Tänään tuntui siltä, että kaikki se kosminen hyvä tahto ja keijupöly, joka yleensä pitää maailmaani kasassa kuin vaaleanpunainen massa McDonaldsin kanapihvejä, oli sulanut pois. Irtonaiset osat vaappuivat huolestuttavasti, irtoilivat kokonaisuudesta ja tipahtelivat vaarallisesti. Elämän tasapainolauta oli heilahtanut vaihteeksi siihen toiseen ääripäähän.
Töissä sanottiin, että ketään ei sentään ole kuollut. Mietin jo silloin, että ehkä en vain tiedä sitä vielä.
Ei tästä johtuen, vaan jo eilen huomasin taas sen ilmiön, että talvi vaikuttaa minuun. Aamulla noustessani olin apea. Bussissa halusin vain istua ja tuijottaa pimeässä näkyviä siltojen valoja, enkä päästä perille. Kotona hinkkasin tiskipöytää vastentahtoisesti, mutta pakon sanelemana. Myös keittiön muut tasot olivat tilassa, jossa kohta aletaan kasvattaa talviturkkia. Emännästä puhumattakaan.
Ennen tanssitunnin alkua olisin vain halunnut istua, nojata seinään ja laittaa silmät kiinni. Kun nousin, katsoin ihmisten joukkoa vähän ärtyneenä. En nauranut enkä juuri jutellut. Tanssin kyllä, hidasta huolellista foksia, mutta vain selviytyäkseni. Vain muutaman kerran huomasin, että vienti oli niin lennokasta ja innoittunutta, että minunkin piti vähän vaivautua.
Maanantaina muistan kyllä nauttineeni tangosta.
Tänään nukuin vartin pidempään, ja lähdin töihin rumilla hiuksilla. Kasvoni tuntuivat puutuneilta koko päivän. Jäsenet ovat väsyneet ja ajatus hidas.
Voihan se johtua kahdesta perättäisestä illasta tanssiakin, mutta enemmän syytän auringon puuttumista taivaalta.
Tein jauhelihakeittoa, söin sitä. En muistanut pestä pyykkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti