tiistai 18. helmikuuta 2014

Maailman loppuun asti.

Onpas täällä ollut hiljaista.

Viikonloppuna onnistuin sentään hankkimaan itselleni krapulan. En ole varma, oliko alkoholin nauttimista enemmän osuutta asiaan sillä, että ennen illan sosiaalisempia rientoja katselin eturivistä tunnin jos toisenkin miten Irwin Goodman läikytteli rinnuksilleen niin libistä, karhua kuin kossuakin. Kalsarikännien katselu on rasittavaa ja vaatii veronsa, vaikka tarina oli yllättävän koskettava.

Viimeisten kahden vuoden aikana olen käynyt lähikaupungin yöelämässä ehkä noin kymmenen – kaksikymmentä kertaa. Näistä joka ikisellä kerralla olen havainnut vähintäänkin yhdessä (usein usammassakin, saman illan aikana) anniskelupaikassa kanssa-asiakkaana saman noin 40-45 vuotiaan herran, jolla on perinteisellä tavalla siisti ulkomuoto, naiset huomioiva käytös, ja erinomaisen sensitiiviset silmät. Kyse ei ole valoyliherkkyydestä, vaan tämä herra on minulle nimenomaan selventänyt, että hänen katseensa huokuu mystistä sensitiivisyyttä, jonka tulisi herättää suurta vastakaikua vastakkaisessa sukupuolessa. Tarina jatkui agressiivisella purkauksella siitä, miten tyhmiä naiset ovat, kun eivät tätä ymmärrä.

Minuun ainakaan hänen katseensa ei tehnyt toivottua vaikutusta, tai ehkä en vain arvosta sensitiivisyyttä muussa muodossa kuin hygieniatuotteiden ominaisuutena.

Krapulaan johtavana iltana vietin kotvan aikaa täyteen ahtautuneessa musisointihuoneessa, jossa musiikillisesti lahjakkaat miehet säestivät kovaäänisiä ja liikuttuneita naisia erilaisin soittimin. Siis kitaroin, pianolla ja parilla lyömäsoittimella. Ajoittaisesta musiikillisesta epäsuhdasta huolimatta combo oli elämyksellinen useille osapuolille. Olisin viihtynyt mielelläni pidempäänkin, mutta tämä sensitiiviset silmät omaava mies jatkoi aistiharhailuaan, luuli ilmeisesti omistavansa maagisen katseen lisäksi myös rytmitajun, ja päätyi jakamaan antiaan mahdollisimman kovakätisesti tärykalvoillemme. Useat kanssaihmiset puhuttelivat häntä ystävällisesti ja epäystävällisesti, maanittelivat, houkuttelivat, uhkailivat ja testasivat hänen reaktiokykyään pyrkimällä nappaamaan pienen rumpukaksikon hänen näpeistään, mutta ilman tulosta.

Tuo tilanne jäi vaivaamaan minua. Mietin vieläkin, luuliko hän oikeasti osaavansa soittaa, edes sillä ensimmäisellä kerralla, kun tarttui rumpuun. Tämä kun ei ollut hänen ensiesiintymisensä, kertoivat paikan portsarit. Surullinen hahmo, ihminen joka kiusaa muita, koska ei tunne että häntä arvostetaan. Voin vain toivoa, että joku joskus näkisi hänessä jotain miellyttävää.

Ragnarök lähestyy. Muistin sen Lidlissä, kun tein ostoksia, ja katselin ruokien päiväyksiä. Viimeksi kun maailmanloppu lähestyi (Mayojen), olin paljon enemmän huolissani, koska tuomionpäivään asti mitoitettu luumihillovarastoni oli yllättäen juuri loppunut. Nyt minulla on luumuhilloa, tomaattimurskaa ja suolaa kaapissa niin paljon, että tunnen oloni yltäkylläiseksi ja yllättämättömäksi.

Kaunomieli löysi elämän tarkoituksen tänään. Tai ainakin hän keksi miksi aikoo isona, ja mikä siis on tavoite, jonka takia ryömiä sängystä aamuisin sivistämään itseään, eli hommaa ei enää tarvitse tehdä vain universaalin epäonnistumisen pelon takia.

Olen niin onnellinen, etten edes malta olla kateellinen. Ehkä tämä on äitiyttä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti