perjantai 4. heinäkuuta 2014

Oman elämänsä uppotukki.


Minulla ei ole kamalasti mitään sanottavaa mistään, joten olen ollut hiljaa. Hyvä taito sekin onkin.

Kuubalaisen runsas naiseuteni on saanut viikon aikana ansaittua huomiota. Minua on mm. likistelty, kopeloitu ja hivelty liukastetuilla esineillä. Mammografia ja täydentävä ultra siis. Olen kovin tyytyväinen toiminnan tuloksettomuuteen, vaikka en olekaan varma täyttikö kokemani huomio piileviä emotionaalisia tarpeitani.

Olen myös hyvin maltillisella asenteella varustautuneena kolunnut kesän alennusmyyntejä. Yli puolen vuoden pedanttisen excelöinnin jälkeen olen hyvin vakuuttunut siitä, että en oikeastaan tarvitse mitään muuta uutta garderobiini, kuin sellaisia vaatteita, jotka saavat minut näyttämään aivan tolkuttoman hyvännäköiseltä. Sellaisia ei ihan mikä päivä tahansa eteen osu, ehkä kerran-pari vuodessa. Vähintäänkin mahdollisen kotiin päätyvän löydön pitää päihittää edustuskelpoisuudessaan kirkkaasti nykyiset rytkyni, joissa on vielä runsaasti käyttökilometrejä, senttejä, jopa euroja saldoa jäljellä per käyttökerta laskettuna.

Muutaman kerran olen jo päässyt sitkeästi vanhoissa tamineissani riittävän kauan hitkuttalla siihen tilanteeseen, että joku kaamea Gina Tricot – wannabe Sex Pistols fanipaitakopio, jota en ole vaivautunut kaupassa sovittamaan, ja joka sitten kotona sai minut erehdyttävästi näyttämään lihaksikkaalta ammattiautoilevalta seksuaalivähemmistöhenkilöltä, on tullut todistettavasti hampaita kiristellen käytettyä siihen pisteeseen asti, että voin hyvillä mielin todeta sen vaatetusalan uran päättyneeksi ja uudeksi ammatinvalinnaksi tulevan saniteettialan siivoushommat. Räteiksi, siis, ja samalla matkalla olen kirkastanut sieluni kärsimyksessä enkä enää yhtä hevillä lankea virheostostelun syntiin. Enkä punkilla.

Ostaminen funktiona on kadottanut hohtonsa, kun mietin jo etukäteen kaupassa, miten ihmeessä selitän excelilleni, että tänne riveille pitäisi nyt mahduttaa kahdet uudet alushousut, jotka löysin yhteensä alle viiden euron hintaan, enkä siis voinut jättää ostamatta, kun todistettavasti käytän alusvaatteita, enkä halua entisistäkään luopua, joten mistä me nyt sitten luovuttaisiin? Vääntelen käsiäni epätoivoisesti kaksi päivää, ennen kuin vastaus tähän kysymykseen iskeytyy tajuntaani. Tietysti rumista vaatteista. Niitä löytyy vielä muutama, mutta nyt alkaa olla sekin kivi käänneltynä jo moneen kertaan.

Positiivisena puolena – laatu, eli tässä tapauksessa vaatetuksellinen hemaisevaisuuteni nousee kohisten. Se kompensoi mukavasti rypistyviä silmänaluksiani.

Sellaisen tuotekehityksellisen harppauksen olen ottamassa, että olen miettinyt, josko erityispukeutumistilaisuudet, kuten Juhlat isolla J:llä, biletysillat, jonkinasteiset esiintymistä vaativat hetket oikeuttaisivat minut merkitsemään yhden käyttökerran sijaan vaatteelle esim. viisi käyttökertaa. Ja jos, niin minkälaisiin tilaisuuksiin vetäisin rajan?

Tarkoitan ensisijaisesti esimerkiksi häät ja firman pikkujoulut –tyyppisiä juttuja, joihin melko säännönmukaisesti tulee oikein mietittyä etukäteen, mitä päällensä laittaa. Usein myös ostettua joku kolttu tai vähintäänkin uusi biletoppi, siis sellainen vaate, joka ei mielellään sovellu toimistokäyttöön, kotisohvalle, ruokakauppaan tai lenkkipolulle. Kun sitä vaatetta sitten ei voi käyttää kuin rajoitetuissa olosuhteissa, ehkä enimmilläänkin vain muutamia kertoja vuodessa, tuollainenhan jää exceliini ikuiseksi kiviriipaksi, koska ostohinnan puoliintumisaika, oli se hinta miten mitätön tai kohtuullinen tahansa, ei tikitä eteenpäin samaa tahtia kuin 9,95–euron t-paitojen ja pyjamahousujen. Enkä siis ikinä saisi täysin hyvällä omalla tunnolla uudistaa vaatevarastoani tuolta osin, vaan olisin joko ikuisesti tuomittu käyttämään samoja juhla-asuja tai sitten pikku hiljaa, vuosi vuodelta paljettitopit, kotelomekot, kimaltelevat käärmeennahkahousut ja hapsuiset bolerojakut levittäytyisvät sadan vaatteen excelini reunamalta kohti keskustaa kuin mädättävä tauti, vallaten elintilaa verkkareilta, farkuilta, huppareilta, tennareilta, rennoilta mekoilta, neuleilta, isoilta t-paidoilta ja ympyrähuiveilta. Kerrassaan puistattava uhkakuva.

Ja jos tekisin niin, että merkitsisin esim. kaikkein juhlavimman pikkumustan harsohihaisen mekkoni käyttökerroiksi todellisen kahden sijaan 10 (5+5), olisinko oikeutettu tekemään samanlaisen korotuksen myös asun kanssa käyttämilleni kengille ja alusvaatteille? Entä päällystakki?

Vaikeita moraalisia dilemmoja nämä tällaiset.

Entä jos lähtökohtaisesti merkitsisin juhlavaatteet alusta asti eri kategoriaan, jonka käyttöhintamuodostus kulkisi omaa polkuaan? Se voisi toimia. Pitäisi vain määritellä, millä perusteella vaate ei kuulu kategoriaan ”normaali”.

Selvästikin uin sangen syvissä vesissä näinä aikoina.

Painoni kroolailee vaakasuoraan kulkevan viivan pinnalla päivä toisensa perään, välillä sukeltaa pienen koukkauksen, palaa taas pinnan tuntumaan purskuttelemaan, ja toisinaan loikkaa kuin delfiini ylös pärskähtäen jälleen hetkeksi pinnan alle. Annan sen nyt läträillä rauhassa, ja totuttelen edelleenkin elämään vähemmällä sokerilla, vaikkeivät tulokset ole olleet päätä huimaavia. -5 kg, tämänhetkisellä pinnankorkeudella. Onhan se tietysti parempi kuin ei mitään.

Jos vain saisin sukellettua riittävän alas edes hetkeksi, että saisin kiskaistua tulpan irti ammeen pohjasta.

2 kommenttia:

  1. Eiköhän toki ne juhlavaatteet voisi olla ihan eri kategoriassa, tai ilman merkintöjä kokonaan. Eihän ne ole mitenkään verrattavissa käyttövaatteisiin.

    VastaaPoista
  2. höh, vastaukseni katosi jonnekin... olen siis kallistumassa merkitsemään viisi käyttökertaa yhden sijaan erityistapauksissa. Samoja mekkoja tulee käytettyä sekä arkena että juhlana.

    VastaaPoista