Maalaishiiri.

Heidi sanoa paukautti tässä yhden niistä asioista, joita olen kierrellyt ja kaarrellut tohtimatta kuitenkaan riittävästi lähestyä, ja oikeastaan edes tajuamatta, mikä pyhä yksinkertaisuus labyrintin keskiössä odottaa poimijaansa.

Että kas, koska kehitys kehittyy, työtä on vähemmän, vapaa-aikaa enemmän kuin isovanhemmillamme. Se, että en jatkuvasti tee työtä tai jotain muuta tuotteliasta, ei ehkä olekaan täysin oma, toistuvasti väärä valintani, vastoin perimääni ja kasvatustani, vaan ihan vain se normaali tapa toimia vallitsevissa olosuhteissa. Ei ne apinatkaan savannilla tee leipäpuun hedelmiensä eteen sen enempää kuin on tarpeellista, vaan viettävät mieluummin aikaa toisiaan sukien ja ajoittain kirkuvaa draamaa kehitellen.

Tämä asia on ollut kamalan vaikea tajuta, koska, kuten olen useasti maininnut, olen onnistunut saamaan kasvatukseni ja varhaiset vaikutteeni 1800-luvun agraariyhteiskunnassa, joka oli maustettu sotienaikaisella ja –jälkeisellä elintarvike- ja yleispulalla, lamavuosilla, ja suurella määrällä yrittäjyys- ja pienviljelyhenkeä. Ja tietysti perinteiden- ja auktoriteettien kunnioituksella.

Toisaalta olen tyytyväinen siihen, että tajuan mistä ruoka tulee. Enkä oikeastaan tarkoita sitä, että tunnistan vehnän ja ohran vihneistään, tai että olen kasvattanut sian porsaasta teuraaksi asti ja sitten säikytellyt siskoani irtonaisilla sorkilla, vaan että tiedän, mikä määrä työtä menee siihen että peltoon voi kylvää perunaa, ja sitten vielä se varsinainen kylväminen, multaaminen ja nostaminen, säilöminen, ja määrän tarkkailu talven mittaan, että riittää pottua vielä seuraavan kesän siemeniksi asti. Koska jos maahan istuttaa uutta siementä, sadolla on taipumus olla huonolaatuinen ensimmäisenä vuonna. Ja sitähän me emme halua, kokonaista talvea huonoissa potuissa. Ja sama harjoitus toistetaan kaikilla muillakin kasveilla, joita ajattelit vuoden mittaan syödä.

Nälkä, sellainen nälkä jota ei saa heti seuraavalla aterialla nujerrettua, vaan joka seuraa mukana edes muutaman päivän tai viikon, saa ihmisen hyvin nopeasti muuttamaan prioriteettejaan. Karsii sellaiset ylimääräisyydet, jotka ovat vain tinapaperia suklaan päällä.

Ei sillä, ettäkö olisin itse koskaan joutunut nälkää näkemään. No ehkä joskus opiskeluaikoina, mikä oli aika boheemia ja johtui lähinnä omasta priorisoinnista. Ja lapsena, kun ei tarjolla oleva ruoka maittanut, kun oli ronkeli, mikä oli tietysti kasvatuksellisesti sangen oikein, etenkin tuohon aikaan.

Sellainen todellinen nälkä oli varmasti muistoissa, hyvin lähellä omaa sukupolveani. Minusta tuntuu, että olen kasvanut suuren ja pelottavan niukkuuden ja puutteen varjossa, ja kun sieltä varjosta astuu auringonpaisteeseen, sokaistuu, eikä ihan heti erota mikä on mitäkin. Mikä on oikea tai edes järkevä tapa toimia. Olen itsenäistyttyäni kai vähän kapinoinut, vapautunut, toteuttanut itseäni kokeillen, ja kaiken kaikkiaan viettänyt iloista kulutusjuhlaa useiden kakkukekkereiden merkeissä. Tämä riehakointi on ollut mukavaa, ja kovin paradoksista. Minulla on liikaa tavaraa, myös vaatteita, enkä silti saa niistä niin paljoa iloa kuin toivoisin, koska kaikki ne kakut ovat kertyneet haitoiksi asti vyötärölleni. Mutta ei hätää, tämän ylenpaltillisen elämän lakipiste on nyt ohitettu, monella tapaa, ja olen ehkä oppinutkin jotain.

Lapsuudenkodissani mitään ei heitetty pois. Ei tietenkään, koska ei ollut mitään roska-autoa, joka olisi kerran viikossa tai kuukaudessa käynyt persoonattomasti noutamassa sisuksiinsa lastin ei-toivottua ainesta, ja kuljettanyt sen pois silmistä ja mielestä.

Ruoka syötiin loppuun asti, ja kun se ei enää ihmisille kelvannut, se syötettiin eläimille, jotka olivat hyödyksi, joissain tapauksissa ne vuorostaan aivan syötiin. Kahvinporot, perunankuoret, ja auttamattomasti pilalle menneet tuotteet laitettiin kompostiin, jonka päällä kasvattiin kesäkurpitsaa, ja multa käytettiin kasvimaahan. Suodatinpussit eivät maatuneet riittävän nopeasti, joten ne eroteltiin, huuhtaistiin nopeasti, kuivattiin ja poltettiin.

Pahvi, paperi ja puu poltettiin keittiön puuhellassa ja yläkerran uuneissa, ja näin niistä saatiin lämpöä. Sanomalehtipaperi säästettiin erityiskäyttöä varten. Joissain taloissa, ja meilläkin tarpeen mukaan, sanomalehteä käytettiin huussissa. Sanomalehti on kovin monikäyttöinen tarvike, pesen sillä edelleenkin ikkunat.

Leivinuunissa ei poltettu roskia, koska uunin arinalla paistettiin ruisleipää. Puuhellan päällä laitettiin ruokaa ja säästettiin kaasua, mutta myös lämmitettiin vettä tiskaamiseen, ja säästettiin siis myös sähkössä. Sähkökatkojen aikana pumppu ei toiminut, ja sulatimme hellan päällä lunta vessan vetämiseen. Tai sitten käytettiin ulkovessaa. Meille tuli sisävessa ehkä n. vuonna -74, mutta ulkohuussi oli vielä joitakin vuosia käytössä senkin jälkeen.

Sadevettä kerättiin räystäiden alle suuriin saaveihin, ja sillä kasteltiin kasveja iltaisin viileän aikana, ei keskipäivän helteessä, koska silloin vesi olisi haihtunut ilmaan, ja veden lisäksi olisi tuhlaantunut sen kantamiseen käytetty työ. Kun satoi yli äyräiden, katselin sitä ikkunasta ja mietin, harmittaako äitiä kun vesi menee hukkaan. Pelastin merihädässä sätkiviä ötököitä sammioiden veden pinnalta ruohonkorsilla, vaikka kammoan edelleenkin hyönteisiä.

Kesäisin tehtiin varpuluutia, vispilöitä ja saunavastoja. Niitä myytiinkin. Vuohelle ja lampaille kerättiin kerppuja kuivumaan navetanvinttiin.

Kankaat käytettiin uudelleen ja uudelleen. Hiihdin mm. yhden talven kouluun joka päivä setäni vanhassa mokkanahkaisessa takissa (50-luvulta?), jonka napit äiti oli siirtänyt tiukemmalle, ja ommellut vuoret punaruudullisesta flanellista. En muista sen vuorikankaan alkuperää, todennäköisesti se oli jonkun muun vanha paita tai pyjama, ja väliin oli vielä laitettu muusta kankaasta toppausta. Minusta se oli ihan päheä takki, vaikka hihat olivatkin vähän kankeat ja ahtaat hiihdellä kaiken sen toppauksen takia.

Pienetkin ylimääräiset kangastilkut säilytettiin mahdollista myöhempää käyttöä varten. Kaikelle saattoi löytyä sopiva paikka. Äiti ompeli taitavasti vanhoihin farkkuihin paikoiksi mielikuvituksellisia kukkia ja leppäkerttuja. Saimme vanhoja vaatteita sieltä täältä säkeittäin, ihmeellisiä aarteita, joista muokattiin kaikenlaista outoa ja käyttökelpoista. Ne, joille ei heti keksitty tehdä mitään, päätyivät aittaan varastoon. Vanhoja vaatteita ja muuta kangastavaraa oli kuutiokaupalla, kenkiä laareittain. Leikimme tietysti niillä pienenä, niin kuin kaikki lapset tekevät.

Tyttäreni ihastelivat viime viikolla rannalla mukana ollutta vanhaa päiväpeittoa, joka on ommeltu erivärisistä vakosamettifarkuista. Kunnes tajusivat kammoten, että olen oikeasti käyttänyt useita noista housuista, 80-luvun alussa asti. Myös niitä vihreäkukallisia.

Teini-ikäisenä, kun osasin jo käyttää sujuvasti ompelukonetta, kolusin näitä laatikoita edestakaisin, ja tuunasin itselleni vaikka mitä trendikästä ja erottuvaa mm. 60-luvulla kuolleen pappani vaatteista. Ja kaikenlaisia mekkoja eri vuosikymmeniltä löytyi myös. Muutaman yläastekuukauden ajan kävin koulua erilaisissa jakkupuvuissa ja tunsin olevani todella Kohtalokas Nainen.

Kotipaikkakunnalla ei ollut yhtään nuoreen makuun olevaa vaatetusliikettä, ja siihen aikaan, ennen hemppamaukkaa, hinnatkin olivat vähän erilaiset ja itse ompelu suorastaan kannatti. Ompelin hämmentävän paljon vaatteita itselleni. En mitään monimutkaista tai kovin yksityiskohtaista, mutta 80-luku olikin yhtä saumurien suhinaa. Toisaalta, olin nuori ja nätti, ja kaikki näytti hyvältä. Syyllistyn varmaan nykyään pahempiin tyylimokiin kuin tuolloin.

Yksi käsinkudottu pellavainen pehvan kohdalta puhki hiutunut aluslakana muuttui valtavaksi valuvaksi bleiseriksi, jossa oli leveät ranteisiin kapenevat hihat ja kapeahkon lantion kohdalla iso kaksirivinapitus. Värjäsin komeuden persikanoranssiksi, samoin kuin puolet muustakin vaatetuksestani, koska päätin, että se oli tavaramerkkini.

Vanhat puuvillalakanat, muovipussit ja paljon muutakin leikattiin matonkuteiksi. Se oli pölyävää hommaa. Mummo istui tuulisina kesäpäivänä ulkona ja leikkasi huolellisesti tunti toisensa jälkeen. Purki vaatteen ensin paksuista saumoista optimaalisen suuriksi vapaiksi kangasaloiksi, päätti leikkaussuunnan niin, että sai mahdollisimman pitkiä suoria leikkeitä, pyöristi huolellisesti kuteen kulmat kun teki käännöksen. Nyt tajuan, että se oli helppoa, kevyttä, ja mukavaa ajanvietettä, paljon viihdyttävämpää kuin moni muu askare.

Tuo on juttu, mikä minun pitää opetella, räsymattojen kudonta. Vanhoista pussilakanoista tulee hyvää matonkudetta. Osaan tietysti varsinaisen kutomisen, ja varmaan osaisin myös pystyttää kangaspuut, mutta se loimien luominen on vielä täysi mysteeri. Rakastan räsymattoja, sitä että niistä tunnistaa raitoja. Muovipusseista kudottuja mattoja en erityisemmin ihannoi, tai vanhoista maitopusseista virkattuja pyöreitä hirvityksiä. Vanhan puuvillaloimeen ja –kuteeseen tehdyn maton, kun se tulee elinkaarensa päähän, voi lopulta haudata maahan katoamaan, kun tekee vaikka pengerrystä pihaan.

Vanhat neuleet purettiin langoiksi huolellisesti, solmut selvitettiin suurta vaivaa nähden, ettei lankoja tarvitsisi katkoa. Langat olivat sitten aina kiemuraisia. Lankakerän rullaaminenkin on taitolaji, kaiken pystyi tekemään maailman näppärimmällä tekniikalla, jos oli riittävän etevä. Langoista ommeltiin uusia juttuja, sen mukaan, miten lankaa riitti, ja mitä värejä sattui olemaan yhdisteltävänä. Ei niinkään estetiikan sääntöjen mukaan. Siskoni halusi joskus teini-ikäisenä ommella ihan oikean ohjeen mukaan ihan ostetuista langoista ihan oikean neuleen, josta tulisi sen näköinen kuin kuvassa, eikä sen näköinen kuin sattuu tuurilla tulemaan, ja se oli jotenkin hienoa ja tärkeää.

Kangasta tai lankaa ei siis laitettu menemään käytännössä koskaan, vaan materiaali käytettiin haperoksi pölyksi asti. Senkin jälkeen oli vielä vaihtoehtona siivousrätit ja lumpunkeräys. Joku järjestö, 4H-kerho tai muu kiersi taloa, ja ihmiset lahjoittivat vanhaa puhdasta kangasmateriaaliaan lumpputehtaalle vietäväksi. En kyllä muista, että meiltä olisi laitettu lumppua kierrätykseen.

Vielä 60-luvulla maataloissa oli aika vähän tavaraa, ja se mitä oli, oli yksinkertaista. Astioita, keraamisia ja alumiinisia ja hyvin kauniita, ja valurautaa. Vanhoja kirjoja. Huonekaluja. Koriste-esineitä hyvin vähän eivätkä ihmiset vaihdelleet sisustusta. Vain hyvin hitaasti vintit ja kellarit täyttyivät turhiksi jääneistä tavaroista. Verhot kyllä vaihdettiin kesäksi, mutta sekin oli oikeastaan enemmän käytännöllistä kuin silmäniloa. Paksut verhot eristivät ikkunanraoista puskevaa pakkasta, kevyet läpikuultavat verhot saattoi pitää ikkunan edessä koko päivän suojana paahteelta.

Meillä oli vuosikausia keittiössä aivan hirveät, valkokeltaiset kukkakuvioverhot, jossa kukat polveilivat toistensa yli valtavina fallistisina köynnöksinä kuin humalaiset hipit ja oksentelivat sinne tänne hedepallukoitaan. Ne sopivat keittiön uusiin keltaisiin melamiinisiin kaapinoviin. Muistan hämärästi konttausajoiltani ne aiemmat umpipuiset vaalean turkoosinsiniset, joissa oli punaiset koristeraidat. Niissä oli vakiovarusteena ulosvedettävä puulaatikko.

Keittiön ikkunalasiin oli tullut reikä josta lähti säröjä pitkin lasin pintaa. Äiti paikkasi sitä useita vuosia tämän tästä teipillä, joka muodosti vähän kuin sellaisen japanilaistyylisen kulmikkaan oksakuvion. Oksaa, ja erityisesti sitä reikäkohtaa koristi iso keltainen kukka.

Suurella todennäköisyydellä ne olivat näitä juuri samoja, ja siis peräisin margariinirasioista. Tuota en tosin itse muistanut. Niitä oli kahta kokoa, ja ne olivat ihan hauskoja.

Margariinirasiat, jukurttipurkit ja maitotölkit pestiin ja säilytettiin, ja käytettiin hyödyksi. Joskus oltiin höveleitä, ja ne annettiin lapsille leikkeihin. Kuten myös käytetyt lankarullat, jos niitä ei erikseen kerätty, jotta niitä voisi pujotella naruun ja tehdä veikeät diskotyyliset hapsuverhot.

70-luvulla alkoi koteihin salakavalasti kertyä muovista tehtyjä asioita ja kaikenlaista epämääräistä käyttötavaraa. Jos osti purkin sinappia, se tuli rumassa lasisessa jalkalasissa jota piti tietysti käyttää. Muovitavarat olivat aiempaa halvempia, kirkasvärisiä, moderneja, iloisia, houkuttelevia. Muistan kun meille tuli ensimmäinen kahvinkeitin. Sen kirkkaankeltaiset kovat muoviosat napsahtelivat poikki liian helposti. Vanha kahvipannu ja –mylly joutivatkin yhtäkkiä leikkimökkiin monen muun sellaisen esineen kanssa, jotka olisivat tänä päivänä aarteita. Harmittaa erityisesti ne putkiradiot, ja peltinen tarjotin, jossa oli valokuva Lassiesta ja Elizabeth Taylorista lapsena.

Muovi oli hankala raaka-aine. Rikkoonnuttuaan muoviesine oli usein täysin käyttökelvoton, metallille ja puulle ei yleensä käynyt niin. Muovi ei hiutunut samalla lailla huonepölyksi, maatunut, eikä sitä uskaltanut polttaakaan. Kun jukurttipurkki murtui, sille ei oikeasti ollut enää käyttöä. Samalla tapaa hajonneen kahvikupin saattoi sentään käyttää kukkaruukun pohjalla salaojituksena.

Toinen pappani (s.1896) keräsi vuosikausien mittaan käytettyjä kertakäyttöpartakoneita ison paperisäkillisen, ja tunsi suurta neuvottomuutta. Miten niitä voisi hyötykäyttää? Voisiko veljeni vaikka rakennella niistä jonkinlaisia leikkituulimyllyjä?

Nyt eletään taas erilaisessa maailmassa. Ekologisuudella ja erilaisilla kuluttamistavoilla moralisoidaan armottomasti, siinä missä ennen moralisoitiin sukupuolikäyttäytymisellä. Ihmiset ilmentävät arvojaan ympäristölleen sillä, mitä ja mistä ostavat, ja ovat toinen toistaan enemmän oikeassa. Ennen ei ollut näin monia valintoja kuluttamisen suhteen, rikkaat vain ostivat enemmän ja kalliimpaa kuin köyhät. Nälkä ja sadon niukkuus olivat silti Suomessa yhteisiä vieraita rikkaille ja köyhille, meillä ruuan hölvääminen on ollut synti myös rikkaissa taloissa.

Minun lapsuudessani maatalon emännät eivät oikein kehdanneet käydä lenkillä. Maatalossa ihminen oli tuotantoyksikkö siinä missä hevonenkin, ja syöty ruoka oli energiaa, jonka saattoi käyttää työntekoon tai sitten tuhlata. Ja kuluihan siinä aikaakin, tyhjän juoksemisessa.

En minä halua luopua kaikesta siitä mihin olen kasvanut ja mitä tiedän. Pitäisi vain kasvattaa riittävästi viisautta erottaa, mitä tarvitsen tässä hetkessä, ja mitä en.