En nyt tiedä miten suhtautua tähän. Pulahdus blogimaailmaan on ikään kuin sulattanut pinnastani 2100 grammaa silkkaa ihraa, joka on kai jäänyt kellumaan blogilammen rasvatyynelle pinnalle. Tämä on varsin hämmentävää, eikä varsinaisesti ollut tarkoitukseni. Olen siis tällä kertaa sammakkoa tarmokkaasti uidessani liikkeellä ilman sitä häilyvää agendaa, että fyysiselle habitukselleni tapahtuisi bloggailun takia ehostumista, tulin siis tänne täysin henkisistä syistä. Ja nyt mietin, että mitä minä tässä puolustelen, onko henkisen pitkästyneisyyden hoito jotenkin ylevempää ja suotavampaa kuin obesiteetin kotihoito? Onko tämä henkisen kirkasotsaisuuden jalustaksi heittäytyminen taas yksi niistä ajatteluni kieroutumista, jotka vääjäämättä estävät minua viettämästä elinvuosiani vain lievästi ylipainoisena?
No, en valita, en ollenkaan. Vietän syyslomapäivää tyttärieni kanssa, ja kunhan nuorempikin on saanut mietittyä sopivaa päällepantavaa, lähdemme nauttimaan kulttuurillista iltapäivää. Ja ehkä vähän hummailua kaupunnilla, lounas ulkona ja sen sellaista mukavaa.
Eilen olin jonkin itseeni liittyvän oivalluksen äärellä. Vähän jatkeena sille bulimia-ajatukselle, jonka röyhtäisin ilmoille viime kirjoitukseni loppupuolella. Bulimisella suhtautumisella itseeni tarkoitan siis, että jostain syystä minulla on paljon sääntöjä, joita näennäisesti haluaisin noudattaa, kuten että pitää liikkua, syödä monipuolisesti ja oikein, huolehtia töistä ja kodista ja lapsista ja ystävistä ja harrastaa jotain kehittävää ja muistaa levätä ja rentoutua (unohdin mainita parisuhteen, huomaan nyt, mitähän sekin minusta kertoo). Sitten, kun arki kallistaa tuon lautasellisen ihan pakostakin vuosikausiksi toiselle laidalleen killumaan, kun lasten asioiden hoito onkin ehkä normaaliarkea rankempaa (näin minulle on kerrottu, itse olen jäävi arvioimaan), tai jokin sisäiseen softaani uinut haittaohjema saa minut suhtautumaan työntekoon neljä kertaa sen vaatimalla raskaudella, ja jostain ilmeisen kasvatuksellisesta syystä luulen, että kun olen nääntymäisilläni, se on se oikea olemassaolon muoto jolloin asiat ovat kuin pitääkin, juuri tällöin alan toteuttaa luuloa, että itsestäni huolehtiminen tarkoittaa hemmottelua ja voimien säästämistä. Sitä, että aina kun on mahdollista, istun sohvassa ja syön Pirkka Kuningatar-kääretorttua ja vaniljakastiketta. Ettö en lähde lenkille, koska se olisi vain yksi suoritettava työ lisää siinä pitkässä listassa, jonka pyrin karsimaan vain oleelliseen, ja jostain syystä en miellä, että itseni huolehtiminen on sitä oleellista.
Tuo oli tilanne vuosia sitten. Sittemmin olen sinnikkäillä mekaanisilla toistoilla pyrkinyt muuttamaan aivojeni synapseja niin, että tunnistaisin, milloin ja mikä minusta tuntuu hyvältä, ja aivan tieten tahtoen pyrkisin aiheuttamaan itselleni hyvinvointia. Tähän tietysti auttaa se, että olosuhteen pikkuhiljaa lientyvät siten että en ole taukoamatta ollut niin nääntynyt, etten jaksaisi ajatella kotisohvaa pidemmälle, tai että aivotoimintani on ollut edes sen verran terässä, että mainoskatkollakin muistan, mitä ohjelmaa olen katsomassa. Muutaman vuoden notkahdus Kaunomielen voinnissa ajoi kyllä omaa ajankäyttöä ja harrastustoimintaa ja huolenpitokapasiteettiani vähän tiukemmalle vähän aikaa sitten.
En tarkoita valittaa, ollenkaan, olen kovin kiitollinen siitä että saan olla äiti, erityisesti näiden lasten äiti, ja että on töitä, ja vapaus päättää monista asioistani. Lähinnä vain retrospetriivisesti tarkastelen aikuiselämääni sen eilisen oivalluksenkipinän valossa. Tuli nimittäin sellainen olo, että pikkuhiljaa voisi alkaa elää vähän enemmän itselleenkin, ja että vihdoinkin tajuaisin mitä tuo klisee minulle tarkoittaa. Että toden totta, lapset kasvaa ja eivät ole enää aivan niin nilkkapunnuksia kuin ennen. Diivakin, se nuorempi maailman huomionkipen otus, on viimeisen viikon aikana ihan itse keksinyt itselleen ajanvietettä ja ohjelmaa, ja vain ehkä noi kuutisen kertaa saanut jonkin tunteenpurkauskohtauksen, jonka aikana olen saanut kuulla olevani huono äiti kun en heti paikalla pilko hänelle kurkkusiipaleita tai pakotan hänet taidemuseoon, ja sitten kuitenkin pysähdyn siellä joka taulun viereen, vaikka nopeamminkin voisi päästä ulos, ja se on minun vikani ettei eilen saunottu ja hänellä on nyt likaiset hiukset ja minun pitää letittää ne tässä kesken tämän lauseen kirjoittamisen, ja nämä meni ihan huonosti.
Joskus näitä hetkiä on kuudesti päivässä. Temperamenttikysymys, sanon minä, kasvatuksellisesti ei ole tehtävissä kuin muuta, kuin opettaa toinen tajuamaan milloin menee liian pitkälle, ja perääntymään tarvittaessa. Ehkä vielä joskus pääsen siihen asti kasvattajana, tai sitten pitää tehdä sukupolvenvaihdos tulevan Hra Diivan kanssa tämän kutsumusammatin suhteen.
Mutta kyllä vain, yritän opetella tekemään juttuja, jotka ovat minulle hyväksi. Kuin se, että olen tällä viikolla sekä sairastanut, että ottanut lomapäivän, ja uskon että ehdin tehdä lisää töitä ensi viikollakin. Ja että menen sinne taidemuseoon, koska en keksi mitään kivempaakaan. Ja söin kaurapuuroa aamulla, koska siitä tulee hyvä olo mahaan, eikä siinä ole vehnää. Voita kylläkin, ihan iso kimpale, koska se on hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti