Shokkikokki.

Laitan ruokaa lähes maanisesti. Siitä huomaa, että elän jonkinasteista kriisitilannetta. Aina kun sattuu jotain dramaattista ja vakavaa, alan leipoa tai kokata. Kaunomieli myös, vaikkei enää yhtä maanisesti kuin ennen.

Tein eilen mm. yhdistettyä pinaatti- ja klimppisoppaa, koska hyvät äidit tekevät terveellistä, ekologista ja turvallisen makuista ruokaa. Laitoin siihen liikaa suolaa, ja tosiaan, niitä klimppejä. Suurus ei oikein alkanut minua.

Tein myös pienen erän pinaattilettuja, maidottomia ja kananmunattomia. Ekaa kertaa kokeilin, ja olihan ne ihan hyviä. Mutta aivan liikaa suolaa.

Olen silpunnut jääkaappiin valmiiksi salaatteja, joita voi höystää proteiinilla. Seuraavaksi käsiäni syyhyttää joko sämpylöiden tai munkkien pyöräyttäminen.

Tänään tein kasviksilla höystetyn jauheliha-papukastikkeen nachojen ja tortillojen seuraksi. Aivan liikaa supervahvaa unkarilaista paprikaa. Aliarvioin jälleen kerran sen tehon.

Mustikkarahkassa ei sentään ole liikaa tulisuutta tai suolaa. Makua kyllä, nimittäin pakastimen. Mustikat olivat saaneet vaikutteita. Huomasin tämänkin erheeni, ja vaivihkaa surautin todistusaineiston eli nahistuneet mustikankuoret pienemmiksi sauvasekoittimella.

Tehoa ja suorituskykyä löytyy, mutta sihti ei ole aivan kohdillaan, ja Kaunomieli syö kohteliaasti, muttei riittävästi. Viikonloppuna kuuraamme jälleen kerran kodin hurmauskuntoon, ja sitten vien tytöt ulos syömään jotain säädyllistä. Ja pakko sitä ennenkin on saada jyvä kohdilleen.

Painoni sai pääsiäishepulin, ja teki pienen silmukan yläilmoissa. Viimeiset kaksi päivää ovat kuitenkin taas olleet alipaineisia, joten en ole heittänyt kirvestä kaivoon.

Jos talo ei mene kaupaksi pian, pitänee hankkia oma kirves. Tai vesuri. Tonttia pitää tämän tästä harventaa, ja onhan se ihan kirveen kanssa heiluminen oikein voimaannuttavaa puuhaa.

My kryptonite.

Innostuin.

Se on kiva tunne, innostuminen. Sitä ei oikein osaa arvostaa, ennen kuin on pidempi tauko innostumisissa.

Excelöin itselleni pakoreitin ulos näistä kilolukemista kohti todellista minääni, sitä, joka olen aina silloin kun en satu vilkaisemaan peiliin. Tie alas on reunustettu kauniilla aikomuksilla, suurilla lupauksilla ja vakailla päätöksillä kuten ennenkin. Tällä kertaa olen kuitenkin myös asvaltoinut sen sokeroimattomalla elämällä, ja meno on yhtä sunnuntaiajelua.

Uskon myös vakaasti, että pienten ketunlenkkien, rengasrikkojen ja työssyjenkin jälkeen saan noustua uudestaan pyörän selkään ja jatkettua matkaa.

Eihän minulta ole puuttunut tähän asti mitään muuta kuin tahdonvoimaa ja sinnikkyyttä. Ja kun tiedän olevani joissain asioissa jopa itsetuhoisen sinnikäs ja jääräpäinen, niin periaatteessa noitakin tarveaineita löytyy. Ne vain eivät toimi, jos vieressä hehkuu möykky sokerista kryptoniittia, joka estää minulta selkeän ajattelun, harkinnan ja himojeni hallinnan.

Vaikka olen tunnesyöppö, tilanne ei ole ollenkaan niin paha, kunhan vain ne fyysiset vieroitusoireet puuttuvat. Aina välillä väistämättä tulee se hetki jolloin jännittää, ahdistaa, olen epävarma tai tulevaisuus näyttää nielaisevan minut ja lapseni perikatoon, ja ajattelen, että ehkäpä tähän tilanteeseen auttaisi puolikas tuubi päiväysvanhaa kinuskikastiketta. Nyt huomaan, että itse asiassa voinkin toimia tilanteessa kahdella tapaa. Sokerinhimon jäytäessä suoniani olen jo sakset kädessä leikkaamassa muovituubin saumoja auki nuollakseni kuivettuneet jämät myös tuubin sisäseinistä. Ilman fyysistä sokerintuskaa voin sivuuttaa tuon kohdan henkilöhistoriassani ja todeta, että ei, puolikas tuubi päiväysvanhaa kinuskikastiketta ei välttämättä auta tähän, ei tainnut auttaa viimeksikään.

Elitismi, siinä onkin ideaa, kunhan vain ehtisin ajatella edes jotain hetkeä ennen retkahdusta.

Että semmoista. Olen siis hetkittäin voitonvarma, kaikkitietävä, yltiöoptimistinen, flow-tilassa ja muutenkin henkisesti hieman epävakaa. Tätä minä olen kaivannutkin. Sitä ja iltapäivää ystävien kanssa höpöttäen, ja sekin järjestyi.

Lihoiksi.

Katsoin tyttärien kanssa tämän jo pari viikkoa sitten.

Jossain reilun tunnin kohdalla havahduin huolehtimaan Diivan viihtyvyydestä – leffassa ei ollut vielä havaittavissa mitään kunnollista juonen kehittymää, yhtään nykyistä tai entistä Disney-tähteä ei ollut esiintynyt, eikä kukaan ollut puhjennut spontaaniin lauluesitykseen koreografioineen.

Aivan turhaan. Kotimatkalla likka huokaisi ”äiti, just tuollaisen parisuhteen mäkin haluan isona.”

Jaa-a, kukapa ei. Tosiaankin, jos on aikaa hioa suhteen pahimpia särmiä edes muutaman sadan vuoden ajan, niin ei kai sitä voi olettaakaan päätyväänsä muuhun kuin tuollaiseen auvoon ja ykseyteen.

Tämä leffa viilensi arjen kiireen ylikuumentamia käämejäni suloisesti, antoi laiskottelulle ja aikaansaamattomuudelle uusia ulottuvuuksia ja entisestäänkin arvonkorotusta. Muistutti hidastelemaan ja makustelemaan elämää jatkuvan eteenpäin paahtamisen sijaan. Elämään pieniä hetkiä eikä odottamaan jotain tajunnanräjäyttävää sitten joskus.

Miten erilaiselta elämä näyttää, kun otetaan pois aikarajoitus. Ja kyse on vain oletuksellisista mittasuhteista.

Olihan siinä leffassa paljon mukaälykästä brassailua ja suorastaan näsäviisaita viittauksia jotka pistelivät sukanpohjien läpi ennalta varoittamatta kuin parketista irtoilevat säleet, mutta toisaalta, entäs sitten. Ihanaa, kun ei tarvitse olla täydellistä, kun harva asia kumminkaan on.

Ja jos minä tietäisin, että olisi olemassa Tilda Swinton, joka ei tekisi elokuvia, en varmaan pystyisi elämään sen tiedon kanssa. Se olisi niin väärin.



Elämäni ilman puolisoa alkaa oikeastaan vasta ensi viikolla. Olemme sulassa sovussa asuneet saman katon alla kaiken tämän ajan (neljä kuukautta ja hieman vajaat viisi päivää), vaikka olen kovasti ja oudoin konstein yrittänyt kuvitella pääni sisään itselleni ihan oman henkisen reviirin, jonka sisällä elän elämääni itsenäisesti. Oloni on mahdollisesti tästä hitaasta, hauduttavasta tilanteesta, ja ehkä myös flunssan jälkioireista ja arjen raiteiden puuduttavasta kolinasta johtuen kovin seisahtunut, tyyni, välinpitämätön. En ole eläissäni tuntenut tällaista mielentyyneyttä, enkä ole varma pidänkö tästä. Olen kuin iso lasi piimää.

Muun mielekkään aktiviteetin ja rakentavan toiminnan puutteessa olen purkanut menneisyyden painolastia kantamalla kirpputoripöytään ison kasan vaatteita, kirjoja, pikkutavaroita, kenkiä, astioita. Huonekalut odottavat vielä tarkempaa tarkastelua, kuka meistä ottaa mitäkin. Aina kun kannan kirpparille uuden urheilukassillisen asioita, joita ilman muka en ole joskus pärjännyt, pöydän sisältö on vajennut noin kuutiollisen verran. Mittaan elämääni tilavuuksissa. Kuten arvata saattaa, pöydän vuokran maksun jälkeen näiden vuosikausia hautomieni kultamunien rahallinen tuotto ei päätä huimaa. Tai no huimasihan se hetkellisesti ehkä ihan vähän, sillä rahoitin sillä muutaman lakushotin ja viinilasillisen lauantaina. Ja tätä ennen ostin samalla rahalla kilon kotimaista lähellä tuotettua naudan sisäpaistia.

Tuntuu hyvältä päästää irti asioista.

Satunnaisen excelöinnin ansiosta olen myös huomannut lähes huomaamatta päästäneeni irti 3,1 kilosta elopainoa. Voiko tuota sanoa laihtumiseksi, jos käytän laskennan lähtöarvona lukemaa, jota minun ei olisi ikinä pitänyt saavuttaa/nähdä (olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt sulkea silmät sinä aamuna kun kävin vaa’alla)?

Kiitos, riittää aplodit, voi, olen aivan häkeltynyt. Ai miten se onnistui? Tosiaankin, jätin sokerin syömisen vähemmälle. Tankkasin kyllä rasvaa ja muita hiilareita, paniikinomaisesti. Ja sitten muutaman viikon kulutta repsahdin oikein kunnolla, söin Maraboun 200 gramman suklaalevyn, ja sen jälkeen noin kahden viikon ajan kaiken eteeni tulleen sokeripitoisen aineksen. Myös ne virpojille varaamani suklaatiput, eikä palmusunnuntai ole vieläkään. Olin oikein rapasyöppö, mutustin suklaata katuojassa, Siwa-muovikassin suojista ja pystyin ajattelevaan vain seuraavaan kallisarvoiseen sokerinmurenaan asti.

Sitten luojan kiitos tuli tämä flunssa, eikä mikään kuitenkaan maistunut miltään.

Ja sitten sattumalta katsahdin excel-taulukkoon kirjaamaani lukemaa, ja kas, tajusin, että tämä voisi silti toimia. Minun täytyisi vain suhtautua paheeseeni juuri sellaisena kuin se on, eli päihdyttävänä, elämänlaatuani raastavana häpeällisenä riippuvuutena, joka estää minua nauttimasta elämässäni olevista hyvistä asioista.

Tutustuin päihteidenkäyttöön teoriapohjaisesti oikein satunnaisesti osuvan ammatillisen koulutuksen turvin. Sen lisäksi, että nyt tiedän ko. kouluttajan olevan aivan mainio tyyppi koska hän on alkoholin kohtuukäyttäjä/humoristi/ystävä/aviomies/isä/kasvissyöjä/partiolainen/eräjorma/kristitty/urheilija/jne., tajusin myös, että minun olisi hyödyllistä miettiä sokerinkäyttöäni samoissa raameissa kuin muidenkin nautintoaineiden.

Syönkö sokeria useammin yksin kuin yhdessä? mmm…ehkä…
Syönkö sokeria salaa? ...joskus… ainakin toivoisin voivani tehdä sen salaa itseltäni, ja joskus onnistunkin…
Hermostunko, jos en pääsekään syömään sokeria niin pian kuin suunnittelin? Kyllä.
Suutunko, jos joku on syönyt kaappiin varaamani suklaapatukan? Kyllä! Tai siis suuttuisin, jos joku uskaltaisi tehdä niin, mutta kumma kyllä eivät uskalla.
Onko minun vaikea kuvitella viikonloppua kokonaan ilman sokeria? Kyllä. Tai voin kuvitella, mutta siihen se sitten jääkin. Joudunko joskus/usein muuttamaan suunnitelmiani tai jättämään asioita tekemättä sokerinkäytön takia? Kyllä, edestakaisin hyppivä verensokeri aiheuttaa joskus muutoksia suunnitelmiin, ja suklaatipuövereiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä lenkille, vaikka se oli mielessä häilyvänä mahdollisuutena vielä hetki sitten toteutettavissa.
Rajoittaako sokerinkäyttö elämääni? Ainakin joudun jättämään käyttämättä sellaisia vaatteita kuin haluaisin. Kyllä vain, rajoittaa ja paljon.

Näillä keinoin, itse itseäni motivoiden juon piimää ja hinkkaan tiskipöytää ja vessanpyttyä näyttöpäivän aattona.

Rakas, ihana, kiltti koti, hurmaa nyt itsellesi uusi onnellinen perhe.

Suur-Savon kolmanneksi paras pirtanauhantekijä.

Esikoiseni Kaunomieli pähkäili elämäntuskansa. Meillä on hyvin samanlaiset elämäntuskat, itse olen tosin jo notkistanut omaani ahkeralla käytöllä niin paljon, että se mukautuu useimpina päivinä ylle kuin toinen iho, eikä enää niin kamalasti haittaa liikettä.

Kaunomieli ihmetteli, että miksi hän vielä jokin aika sitten ajatteli aivan vakavissaan, ettei saisi opiskella itselleen mitään hauskaa ammattia, vaan pitäisi tähdätä jo hyvissä ajoin jonkin rasittavan ja ankean uran äärelle, mielellään vielä naisvaltaisen ja sovinnaisen, paljon opiskelua vaativan, ja sopivan huonosti palkatun. Että miksi hän on mennyt kahmimaan kristillisestä smörgåsbordista vain kukkuralautasellisen perisyntiä, vaatimattomuutta ja vähäpätöisyyden hyvettä, vaikka siellä olisi ollut tarjolla myös ihan kivojakin juttuja, kuten pelastus ja armo, ja yltiöyhteisöllisyys. Että sama jos menisi viiden tähden hotellin aamupalalle syömään neljänviljanpuuroa, ilman voisilmää. ”No thanks, no salvation or grace for me, I’m good with all this nutritious guilt and pain.”

Panee miettimään, että miksi ei. Miksei saisi tavoitella elämässäni enemmän iloa ihan vain iloisuuden takia?

Minä olen suunnitellut uusia kuvioitani ahkerasti, miettinyt missä asuisimme, miten. Olen pyöritellyt näytölläni kuvia rivitaloista, kerrostaloista, paritaloista, miettinyt miten saisi nykyisen elämäni ja siihen liittyvät kustannukset mahtumaan nykyistä kompaktimpaan kokoon, ja siirrettyä lähemmäs tyttärien kouluja, harrastuksia, elämää ylipäänsä. Olen laskenut neliöitä, kilometrejä, euroja, vessanpyttyjä, keittiön vetolaatikkoja, ikkunoita, parvekkeita, takapihoja, portaita, seiniä joihin ripustaa tauluja, komeronhyllyjä. Miten minun koko elämäni mahtuu tuonne?

Jotenkin alan tässä tajuta, että pelkkä mittasuhteiden skaalaaminen pienemmäksi ei ole se asia, mitä olen tekemässä ja hakemassa. Ehkä tässä oikeasti voisi muuttaa ja muuttua. Tehdä ihan uusi elämä, uudet ajatukset ja unelma. Pitäisi vain olla valmis vihdoin luopumaan paljosta sellaisesta, mitä on kantanut mukanaan, kun kaikki ei mahdu kuormaan.

En pysty erottamaan, puhunko tavaroista vai asioista, tai onko niillä oikeastaan eroa. Me usein osoitamme arvostuksemme asioita kohtaan tavaroiden kautta. Säilytän asioita, koska tuntuu väärältä luopua niistä.

Ihminen elää ihonsa sisässä, housunpersusta, tossunpohjaa ja pottuja kuluttaen, ostaa, valitsee, tekee, valmistaa, rikkoo ja tuhlaa. Ja silti pitäisi olla niin mahdottoman henkinen, kun se on ylevää ja hienoa, toisin kuin materia. Onhan se toki hienoa, kun voi filosofoida ja lukea runoja ja luoda maailmankäsityksiä eikä vain viljellä perunaa, mutta silti ihmisyyden raamit ovat aika konkreettisia. Pimeä ja valo, syntymä ja kuolema, nälkä ja kylläisyys, kylmä ja kuuma, sileä ja karhea, multa ja kivi, vesi, ilma, viemäröinti, siemenperunat, terävä puukko tai sakset.

Nuorena muutin vahingossa Lappiin. Siellä oli talvella kylmä ja matkat pitkiä. Se tapahtui 15 minuuttia ennen kuin kaikilla oli kännykät, eikä ne siellä toimineetkaan. Ihmisten mielenkiinto pyöri olennaisten asioiden ympärillä – kuinka pitkä matka on, onko varpaat lämpimät, riittääkö bensa, onko ruokaa, ja missä muut ihmiset ovat. Jos jossain oli tanssit, kukaan ei valittanut musiikin tyylistä, koska valinnanvaraa ei ollut. Minä tunsin siellä itseni tervetulleeksi, vaikka olin ihan yhtä erilainen kuin muuallakin.

Säilytän liinavaatekaapissani kohta sata vuotta vanhaa pellavaista käsin kudottua pyyhettä, johon on paksulla punaisella villalangalla kirjailtu kömpelösti A.L. Minun mummoni, jota edes äitini ei ehtinyt tuntea hyvin, on sen kutonut, ommellut ja itselleen nimikoinut. Nimikirjainten lankavalinta, kirkas väri ja hätäinen toteutus viittaavat siihen, että ehkä tuota pyyhettä ei kirjailtu kapioarkkua varten, vaan erottumaan muiden naisten vastaavista pyyhkeistä yhteisessä saunassa. Ei tuollaista voi heittää pois, eikä oikein käyttääkään. Se ei ole kovin hieno, mutta minulle korvaamaton.

Ehkä nyt on se aika, että käyn läpi kaiken, esine asialta. Minulla on paljon sellaista, mitä en halua heittää pois, mutta myös paljon sellaista, jota säilytän jonkun muun kuin itseni takia.

On pakko vihdoin todeta, ettei minusta tullutkaan suurperheen äitiä. En leivo ruisleipää itse leivinuunissa. Eikä minusta tullut myöskään riuskaa maatalouslomittajaa, luomuviljelijää, lampaankasvattajaa, huovuttajaa, perinteiset työtavat osaavaa kankuria. En ole opettanut lapsiani ompelemaan vaatteitaan itse. En saa kompostia käymään kunnolla, enkä jaksa kitkeä pientäkään kasvimaata. Käytän Santa Maria grillimaustetta ruuassa.

Minusta ei tullut varmaan mitään niistä asioista, joita äitini arvostaa. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, mitä olen, ja mitä en ole, ja se näkyy myös siinä, miten suhtaudun tavaroihin. Minulla on kolme kaulinta, koska leipominen on tärkeää ja hyödyllistä, ja kaulimet ovat hyödyllisiä, joten niitä lahjaksi saatuja ei ole voinut antaa poiskaan. Vaikka kaksi niistä oli polttarivitsejä. Olen varmaan ajatellut koko ajan, että jonain päivänä leivon niin paljon, että ne kaksi ylimääräistä kuluvat puhki.

Kerroin viime viikolla äidilleni muuttoaikeistani. Hän oli ymmärtäväinen, että aivan hyvin minulle riittää pienempikin asunto, kun enhän minä esimerkiksi tarvitse tilaa neulekoneelle.

Vieraaseen pöytään huutelua.

Pääni on ylikierroksilla, jälleen kerran. Sinänsä tuo on aivan oikeutettu reaktio siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, joten mikäs siinä että myös ruokahalu on vähän kateissa ja unettomuus vaihtuu istualleen nukahtamiseen tämän tästä.

Ex-kälyni kuoli. Olin aiemmin enemmän tekemisissä hänen kanssaan, ja viime ajat ilmeisesti liian vähän, koska nyt minulla on huono mieli asiasta. Suren, mutta tunnen itseni kuokkavieraaksi. Toisaalta, minulla on lähtökohtaisesti aina huono omatunto asioista. Kuuluu perusluonteeseeni, vaikka käyn päässäni jatkuvaa risusavottaa tätä ilmiötä vastaan.

En tiedä, saako edes ikävöidä ihmistä, jota ei varsinaisesti ollut ikävä hänen eläessään, mutta suren sitä, että hänellä oli niin vaikeat viimeiset vuodet, ja että matka jäi niin lyhyeksi. Ja itkeskelen tämän tästä elämää ylipäänsä. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ikävä ja suru on liiankin kova.

Diivalle tämä on taas yksi elämisen suuri oppitunti, ”läheisen kuolema”, ja minä toimin päivystävänä kotiopettajattarena. Diiva ja serkkunsa suunnittelevat laulaa hautajaisissa, ja etsimme yhdessä sopivaa laulua. Tämä sai minut tyrskähtämään kaameaan jolinaan auton ratissa:



Siitä tulee minulle ikävän lisäksi mieleen se, miten hänellä oli aina aikaa läheisilleen, ja miten helppoa hänelle oli näyttää välittävänsä muista. Ehkä se ei biisinä kuitenkaan sovi tilaisuuteen.

Tällä viikolla vasta tajusin, että tyttäreni Kaunomieli on enemmän tätinsä näköinen kuin kummankaan vanhempansa.

Huomio harhailee ja kiinnittyy ihan omituisiin asioihin. Aamu-TV:n taustahäly sai minut eilen taantumaan 70-luvulle. Markku Veijalainen haastatteli jotain tietokirjailijaa, puhuivat suomen politiikasta menneiltä vuosikymmeniltä. Lounastunnilla katselin tonnikalapurkkia, ja tämä taustaääni häilyi takaisin mieleeni. Mietin, että mikä ihme se porukka oli, jolle annettiin sitä kehitysapua. Anjovistipuolue?

Kädetöntä.

Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi.

Olen tuon neuvon useasti kuullut, mutta pitänyt sitä fundamentalistisena hökälehtimisenä, jolla ei ole mitään tekemistä kohtuullisen ja järkiperäisen elämäntavan kanssa. No ei kyllä ole ruokailutottumuksillanikaan, joten joskus käy mielessä se kuntosalihenkilökunnan toteamus, että minulla on liikaa jo pelkkää lihasmassaa. Jos vaikka jommastakummasta kädestä aloittaisi tämän painonpudotuksen, jolloin ruuan suuhun mättämisen tahti hidastuisi edes puoleen?

Ja kun muutenkin kohtalo heittelee rattaisiini selkeästi huomioväreillä nimikoituja langanpäitä, kapuloita ja muita karahkoita, on aika yhdistää pisteet ja katsoa minkälainen kissa, kameli tai merielävä kuviosta muodostuu.

Olen totta totisesti kaivannut muutosta, toivonut ja odottanut sitä norsunluutornistani vienosti huhuellen. Ja kun sitä ei ole kuulunut, olen rampannut kierreportaat alakertaan, tarttunut lapioon ja ripeästi tasoittanut umpeen sen vallihaudan, joka on eristänyt lintukotoni muun maailman tohinasta.

Nyt se muutos vihdoin kolistelee eteisessä pelottavana kuin siperialainen pakkasukko, ja yritän selvästikin olla huomaamatta sitä. Että eihän tässä kumminkaan nyt mitään muutu, kaikkihan on ainakin vielä ihan kuin ennenkin.

Minulta poksahti kovalevy. Siis koneesta, ja menetin kaikenlaista. En onneksi vaikkapa valokuvia, mutta monessa asiassa täytyy nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Joudun miettimään uusiksi monta asiaa, jotka olin jo valmiiksi suunnitellut, ja joihin olin jo urautunut. Tapahtuman vertauskuvauksellisuus silmiäsärkevää.

Yksi jäsen, mikä minulta tässä yhteydessä ilmeisen vahingossa riuhtaistiin myös irti, oli excel. SE Excel, johon oli kirjattu kaikki vaatekappaleeni, ostopäivineen, ovh- ja ostohintoineen, ja käyttökertoineen. Kaik män.

Aloitin alusta; kirjoitin ylös ulkomuistista sata käyttämääni vaatetta (muistin 95, sitten lunttasin kaapista), arvioin hinnat, mutta ostopäiviä ja käyttöpäivämääriä en, koska ärsytti niin paljon. Kokemuksesta tiedän nyt, mitä ominaisuuksia käytän ja mitä en. Mietin mm. indeksin laskennan uusiksi. ”Vain 100 2.0.” Kehitys kehittyy.

Toinen jäsen, jonka itse menin intuitiivisen simultaanisesti hakkaamaan irti itseltäni, on sokeri. Lopetin sokerin syömisen viime lauantaina, ihan hups vaan, erityisen miettimättä, en vain enää osannut muuta. Tuli tunne, että olen mahdollisesti syönyt sitä toistaiseksi riittävän määrän.

Olen koko ikäni syönyt sokeria, paljon, ja mielelläni. Se on ollut mielessäni päivittäin useasti, olen palkinnut, hellinyt ja lohduttanut itseäni sillä. Olen monesti ajanut kotiin hymyillen, miettien, että kohta keitän kahvit ja syön ihanan voisilmäpullan, jonka pinnalla sokeri ratisee hampaissa.

Kaksi päivää suoneni kouristelivat vierotusoireista, mänttäsin vaaleaa leipää ja voita puoli pulloa punaviiniä tuskieni lievitykseksi. Ja lieventyiväthän ne.

Nyt kun istun illalla sohvalla ja katson Maajussille morsianta tallentavasta digiboksistani, tunnen oloni omituisen yksinäiseksi. On vain minä, televisio ja samanaikaisesti hipelöitsemäni läppäri. Ei kaihertavaa tunnetta siitä, että mitähän minä nyt söisin. Ei päässä karusellina pyörivää kuvakavalkadia jää- ja kuivakaapin loputtomista luovista mahdollisuuksista. Ei kaupankäyntiä siitä, että jos minä vain ihan vähän söisin, niin lupaisin kyllä huomenna hyvitykseksi vaikka esikoiseni.

Olen ilmeisesti toteuttanut ruokapolitiikkaani niin sokerivetoisesti aallonharjalta toiselle kiitäen viimeiset 41 vuotta, että normaali näläntunteeni on jäänyt alikehittyneeksi. En siis ole nälkäinen, eikä minulla ole hirveästi ruokahaluakaan. Nyt en ole ihan varma, mitä haluaisin.

Maailman loppuun asti.

Onpas täällä ollut hiljaista.

Viikonloppuna onnistuin sentään hankkimaan itselleni krapulan. En ole varma, oliko alkoholin nauttimista enemmän osuutta asiaan sillä, että ennen illan sosiaalisempia rientoja katselin eturivistä tunnin jos toisenkin miten Irwin Goodman läikytteli rinnuksilleen niin libistä, karhua kuin kossuakin. Kalsarikännien katselu on rasittavaa ja vaatii veronsa, vaikka tarina oli yllättävän koskettava.

Viimeisten kahden vuoden aikana olen käynyt lähikaupungin yöelämässä ehkä noin kymmenen – kaksikymmentä kertaa. Näistä joka ikisellä kerralla olen havainnut vähintäänkin yhdessä (usein usammassakin, saman illan aikana) anniskelupaikassa kanssa-asiakkaana saman noin 40-45 vuotiaan herran, jolla on perinteisellä tavalla siisti ulkomuoto, naiset huomioiva käytös, ja erinomaisen sensitiiviset silmät. Kyse ei ole valoyliherkkyydestä, vaan tämä herra on minulle nimenomaan selventänyt, että hänen katseensa huokuu mystistä sensitiivisyyttä, jonka tulisi herättää suurta vastakaikua vastakkaisessa sukupuolessa. Tarina jatkui agressiivisella purkauksella siitä, miten tyhmiä naiset ovat, kun eivät tätä ymmärrä.

Minuun ainakaan hänen katseensa ei tehnyt toivottua vaikutusta, tai ehkä en vain arvosta sensitiivisyyttä muussa muodossa kuin hygieniatuotteiden ominaisuutena.

Krapulaan johtavana iltana vietin kotvan aikaa täyteen ahtautuneessa musisointihuoneessa, jossa musiikillisesti lahjakkaat miehet säestivät kovaäänisiä ja liikuttuneita naisia erilaisin soittimin. Siis kitaroin, pianolla ja parilla lyömäsoittimella. Ajoittaisesta musiikillisesta epäsuhdasta huolimatta combo oli elämyksellinen useille osapuolille. Olisin viihtynyt mielelläni pidempäänkin, mutta tämä sensitiiviset silmät omaava mies jatkoi aistiharhailuaan, luuli ilmeisesti omistavansa maagisen katseen lisäksi myös rytmitajun, ja päätyi jakamaan antiaan mahdollisimman kovakätisesti tärykalvoillemme. Useat kanssaihmiset puhuttelivat häntä ystävällisesti ja epäystävällisesti, maanittelivat, houkuttelivat, uhkailivat ja testasivat hänen reaktiokykyään pyrkimällä nappaamaan pienen rumpukaksikon hänen näpeistään, mutta ilman tulosta.

Tuo tilanne jäi vaivaamaan minua. Mietin vieläkin, luuliko hän oikeasti osaavansa soittaa, edes sillä ensimmäisellä kerralla, kun tarttui rumpuun. Tämä kun ei ollut hänen ensiesiintymisensä, kertoivat paikan portsarit. Surullinen hahmo, ihminen joka kiusaa muita, koska ei tunne että häntä arvostetaan. Voin vain toivoa, että joku joskus näkisi hänessä jotain miellyttävää.

Ragnarök lähestyy. Muistin sen Lidlissä, kun tein ostoksia, ja katselin ruokien päiväyksiä. Viimeksi kun maailmanloppu lähestyi (Mayojen), olin paljon enemmän huolissani, koska tuomionpäivään asti mitoitettu luumihillovarastoni oli yllättäen juuri loppunut. Nyt minulla on luumuhilloa, tomaattimurskaa ja suolaa kaapissa niin paljon, että tunnen oloni yltäkylläiseksi ja yllättämättömäksi.

Kaunomieli löysi elämän tarkoituksen tänään. Tai ainakin hän keksi miksi aikoo isona, ja mikä siis on tavoite, jonka takia ryömiä sängystä aamuisin sivistämään itseään, eli hommaa ei enää tarvitse tehdä vain universaalin epäonnistumisen pelon takia.

Olen niin onnellinen, etten edes malta olla kateellinen. Ehkä tämä on äitiyttä.