torstai 27. helmikuuta 2014

Kädetöntä.

Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi.

Olen tuon neuvon useasti kuullut, mutta pitänyt sitä fundamentalistisena hökälehtimisenä, jolla ei ole mitään tekemistä kohtuullisen ja järkiperäisen elämäntavan kanssa. No ei kyllä ole ruokailutottumuksillanikaan, joten joskus käy mielessä se kuntosalihenkilökunnan toteamus, että minulla on liikaa jo pelkkää lihasmassaa. Jos vaikka jommastakummasta kädestä aloittaisi tämän painonpudotuksen, jolloin ruuan suuhun mättämisen tahti hidastuisi edes puoleen?

Ja kun muutenkin kohtalo heittelee rattaisiini selkeästi huomioväreillä nimikoituja langanpäitä, kapuloita ja muita karahkoita, on aika yhdistää pisteet ja katsoa minkälainen kissa, kameli tai merielävä kuviosta muodostuu.

Olen totta totisesti kaivannut muutosta, toivonut ja odottanut sitä norsunluutornistani vienosti huhuellen. Ja kun sitä ei ole kuulunut, olen rampannut kierreportaat alakertaan, tarttunut lapioon ja ripeästi tasoittanut umpeen sen vallihaudan, joka on eristänyt lintukotoni muun maailman tohinasta.

Nyt se muutos vihdoin kolistelee eteisessä pelottavana kuin siperialainen pakkasukko, ja yritän selvästikin olla huomaamatta sitä. Että eihän tässä kumminkaan nyt mitään muutu, kaikkihan on ainakin vielä ihan kuin ennenkin.

Minulta poksahti kovalevy. Siis koneesta, ja menetin kaikenlaista. En onneksi vaikkapa valokuvia, mutta monessa asiassa täytyy nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Joudun miettimään uusiksi monta asiaa, jotka olin jo valmiiksi suunnitellut, ja joihin olin jo urautunut. Tapahtuman vertauskuvauksellisuus silmiäsärkevää.

Yksi jäsen, mikä minulta tässä yhteydessä ilmeisen vahingossa riuhtaistiin myös irti, oli excel. SE Excel, johon oli kirjattu kaikki vaatekappaleeni, ostopäivineen, ovh- ja ostohintoineen, ja käyttökertoineen. Kaik män.

Aloitin alusta; kirjoitin ylös ulkomuistista sata käyttämääni vaatetta (muistin 95, sitten lunttasin kaapista), arvioin hinnat, mutta ostopäiviä ja käyttöpäivämääriä en, koska ärsytti niin paljon. Kokemuksesta tiedän nyt, mitä ominaisuuksia käytän ja mitä en. Mietin mm. indeksin laskennan uusiksi. ”Vain 100 2.0.” Kehitys kehittyy.

Toinen jäsen, jonka itse menin intuitiivisen simultaanisesti hakkaamaan irti itseltäni, on sokeri. Lopetin sokerin syömisen viime lauantaina, ihan hups vaan, erityisen miettimättä, en vain enää osannut muuta. Tuli tunne, että olen mahdollisesti syönyt sitä toistaiseksi riittävän määrän.

Olen koko ikäni syönyt sokeria, paljon, ja mielelläni. Se on ollut mielessäni päivittäin useasti, olen palkinnut, hellinyt ja lohduttanut itseäni sillä. Olen monesti ajanut kotiin hymyillen, miettien, että kohta keitän kahvit ja syön ihanan voisilmäpullan, jonka pinnalla sokeri ratisee hampaissa.

Kaksi päivää suoneni kouristelivat vierotusoireista, mänttäsin vaaleaa leipää ja voita puoli pulloa punaviiniä tuskieni lievitykseksi. Ja lieventyiväthän ne.

Nyt kun istun illalla sohvalla ja katson Maajussille morsianta tallentavasta digiboksistani, tunnen oloni omituisen yksinäiseksi. On vain minä, televisio ja samanaikaisesti hipelöitsemäni läppäri. Ei kaihertavaa tunnetta siitä, että mitähän minä nyt söisin. Ei päässä karusellina pyörivää kuvakavalkadia jää- ja kuivakaapin loputtomista luovista mahdollisuuksista. Ei kaupankäyntiä siitä, että jos minä vain ihan vähän söisin, niin lupaisin kyllä huomenna hyvitykseksi vaikka esikoiseni.

Olen ilmeisesti toteuttanut ruokapolitiikkaani niin sokerivetoisesti aallonharjalta toiselle kiitäen viimeiset 41 vuotta, että normaali näläntunteeni on jäänyt alikehittyneeksi. En siis ole nälkäinen, eikä minulla ole hirveästi ruokahaluakaan. Nyt en ole ihan varma, mitä haluaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti