Loikkasin. Hyppäsin kerralla oikein pitkälle ja tömähdin melko tukevasti jaloilleni kuilun toisella puolen. Sitten vielä hyppelehdin muutaman kerran sivulle ja takaisin. Piirsin maahan ruutuhyppyruudukon, ja kinkkasin sitä edestakaisin aivan huvikseni. Korkkareissa. Oli kivaa, mutta nyt pääni on hieman kipeä, koska join kuivaa Chardonnayta. Se ei varmaankaan ollut luomua.
Valssimies selviytyi edustusvaimon roolistaan mallikkaasti, vaikka tilanne oli varmasti sosiaalisesti haastava. Hänen oluensa päätyivät edustamani yhtiön toimitusjohtajan vaatteille, mutta se ei tietenkään ollut hänen vikansa. Lasi vain räjähti pöydällä kappaleiksi silkasta jännityksestä.
Tanssimme. Tanssin. En oikeastaan haluaisi muistaa, miten tanssin. Varpaani ovat hitusen tunnottomat. Puhuin mikkiin juhlakansalle. Kerroin muun muassa, mistä vessat löytyvät, ja toivotin hauskaa iltaa. Ja yritin siinä välissä sanoa jotain hauskaakin. Jännitin, mutta tunsin itseni riittävän isoksi tytöksi suoriutumaan tuommoisesta.
Mekkoni oli juuri sellainen, kuin olen aina halunnut. Osasin valita oikeat sukkahousut, mutta aina kun istuuduin, ne rullautuivat vyötäröltä. Diiva meikkasi minut sieväksi, ja ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen hiukseni eivät alkaneet änkyröidä juuri pikkujouluiltana. Näytin niille vähän kiharruspuikkoa, minkä en uskonut olevan hyvä idea, mutta täysin vastoin luonnonlakeja homma toimikin ihan kivasti. En kuitenkaan halua nähdä itsestäni valokuvia, koska en usko niiden pystyvän heijastamaan sisäistä mielentyyneyttäni.
Aamulla kärsin pakollisen vainoharhakrapulan, jonka aikana tiesin tehneeni kaiken väärin, ja olleeni muutenkin aivan kamala. Tämän jälkeen hieman adhd-oireita. Join kahvia, söin leipää, tuijottelin Valssimiestä silmiin, ja hän tuijotteli minua takaisin. Kuuntelin tarinoita historian suurista tiedemiehistä, joilla on ollut mielenterveysvaikeuksia ja muita hankaluuksia, kuten hengenvievä virtsatulehdus (Newton).
Laitoin ikkunoihin jouluvaloja. Kahteen ikkunaan. Olohuoneeseen tähden muistuttamaan siitä, että kohta on keskitalven synkimmät päivät, mutta sitten valo voittaa. Keittiöön liudan valaistuja lumiukkoja. Ne olivat vanhassa talossa Diivan ikkunassa, mutta eivät enää sovi hänen sisustukseensa. Aiemmin ne eivät olisi sopineet minun, mutta nyt värikkyys ja lystikkyys eivät enää ole minulle ongelma, koska koko maailma näyttää kauniilta ja harmoniselta.
Olen sietämätön.
Luulen, että minun pitäisi taas imuroida. Se tuntuu vähän kohtuuttomalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti