennäköisimmin kesäinen luonnonilmiö oli tussauttanut talostani pari sulaketta nokilleen, ja se pömpeli, joka roikkuu keltaisen huoneen seinällä, sen huoneen, joka on varattu ylimääräisille tavaroille, rumille huonekaluille, ja kyseenalaisille yövieraille, ei inahtanutkaan. Eli minulla ei ollut internettiä. Ei netflixiä. Joutuisin viettämään viikonlopun ilman 50-vuotiasta lököttäviin sammareihin ja khakihousuihin pukeutuvaa metamfetamiinia keittelevää perheenisää ja hänen verestäväsilmäistä narkkarioppilastaan. Koukutun asioista helposti.

Kotiutuvat tyttäreni ottivat uutisen ensin kovin kevyesti. Ei interenettiä ennen maanantaita, ok. Näin oli käynyt kerran aikaisemminkin tänä keväänä, ja asiasta selvittiin kännyköiden avulla sekä ajelemalla ristiin rastiin ystävien verkkoja lainaamassa, kun piti ihan oikeasti saada tehtyä tärkeitä hakemuksia ja selvityksiä verkossa.
Mutta kas, kännykätpä eivät toimineetkaan. Ukkonen tai muu muinaisjumallisuus oli ilmeisesti sanonut painavan sanansa myös lähimmälle tukiasemalle, ja verkon saatavuus oli hyvin rajallista. Ilma oli sakeanaan purkautumatonta sosiaalista ilmaisuntarvetta ja eksistentiaalista kriisiä.

Tästä selvittiin. Kävimme välillä haukkaamassa some-happea erinäisten isällisten hahmojen luona. Vietin viikonlopun kokaten, pyykäten, pesten lattiat ja listat huolellisesti, suhaten edestakaisin autolla. Yritin käydä lenkillä, mutta paarmat veivät minusta voiton. Lilluin kyllä uimassa hyvän tovin. Söin hotelliaamiaisen, ja päätin, että terveellinen elämä ja kohennettu ruokavalio alkavat heti tämän jälkeen. Kärsin huomattavista sokerinvieroitusoireista, ja sorruin, useasti. Kaiken kaikkiaan ehdin pitkästä aikaa vähän rauhoittua, sen verran, että kun tahti harveni, aloin kompuroida jalkoihini.

Olen nukkunut koko kesän melko huonosti, mikä on minulle epäluonteenomaista. Nukkuminen on minulle The Juttu. Nyt olin kahtena edellisenä yönä rättiväsyneenä illalla horrostanut puolisen tuntia, sitten havahtunut johonkin mitättömään ääneen, ja valvonut viiteen asti aamulla ilman syytä. Enkä oikeastaan ole nukkunut kunnolla viimeisen parin kuukauden aikana kuin ihan muutaman yön.

Sinäkin maanantai-aamuna, kolmen tunnin yöunien jälkeen heräsin enkä saanut enää unta. Olin ainakin kahden kilon edestä turvoksissa, niveliä särki, ja hikoilin pelkästään hengittämisestä. Vilpoinen mekko oli ainoa asia mitä viitsin pukea, se sama kuin aina ennenkin. Alan vihdoinkin, kohta vuoden ekselöinnin jälkeen olla aivan perinjuurin kyllästynyt garderoobini kiintotähtiin, enkä saa nyt mitään kicksejä minuna olemisesta. Join litran kahvia ja kurvasin kaupungille selvittämään modeemiongelmaa, mikä ei ihan noin vaan selvinnytkään. Soittelin ristiin rastiin puhelimella, ja lähestulkoon purin pään irti Amnesty feissarilta joka mulkoilustani huolimatta luuli minua, keski-ikäistä ja homssuista rouvashenkilöä helpoksi saaliiksi. Kyllä vain, ihmisoikeusrikkomukset kiinnostivat minua hetkellisesti kovin omakohtaisesti.

Tämän jälken yritin poistua huomaamattomasti pikaruokaravintolaan syömään ihan vain jotain pientä, siltä varalta, että asiat korjaantuisivat yhtä jyrkkää käyrää noudattaen kuin verensokerini.

Siitä meni vielä tunti jos toinenkin, ennen kuin minulla oli kaksi ehdokasta korvaavaksi laitteeksi marimekko-kassissani, ja olin matkalla kotiin, neljän ruuhkassa. Välissä olin joutunut yllätystöihinkin, ja Diiva murjotti minulle kun olin hukannut hänet työpaikan käytävälle, josta häntä tietoturvatietoisesti yritettiin sinnikkäästi poistaa usean ihmisen toimesta.

Kaupan kassalla huomasin pitkästä aikaa himoitsevani tupakkaa. Katselin uusia sähkötupakoita, en ole kokeillut sellaista, ja mietin, mitä Humphrey Bogart olisi niistä ajatellut. En ole koskaan oikeasti polttanut, enkä aio nytkään aloittaa. Vaikka silloin tällöin voin toki polttaa yhden fiilistellen tai seuraa pitäen, en haluaisi tyttärien löytävän tupakoita hallustani. Heillä on muutakin mietittävää kuin se, miksi äiti kasvattaa syöpäriskiään noin ilmeisellä tavalla.

Tuossa kohdassa, tupakoita windowshopatessani tajusin, että nukkumisen lisäksi olen vähentänyt kevään ja kesän aikana rutkasti sokeria, suklaata, pullaa, alkoholia, shoppailua, liikuntaa (vahingossa, väsymyksen ja ajanpuutteen takia). Elämässäni ei myöskään ole romantillista interestiä aiheuttavaa hahmoa. Ja tästä vielä napattiin juuri viikonlopuksi pois uusin addiktioni Breaking Bad. Ja olen vasta eronnut, myymässä taloani ja etsimässä uutta asuntoa, Ihmisiä on kuollut ja lähtenyt kauas pois. Ja lisäksi olen tehnyt aika pirun paljon töitä, pitkään. Että onhan tässä tätä kaikenlaista. Olisin varmaan jo ansainnut kohtalolta elämääni jotain uutta. (vink vink) Mutta tupakkaa? Camoon.

Pakkoko sitä on itse iseään rangaisten koko ajan kaventaa elämäänsä liittyviä nautinnon aiheita. Olenko nyt riistämässä itseltäni nukkumisenkin? Voi miten hyveellistä, kyllä tämä varmasti saa palkkansa tuonpuoleisessa. Ehkä ennemmin kuin luulenkaan, jos jatkan autoilua tuossa kunnossa.

Mietin, mistä muistan tämän tunteen, kun on niin väsynyt, että pystyy ajattelemaan vain erilaisia luovia ratkaisuja siihen ettei tarvitsisi nousta istumasta seisovaan asentoon, kun silmäluomien alapinnat ovat kuin hiontapaperia. Kun ei hahmota kahta asiaa yhtä aikaa, jotta kykenisi vertailemaan niitä vaihtoehtoina, ei osaa kerto- tai vähennyslaskuja, eikä ymmärrä huumoria. Sitten muistinkin, vuodet 1997-2005. Nyt lapset ovat jo isompia, enkä oikein voi käyttää heitä tekosyynä omiin asenneongelmiini.

Säikähdin vähän tätä väsähdystäni. Mietin heti, miten ihmeessä saan itseni mahdollisimman pian sellaiseen kuntoon, että jaksan nauttia lomasta, ja järjestettyä mukavan loman myös tytöilleni. Että nyt kyllä otan itseäni niskasta kiinni ja tartun toimeen ja korjaan tämän tilanteen, jossa ihan selvästi on vika. Että ensin pitää laittaa järjestykseen lepo, sitten aloitan kunnon Jutta-kuurin, vai pitäisikö oikein paastota, ja aloittaa joku kunto-ohjelma. Jos en ehdi salille, voin nostella vichypulloja telkan ääressä, ja jännittää pakaralihaksia autolla ajaessa. Kunhan laihdun ensin 15 kiloa saan varmasti tarmoa olla paljon aktiivisempi ja energisempi myös sosiaalisesti. Uudistan vaatekaappiani suunnitelmallisesti, etsin entisen särmäni ja pesen keittiön lusikkalaatikot, niissä on ikäviä muruja nurkissa. Ja kitken sen kasvilavan vihdoinkin ja kylvän salaattia, se ehtii vielä tälle kesälle.

Ja onhan minulla sentään loma, ja lähes joka päivälle jotakin kulttuuria tai muuta sivistävää ja ystävien tapaamista, normaaleiden kodinparannustoimien lisäksi. Saunan petsaamista, puutarhan raivaamista ja sen sellaista.

Että korkki irti, töhnät pois kierteistä ja uusi yritys, vähän habaa peliin, kyllä se siitä.

Tai sitten teen teekkarit, polkaisen korkin länään ja juon litkun pois hapettumasta.

Tuon ajatuksen jälkeen filmi katkesi, ja ilmeisesti nukuin kaksi vuorokautta päätoimisesti. Tai ehkä kolme. Hukkasin jonnekin yhden kokonaisen päivän, kuulin nimittäin ihan äsken, että nyt onkin jo torstai. Nyt netti toimii taas, ja Kaunomielellä on Angiina.

Nukkuminen auttoi. Löysin vähän entisestä tarmostani, ja jokseenkin elävän värin kasvoihini. Sitä tarvitaan, tänään on näyttö, ja olen - ylläripylläri – siivonnut koko päivän. Olen myös jälleen aktivoitunut etsimään kotia itselleni ja uusille unelmilleni. Tai edes riittävän kelvollista paikkaa, jossa voisi laiskottella, liikkua, ja nukkua, ja josta käsin voisi lähteä kavereiden kanssa terassille polkupyörällä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti