For you to walk on.

Silittelen mieleni kupruja ja oion ryppyjä ja selvittelen takkuuntuneita hapsuja taas järjestykseen. Valssimies auttaa tässä, ja se on vähän noloa, kun sehän tarkoittaa, että hän siis myös näkee kaikki ne takut ja rypyt. Sanon asioita ääneen, ja annan itselleni anteeksi, vaikka sanonkin aina vähintäänkin jotain vähän asian vierestä, tai lähestulkoon päinvastaista kuin tarkoitan. Jostain syystä hän ymmärtää minua silti, tai ei ainakaan ymmärrä niin pahasti väärin, että siitä seuraisi vielä suurempia takkuja. Ehkä hän vain antaa niiden ristissä olevien lankojen olla, ei ala tempomaan väärään suuntaan, eikä siis aiheuta mitään tiukkoja umpisolmuja vahingossa. Odotetaan, josko ne vaikka itsestään vahingossa aukeaisivat.

Ihanan laiska tapa. Tuo varmasti alkaa ärsyttää minua jossain vaiheessa, jos sinne asti päästään.

Asuin joskus talossa, jossa kävi joka viikko virolainen siivoojatar. Hän puisteli räsymatot ulkona, ja sisälle tuodessaan rapsutteli hapsut suoriksi pienellä harjalla. Se tuntui jotenkin turhalta, kun mietin, että kohtahan tuosta taas kävellään tai kontataan yli, ja sitten ne eivät enää ole viivasuorassa.

Olisi siistiä olla sellainen ihminen, joka osaisi näyttä ulospäin ihan rauhalliselta ja viileältä, vaikka sisällä on meneillään jonkinasteinen shitstorm. Minä ehkä osaan ulkokultaisesti pitää pokan useissa tilanteissa, mutta suuret myllerrykset vaikuttavat keskittymiskykyyn, jonka seurauksena teen huonoja päätöksiä, pieniä asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni irrationaaliseksi. Ja silloin epäilen myös näyttäväni siltä. Ja lähellä olevat kyllä varmasti näkevät mieleni liikkeet. Siksihän tunnen heidät läheisiksi, koska he ovat päässeet tai syntyneet kuoreni sisään.

Olen kuitenkin edistynyt hienosti, siis siinä hienossa kokonaisvaltaisessa projektissa, jonka tavoite on voida paremmin kuin ennen. Että en olisi se itseaiheutettu marttyyri, joka väen väkisinkin ajaa itsensä tilanteeseen, jossa voi huonosti, ja syyttää siitä sitten muita. Olen sisäistänyt ajatuksen, että minun pitää hoitaa ja huolehtia itsestäni. Nyt arvelin, että tarvitsisin lääkkeeksi taas puhjenneeseen ylikuormittumistilaani brittiaksenttia á la Netflix, juustokakkua, unta, pyykinpesua ja kävelylenkkejä.

Juustokakku onnistui keskinkertaisesti, ei siis lainkaan huonosti. Se ei ole liian makeaa, mutta valkosuklaa saisi erottua selvemmin, ja pohja on hieman liian mureneva. Kerrankin en laittanut pohjaan liikaa voita. Toisaalta pidän voista enemmän kuin lähes mistään muusta. Koostumus on minun tekemäkseni harvinaisen kuohkea. Oloni on kakun syömisestä jo hieman fyysisesi huonovointinen, mikä saattaa toimia hyvänä katalysaattorina kävelylenkin toteuttamiselle, mikä edistää henkistä hvinvointia.

Kävelin eilenkin, jonkin verran. Olen koko viikon pienillä ovelilla tempuilla sekä julkisia kulkuneuvoja huonosti hyödyntäen aiheuttanut itselleni tilanteista, joissa kävelen ulkoilmassa aikana, jolloin aurinko on vielä taivaalla, ja olen siitä hyvin tyytyväinen.

Olen myös tanssinut viikon aikana ehkä n. seitsemän tuntia. Jopa humppaa ja rumbaa. Törmäilen eri puolilla kaupunkia ihmisiin, jotka ovat saman tanssillisen salaseuran jäseniä, ja käyn outoja keskusteluja oudoissa roskakatoksissa ja kauppojen kassoilla. Pidän siitä.

Sanan marttyyri merkitys on muuttunut nykykielessä. Ennenhän se oli tosiaankin vääryyttä kärsivä uhrautuja, joka julistetaan pyhimykseksi. Nykyisin marttyyri on muita omalla hyveellisyydellään ja uhrautuvuudellaan piinaava vaivalloinen ihminen, joka koko ajan vaatii palvomisrituaaleja. Kertookohan se jotain meidän ajastamme? Että ei tässä kuule kenenkään muun palvomiset kiinnosta. Kukin huolehtikoon itsestään, ja jos joku on niin tyhmä, että menee uhrautumaan, niin on se kyllä sitten vielä erityisen kohtuutonta että sälyttää muille sen sädekehän virittelyn vaivan. Kun olisi tässä muutakin tekemistä.



Ai niin. Toimin kamarineitinä, kun Diiva sovitti kansallispukua. Rovaniemen pukua, eli puettiin kaunis hame, jossa raidat ovat kuin revontulia yötaivaalla, palttinainen paita ja essu, tyköistuva liivi, pirtanauhassa roikkuva irtotasku, korut ja päänauha. Diiva sitten tanssi ganstarap-liikkeitä ympäri olohuonetta ja ihasteli, että hei, tämähän on tosi hieno. Jossain vaiheessa hoksasi kauniisti kirjaillun irtotaskun - hei, mikä tää on? Vähänkö siistii, tästä on käännykkätaskukin!

But he's always moving much too fast.

Hyvin epäluonteenomaisesti itkin äsken keittiön pöydän ääressä. Katselin, miten vanhan kodin keltaiset verhot, joissa on valkoisia kuvioita, sointuvat niin kauniisti uuden kodin keittiön tapetteihin, joissa oli siis jo edellisen asukkaan jäljiltä samanlaisia kuvioita, mustia valkoisella pohjalla. Asiat ovat kiertyneet, hammasrattaat kulkeneet kierroksia, koneisto loksahdellut ja mekanismi kääntyillyt, ja tänäään oli sitten se hetki, kun itkin, minä joka itken aika harvoin, ja vain olin.

Tasan kolme vuotta sitten sanoin, että haluan erota. Se oli raskasta, mutta ei niin iso päätös siinä päivässä. Se päätös oli ollut valmiina jo niin pitkään, eikä edes ollut yllätys kellekään. Pistin jalkani tiukasti maahan ja pidin kiinni paikastani, nyt en peräänny, en anna periksi, en neuvottele. Työnnän toisen ulos elämästäni ja päästäni.

Eilen hän keitti minulle kahvia, käytti autolla kaupassa, minä laitoin hänelle ruokaa. Höpötimme. Olemme ystäviä. Aina välillä se on vaikeaa, aina välillä se on mukavaa. Voin suuttua hänelle ja näyttä sen, mikä hyvin paljon kertoo siitä, että olemme läheisiä.

Tänään minä keitän itselleni kahvia, täydellisen verhokapan koristaman keittiön ikkunan ääressä. Diiva on kaukana, tyytyväinen, ja tulee takaisin kotiin joskus. Kaunomieli tulee kotiin tänään, ja teen joulutorttuja, ja pelaamme lautapelejä, Valssimies, Poika I, Kaunomieli ja minä. Valssimies tulee tänne, ja voin vain odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotan, että kahvi valmistuu. Radiossa soi Eddie Vedderin äänellä biisi, jota en ole vielä kuullut, ja uskon, että elämässä on vielä paljon kaunista, mitä en ole löytänyt.

En minä itkenyt mitään vanhaa, vaan tätä, että nyt on kaikki niin hyvin, ja se on vaikea käsittää. Että elämäni koostuu kaikista näistä pienistä odottamisista, ja se onkin hyvää niin. Minulle, joka on aina kärsinyt siitä, että tuntee olevansa myöhässä jostain, pitäisi olla jo perillä, tehnyt, suorittanut, aina jotain muuta, kuin mitä juuri nyt on. Nyt minä odotan paikoillani, että ihmiset ja asiat tulevat minun luokseni, ja olen tässä hetkessä onnellinen, tämän hetken, enkä osaa ajatella kovin paljon pidemmälle.

Awakenings.

Olen ollut rohkea, ja uskaltanut sukeltaa uuteen ihmissuhteeseen ihan umpsukkeluksiin, päätä myöten. Aika pitkään lilluttelinknin vain varpaitani laiturilta istuen, ja kahlailin rantavedessä. Nyt ei enää vesi tunnu kylmältä, ainakaan hetkellisesti, mutta sormenpääni muistuttavat rusinoita.

En millään meinaa uskoa, että näin voi tehdä, ja se on ihan sallittua. Että asiat voivatkin olla helppoja ja yksinkertaisia. Että voin ihan rauhassa heräillä aamulla, kun vieras mutta tuttu pikkukirppu, joka on kömpinyt samaan sänkyyn kanssani tuijottaa minua uteliaasti virnuillen, ja hokea itselleni, että tämähän on meille kaikille ihan mukavaa.

Olen ilmeisen tottunut siihen, että kaikesta pitää löytyä joku vika, ja kaiken pitää olla hankalaa, ja jotenkin saavuttamatonta, ja paheksuttavaa.

Oma vauvani, Diiva, lähti Suomen ääriin tekemään töitä. Kun hän kertoi minulle asiasta joitakin viikkoja sitten, että aikoo tehdä nyt sesonkiaikana muutamana viikonloppuna töitä, siellä satojen kilometrien päässä, asuen minulle vieraiden ihmisten ja koirien luona, olin heti pöyristyneenä sitä mieltä, että mitenkä niin, ja hetkinen, ja haloo, ja niinkö luulet. Sitten hengitin kahdesti syvään, vaihdoin silmilleni lasit, joilla näen Diivan sen ikäisenä kuin hän todella onkin, eli 18 eikä 14, kertasin mielessäni suunnitelman uudelleen, ja totesin sen ihan mainioksi. Likkahan on löytänyt itselleen töitä, jotka voi sovitta opiskelun kanssa yksiin. Yritin myös muistella itseäni tuon ikäisenä. Olin Diivaa vuotta vanhempi, kun lähdin puoleksi vuodeksi töihin ulkomaille, vähemmän tuttujen ihmisten luo.

Hieman minulla on sellainen olo, että olen kiivennyt portaita ja tikapuita koko ajan ylemmäs, ja nyt olen katolla, ja näen joka suuntaan ihan silmänkantamattomiin, ja täällä tuulee, eikä ole kaiteita. Ehkä tähän voisi vielä rakentaa kerroksen tai pari?

Land downunder.

Tänään tuntui siltä, että kaikki se kosminen hyvä tahto ja keijupöly, joka yleensä pitää maailmaani kasassa kuin vaaleanpunainen massa McDonaldsin kanapihvejä, oli sulanut pois. Irtonaiset osat vaappuivat huolestuttavasti, irtoilivat kokonaisuudesta ja tipahtelivat vaarallisesti. Elämän tasapainolauta oli heilahtanut vaihteeksi siihen toiseen ääripäähän.

Töissä sanottiin, että ketään ei sentään ole kuollut. Mietin jo silloin, että ehkä en vain tiedä sitä vielä.

Ei tästä johtuen, vaan jo eilen huomasin taas sen ilmiön, että talvi vaikuttaa minuun. Aamulla noustessani olin apea. Bussissa halusin vain istua ja tuijottaa pimeässä näkyviä siltojen valoja, enkä päästä perille. Kotona hinkkasin tiskipöytää vastentahtoisesti, mutta pakon sanelemana. Myös keittiön muut tasot olivat tilassa, jossa kohta aletaan kasvattaa talviturkkia. Emännästä puhumattakaan.

Ennen tanssitunnin alkua olisin vain halunnut istua, nojata seinään ja laittaa silmät kiinni. Kun nousin, katsoin ihmisten joukkoa vähän ärtyneenä. En nauranut enkä juuri jutellut. Tanssin kyllä, hidasta huolellista foksia, mutta vain selviytyäkseni. Vain muutaman kerran huomasin, että vienti oli niin lennokasta ja innoittunutta, että minunkin piti vähän vaivautua.

Maanantaina muistan kyllä nauttineeni tangosta.

Tänään nukuin vartin pidempään, ja lähdin töihin rumilla hiuksilla. Kasvoni tuntuivat puutuneilta koko päivän. Jäsenet ovat väsyneet ja ajatus hidas.

Voihan se johtua kahdesta perättäisestä illasta tanssiakin, mutta enemmän syytän auringon puuttumista taivaalta.

Tein jauhelihakeittoa, söin sitä. En muistanut pestä pyykkiä.

Illuminati.

Loikkasin. Hyppäsin kerralla oikein pitkälle ja tömähdin melko tukevasti jaloilleni kuilun toisella puolen. Sitten vielä hyppelehdin muutaman kerran sivulle ja takaisin. Piirsin maahan ruutuhyppyruudukon, ja kinkkasin sitä edestakaisin aivan huvikseni. Korkkareissa. Oli kivaa, mutta nyt pääni on hieman kipeä, koska join kuivaa Chardonnayta. Se ei varmaankaan ollut luomua.

Valssimies selviytyi edustusvaimon roolistaan mallikkaasti, vaikka tilanne oli varmasti sosiaalisesti haastava. Hänen oluensa päätyivät edustamani yhtiön toimitusjohtajan vaatteille, mutta se ei tietenkään ollut hänen vikansa. Lasi vain räjähti pöydällä kappaleiksi silkasta jännityksestä.

Tanssimme. Tanssin. En oikeastaan haluaisi muistaa, miten tanssin. Varpaani ovat hitusen tunnottomat. Puhuin mikkiin juhlakansalle. Kerroin muun muassa, mistä vessat löytyvät, ja toivotin hauskaa iltaa. Ja yritin siinä välissä sanoa jotain hauskaakin. Jännitin, mutta tunsin itseni riittävän isoksi tytöksi suoriutumaan tuommoisesta.

Mekkoni oli juuri sellainen, kuin olen aina halunnut. Osasin valita oikeat sukkahousut, mutta aina kun istuuduin, ne rullautuivat vyötäröltä. Diiva meikkasi minut sieväksi, ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hiukseni eivät alkaneet änkyröidä juuri pikkujouluiltana. Näytin niille vähän kiharruspuikkoa, minkä en uskonut olevan hyvä idea, mutta täysin vastoin luonnonlakeja homma toimikin ihan kivasti. En kuitenkaan halua nähdä itsestäni valokuvia, koska en usko niiden pystyvän heijastamaan sisäistä mielentyyneyttäni.

Aamulla kärsin pakollisen vainoharhakrapulan, jonka aikana tiesin tehneeni kaiken väärin, ja olleeni muutenkin aivan kamala. Tämän jälkeen hieman adhd-oireita. Join kahvia, söin leipää, tuijottelin Valssimiestä silmiin, ja hän tuijotteli minua takaisin. Kuuntelin tarinoita historian suurista tiedemiehistä, joilla on ollut mielenterveysvaikeuksia ja muita hankaluuksia, kuten hengenvievä virtsatulehdus (Newton).

Laitoin ikkunoihin jouluvaloja. Kahteen ikkunaan. Olohuoneeseen tähden muistuttamaan siitä, että kohta on keskitalven synkimmät päivät, mutta sitten valo voittaa. Keittiöön liudan valaistuja lumiukkoja. Ne olivat vanhassa talossa Diivan ikkunassa, mutta eivät enää sovi hänen sisustukseensa. Aiemmin ne eivät olisi sopineet minun, mutta nyt värikkyys ja lystikkyys eivät enää ole minulle ongelma, koska koko maailma näyttää kauniilta ja harmoniselta.

Olen sietämätön.

Luulen, että minun pitäisi taas imuroida. Se tuntuu vähän kohtuuttomalta.

I do hope one shouldn't have to steer conversation towards horses and dogs so often.

Lääkitsin taannoista sosiaalista uupumustani kokonaisella päivällä tylsyyttä. Imuroin, mikä vei leijonanosan keskittymiskyvystäni. Tein vähän ruokaa. Kävin asioilla räntäsateessa. Saunoin. Katsoin Netflixistä the Crown -sarjaa, ja jos jokin on tylsää, niin Britannian monarkkien elämä, tai no ei ehkä Henrik kahdeksannen.

Kieltäydyin jopa Poika II:n kutsusta pelata paskahousua tai Carcassonnea vedoten siihen, etten jaksa ihmisiä, enkä osaa hengittää nenän kautta tai olla kuolaamatta väsymyksestä.

Tuijotellessani pientä ruudussa olevaa netflix-ikkunaa ja hilatessani samaan aikaan kömpelösti hiirellä palapelin paloja oikeille kohdilleen päässäni oleva pyörre pikkuhiljaa laantui. Lopulta enää joitakin kuivia lehtiä ja sanomalehdenriekaleita ja rikkinäisiä repliikkejä huonosti sujuneista tilanteista ja liian äkkinäisiä reaktioita ja ratkaisuja liikahteli laiskasti tajunnankentässäni, yksi kerrallaan, koko ajan hidastuen. Tajusin, että nyt on menty aika lujaa. Olin jo ihan kuoreton, kaikki hermot pinnassa. Reagoin kaikkeen, tunnen kaiken, en osaa suodattaa enkä suojella itseäni. Päästän itsestäni ulos asioita harkitsematta. Tunnen niin paljon, etten kohta enää erota, mitkä ovat tunteitani ja mitkä todellisuutta.

Silloin on pakko upottaa itsensä hiljaiseen veteen ja kasvattaa päälleen uusi helmiäiskerros.

Sunnuntaina olin jo paremmin turvassa itsessäni. Kävelin aamulla ulkona, saarta ympäri, ja sain sanottua puhelimessa ääneen ystävälleni yksinkertaisia asioita. Että minua pelottaa, ei mikään kompleksinen ja monimutkainen, oudoista olosuhteista muodostunut pimeä lankavyyhti, vaan jokin ihan tavallinen, yksinkertainen, helppo ja lapsellinen. Se ei ole edes se, osaanko olla toisen kanssa. Joko osaan tai en, mutta jos haluan yrittää, niin sitten teen siinä parhaani. Jos epäonnistun, olen silti kiitollinen siitä, että olen löytänyt jonkun, jonka takia olen halunnut yrittää. Tuon sotkun jo selvitin, ja kun se alkaa uudelleen takkuuntua, aloitan alusta. Tarkistan vaikka joka päivä, että eihän ole tullut takkuja. Aina kun huomaan sanovani ääneen asioita jotka äitini olisi voinut sanoa, otan aikalisän ja käyn laskemassa onko kaikki muumit tapulissa.

Mutta sitten on se, että entä jos minuun taas sattuu. Entä jos tämä taas päättyy huonosti, ja entä jos niin käy syistä, jotka eivät johdu minusta. Pitäisi ottaa riski.

Kaappimiehen kanssa en ottanut riskiä. Ajattelin koko ajan, että aivan sama. Melkein parempi, jos tämä loppuisi. Ja jos loppuisi, se johtuisi siitä, etten alunperinkään halunnut oikeasti. Ja toisaalta olin varma, että päätös jatkosta oli täysin omissa käsissäni, koko ajan. En koskaan ollut vaarassa, ja luulin, että minulle olisi hyvä olla turvassa. Ei ollut.

Sitten näin taidetta. Elina Rantasuon näyttely Hahmon menettäminen kertoi tarinaa suoraan minun peloistani, minun maailmastani, minun kuvitteellisten ihmisteni maailmoista. Kerron samoja tarinoita eri sanoin.

Rut Brykin Taikalaatikko oli aivan mieletön, käsikarvat pystyynnostattava elämys. Menin kerrokseen varmaan hassusta suunnasta, vastapäivään, aloitin graafisista ja arkkitehtoonisista julkistilojen töistä. Ne näyttivät ensin tylsiltä ja insinöörimäisiltä. En tiennyt kuka Bryk oli, enkä jotenkin hahmottanut edes, että Rut oli naisen nimi. Katsoin töitä ensin miehen töinä. Tylsän arkkitehtimiehen. Sitten näin työn nimeltä Suolampi. Ja että jokin toinen työ koostui pienistä keramiikkapalasista, joissa jokaisessa oli tarina, huolellisesti yhteen piperrettyinä. Kuin koti tai arki jonka nainen kokoaa, pyyheliina ja rituaali kerrallaan. Sitten se oli menoa. Hurmaannuin poltetun keramiikan syvistä väreistä, ihmisistä, Chagallin tyyliin taivaalla lentävistä rakastuneista ja sieluista. Kaikki oli niin hienoa, perhoset ja hiustenleikkuut ja kirkot. Olin niin ällistynyt kaikesta siitä vapaudesta. Että otetaan 1900-luvun alkupuoli, Karjala, ortodoksisuus, naiseus, ja keramiikka, joka on rajoittava ja hankala ja värejä ei edes näe ennen kuin ne tulevat polttouunista, ja siitä on Rut Brykin käsissä lopputulemana tuommoinen runsaus ja vapaus ja minkään rajoittamattomuus ja ilo.

Kun lähdin museosta, pysähdyin katsomaan työmaakylttiä, jossa luki "kaivanto". tai olisi lukenut, mutta se oli jotenkin raappintunut ja valkoisen töhnän peitossa. Se oli niin hieno, että otin siitä valokuvan. Olisin nyysinyt tuon taulun kotiini, jos en olisi epäillyt valkoisen tahnan olevan lokinpaskaa. Niin fiiliksissä olin.

Söin tyttärieni kanssa ja peittelin Kaunomielen päiväunille, pieni raukka oli syönyt perunoita niin paljon, että silmät lurpsahtelivat kuin vauvana. Olin onnellinen.

Seuraavana päivänä en enää nähnyt valokuvassa sitä taideteosta, jonka luulin näkeväni, mutta olin edelleen onnellinen.

Siitä lähtien olenkin ollut hullun parisuhdeonnen planeetalla, jossa kaikki on vain ihan kamalan ihanasti, eikä minulla ole mikään huonosti. Tätä kestänee aikansa, joka varmasti jälkeenpäin tarkasteltuna tulee tuntumaan lyhyemmältä kuin mitä se olikaan, joten pysyttelen visusti kiikkulaudan keskiössä, pidätän henkeäni ja yritän pysäyttää ajan enkä anna tilanteille aihetta eskaloitua kumpaankaan päähän liikaa.

Harjoittelin sanan poikaystävä käyttöä julkisesti, tilanteessa, jossa se on jokseenkin neutraalia ja mieleenpainumatonta. Huomasin tässä testitilanteessa, että poikaystävä ei ehkä ole ikäiselleni sopiva termi, vaikka tunnenkin itseni 24-vuotiaaksi, ja hän on vielä nuorempi. Miesystävä? Samana päivänä Valssimies tuli ääneen pohtineeksi, mikä olisi minulle sopiva nimike. Hän ehdotti misua. Minä katselin autonikkunasta pimeään horisonttiin, ja teeskentelin, etten kuullut yhtään mitään koko keskustelusta johon osallistuin. Vaikka sisältä en enää ole niin solmussa, tietyt käyttäytymismallit istuvat tiukassa. Kuten se, että teeskentelen, etten oikeastaan ole lainkaan kiinnostunut keskustelemaan tunteista tai suhteemme tilasta tai puolta tuntia pidemmälle ulottuvista tulevaisuudennäkymistä.

Toisessa tilanteessa, tanssitunnilla, erään pariskunnan mieshenkilö, jonka kanssa tanssin, viittasi meihin persoonapronominilla "te". Mietin hetken, miksi hän kokee tarvetta teititellä minua. Aiemmat parisuhteeni eivät oikeastaan ole saaneet minua harjaantumaan tilanteisiin, joissa minulla olisi julkisesti tunnustettu, ja joskus jopa kanssani julkisesti näyttäytyvä seuralainen. Olen kovin visusti ollut jo ikuisuuden itsellinen, itsenäinen nainen, jonka parisuhdeolosuhde on määrittelemättömässä tilassa. Olin sitä myös koko sen ajan, kun osittaisella panostuksella harjoitin parisuhdetta Kaappimiehen kanssa.

Viikonloppuna teen asiaan liittyen huiman loikan. Vähän luulen, että tulen jollain tapaa kompuroimaan. Ajattelen niin siksi, että olen turvallisuushakuinen ihminen, joka varautuu henkisesti aina pahimpana, ja voi näin ollen tuulettaa voittajafiiliksissä aina, kun pahimmat pelkotilani eivät osoittaudu todellisuuden valveuneksi.

Top drawer.

Olen sosiaalisesti uupunut. Niin paljon kaikkea, enimmäkseen kovin mukavaa, mutta kaikkea. Alan jo tunnistaa pieniä hälytysmerkkejä siitä, että saatan kohta taantua tilaan, jossa jään ajatuksiini jumiin miettimään jotain epäonnistunutta tilannetta, jossa olen toiminut toisin kuin piti. Sanonut jotain tyhmää.

Sanon joka päivä useamman kerran jotain tyhmää, mutta kun voin hyvin, pystyn elämään ominaisuuteni kanssa. Määrä korvaa laadun näiltä osin, uskottelen itselleni sujuvasti. Puhun niin paljon, että luulisin keskimäärin puhuvan ihan hyödyllisiä ja tervehenkisiä asioita. Kiroilen kyllä nykyään liikaa.

Olen nukkunut pari yötä kokonaan yksin. Eilen aamulla heräsin silti siihen, kun Diiva vilahti jalat lattiaan lätisten huoneestaan vessaan ja läppäsi oven kiinni. Nukuin vielä hetken, ja odottelin, josko hän keittäisi aamukahvin. Ei keittänyt, eikä vastannut huomeneeni jonka huikkasin hänelle kun oikeasti heräsin, koska hän ei ollut lainkaan kotona, minkä tiesin, mutta aistinvaraisesti havainnoiden en voinut todentaa.

Tänään olin paremmin valveilla, ja jotain vähän samanlaista tapahtui äsken, mutta makuuhuoneeni ovi oli nyt kiinni, joten en nähnyt. Kerrostalossa kolisee.

Haaveilen, että kun olen juonut tämän aamukahvin (mustana, koska maito on loppu, mutta on tuo hyvää noinkin), nousisin, pesisin rähmämurut silmistäni, laittaisin homssuisen puolinutturan hiuksiini ja raahustaisin apteekkiin ja alkoon ja kauppaan ja ostaisin maitoa ja jotain leivontatarvikkeita. Tulisin kotiin, imuroisin, leipoisin, laittaisin ruokaa. Jos virtaa jäisi, siivoaisin keittiön vetolaatikot. Niissä on muruja ja vähän levinneitä mausteita ja muita jauhoja ja hiutaleita. Ja tomaattisäilykkeet ovat ympäriinsä, ne voisi koota samaan laatikkoon.

Ehkä tuossa on tuo leipominen liikaa. Jos en ostaisi leipomistarvikkeita, enkä leipoisi, pysyisi paremmin zen-harjoitukseni fokuksessa. Cleansify thy house. Se vetolaatikkojen siivoaminen on oikeasti hieno mielentyhjennysharjoitus.

Voisin motivoida itseäni leipomattomuuteen sovittamalla ensin pikkujoulumekkoani. Vielä viikko aikaa olla syömättä mitään ennen pikkujouluja. Syömisen rajoittaminen on tuntunut tällä viikolla kovin kaukaiselta ajatukselta. Olen tainnut olla syömättä kakkua vain yhtenä päivänä näistä kaikista, ja olen syönyt ihan oikeita aterioita, jopa kahdesti päivässä. Olen tanssinut vain kolme tuntia, koska olen liian kiireinen elämääni. Söin suklaata. Haaveilen syöväni lakritsaa ja suklaata ja Omar-konvehteja ja kaikkea kivaa jouluista ja rasvaa tihkuvia joulutorttuja ja juustokakkua, paistettua ja hyydytettyä valkosuklaaversiota, ja jotain kondensoidusta maidosta, omenataskuja ja karjalanpiirakoita. Kananmunia, joiden sisus on vielä valuva.

Tänään on hyvä päivä. Tarvisen musiikkia, lisää kahvia, ja vähän kävelyaskeleita. Silti, olen vähän huolestunut siitä, että suurin tavoitteeni elämässä tällä hetkellä on tyhjentää laatikko, pyyhkiä se puhtaaksi, ja täyttää jälleen.

Minun pitäisi tehdä jotain luovempaa välillä.