Suur-Savon kolmanneksi paras pirtanauhantekijä.

Esikoiseni Kaunomieli pähkäili elämäntuskansa. Meillä on hyvin samanlaiset elämäntuskat, itse olen tosin jo notkistanut omaani ahkeralla käytöllä niin paljon, että se mukautuu useimpina päivinä ylle kuin toinen iho, eikä enää niin kamalasti haittaa liikettä.

Kaunomieli ihmetteli, että miksi hän vielä jokin aika sitten ajatteli aivan vakavissaan, ettei saisi opiskella itselleen mitään hauskaa ammattia, vaan pitäisi tähdätä jo hyvissä ajoin jonkin rasittavan ja ankean uran äärelle, mielellään vielä naisvaltaisen ja sovinnaisen, paljon opiskelua vaativan, ja sopivan huonosti palkatun. Että miksi hän on mennyt kahmimaan kristillisestä smörgåsbordista vain kukkuralautasellisen perisyntiä, vaatimattomuutta ja vähäpätöisyyden hyvettä, vaikka siellä olisi ollut tarjolla myös ihan kivojakin juttuja, kuten pelastus ja armo, ja yltiöyhteisöllisyys. Että sama jos menisi viiden tähden hotellin aamupalalle syömään neljänviljanpuuroa, ilman voisilmää. ”No thanks, no salvation or grace for me, I’m good with all this nutritious guilt and pain.”

Panee miettimään, että miksi ei. Miksei saisi tavoitella elämässäni enemmän iloa ihan vain iloisuuden takia?

Minä olen suunnitellut uusia kuvioitani ahkerasti, miettinyt missä asuisimme, miten. Olen pyöritellyt näytölläni kuvia rivitaloista, kerrostaloista, paritaloista, miettinyt miten saisi nykyisen elämäni ja siihen liittyvät kustannukset mahtumaan nykyistä kompaktimpaan kokoon, ja siirrettyä lähemmäs tyttärien kouluja, harrastuksia, elämää ylipäänsä. Olen laskenut neliöitä, kilometrejä, euroja, vessanpyttyjä, keittiön vetolaatikkoja, ikkunoita, parvekkeita, takapihoja, portaita, seiniä joihin ripustaa tauluja, komeronhyllyjä. Miten minun koko elämäni mahtuu tuonne?

Jotenkin alan tässä tajuta, että pelkkä mittasuhteiden skaalaaminen pienemmäksi ei ole se asia, mitä olen tekemässä ja hakemassa. Ehkä tässä oikeasti voisi muuttaa ja muuttua. Tehdä ihan uusi elämä, uudet ajatukset ja unelma. Pitäisi vain olla valmis vihdoin luopumaan paljosta sellaisesta, mitä on kantanut mukanaan, kun kaikki ei mahdu kuormaan.

En pysty erottamaan, puhunko tavaroista vai asioista, tai onko niillä oikeastaan eroa. Me usein osoitamme arvostuksemme asioita kohtaan tavaroiden kautta. Säilytän asioita, koska tuntuu väärältä luopua niistä.

Ihminen elää ihonsa sisässä, housunpersusta, tossunpohjaa ja pottuja kuluttaen, ostaa, valitsee, tekee, valmistaa, rikkoo ja tuhlaa. Ja silti pitäisi olla niin mahdottoman henkinen, kun se on ylevää ja hienoa, toisin kuin materia. Onhan se toki hienoa, kun voi filosofoida ja lukea runoja ja luoda maailmankäsityksiä eikä vain viljellä perunaa, mutta silti ihmisyyden raamit ovat aika konkreettisia. Pimeä ja valo, syntymä ja kuolema, nälkä ja kylläisyys, kylmä ja kuuma, sileä ja karhea, multa ja kivi, vesi, ilma, viemäröinti, siemenperunat, terävä puukko tai sakset.

Nuorena muutin vahingossa Lappiin. Siellä oli talvella kylmä ja matkat pitkiä. Se tapahtui 15 minuuttia ennen kuin kaikilla oli kännykät, eikä ne siellä toimineetkaan. Ihmisten mielenkiinto pyöri olennaisten asioiden ympärillä – kuinka pitkä matka on, onko varpaat lämpimät, riittääkö bensa, onko ruokaa, ja missä muut ihmiset ovat. Jos jossain oli tanssit, kukaan ei valittanut musiikin tyylistä, koska valinnanvaraa ei ollut. Minä tunsin siellä itseni tervetulleeksi, vaikka olin ihan yhtä erilainen kuin muuallakin.

Säilytän liinavaatekaapissani kohta sata vuotta vanhaa pellavaista käsin kudottua pyyhettä, johon on paksulla punaisella villalangalla kirjailtu kömpelösti A.L. Minun mummoni, jota edes äitini ei ehtinyt tuntea hyvin, on sen kutonut, ommellut ja itselleen nimikoinut. Nimikirjainten lankavalinta, kirkas väri ja hätäinen toteutus viittaavat siihen, että ehkä tuota pyyhettä ei kirjailtu kapioarkkua varten, vaan erottumaan muiden naisten vastaavista pyyhkeistä yhteisessä saunassa. Ei tuollaista voi heittää pois, eikä oikein käyttääkään. Se ei ole kovin hieno, mutta minulle korvaamaton.

Ehkä nyt on se aika, että käyn läpi kaiken, esine asialta. Minulla on paljon sellaista, mitä en halua heittää pois, mutta myös paljon sellaista, jota säilytän jonkun muun kuin itseni takia.

On pakko vihdoin todeta, ettei minusta tullutkaan suurperheen äitiä. En leivo ruisleipää itse leivinuunissa. Eikä minusta tullut myöskään riuskaa maatalouslomittajaa, luomuviljelijää, lampaankasvattajaa, huovuttajaa, perinteiset työtavat osaavaa kankuria. En ole opettanut lapsiani ompelemaan vaatteitaan itse. En saa kompostia käymään kunnolla, enkä jaksa kitkeä pientäkään kasvimaata. Käytän Santa Maria grillimaustetta ruuassa.

Minusta ei tullut varmaan mitään niistä asioista, joita äitini arvostaa. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, mitä olen, ja mitä en ole, ja se näkyy myös siinä, miten suhtaudun tavaroihin. Minulla on kolme kaulinta, koska leipominen on tärkeää ja hyödyllistä, ja kaulimet ovat hyödyllisiä, joten niitä lahjaksi saatuja ei ole voinut antaa poiskaan. Vaikka kaksi niistä oli polttarivitsejä. Olen varmaan ajatellut koko ajan, että jonain päivänä leivon niin paljon, että ne kaksi ylimääräistä kuluvat puhki.

Kerroin viime viikolla äidilleni muuttoaikeistani. Hän oli ymmärtäväinen, että aivan hyvin minulle riittää pienempikin asunto, kun enhän minä esimerkiksi tarvitse tilaa neulekoneelle.

Vieraaseen pöytään huutelua.

Pääni on ylikierroksilla, jälleen kerran. Sinänsä tuo on aivan oikeutettu reaktio siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, joten mikäs siinä että myös ruokahalu on vähän kateissa ja unettomuus vaihtuu istualleen nukahtamiseen tämän tästä.

Ex-kälyni kuoli. Olin aiemmin enemmän tekemisissä hänen kanssaan, ja viime ajat ilmeisesti liian vähän, koska nyt minulla on huono mieli asiasta. Suren, mutta tunnen itseni kuokkavieraaksi. Toisaalta, minulla on lähtökohtaisesti aina huono omatunto asioista. Kuuluu perusluonteeseeni, vaikka käyn päässäni jatkuvaa risusavottaa tätä ilmiötä vastaan.

En tiedä, saako edes ikävöidä ihmistä, jota ei varsinaisesti ollut ikävä hänen eläessään, mutta suren sitä, että hänellä oli niin vaikeat viimeiset vuodet, ja että matka jäi niin lyhyeksi. Ja itkeskelen tämän tästä elämää ylipäänsä. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ikävä ja suru on liiankin kova.

Diivalle tämä on taas yksi elämisen suuri oppitunti, ”läheisen kuolema”, ja minä toimin päivystävänä kotiopettajattarena. Diiva ja serkkunsa suunnittelevat laulaa hautajaisissa, ja etsimme yhdessä sopivaa laulua. Tämä sai minut tyrskähtämään kaameaan jolinaan auton ratissa:



Siitä tulee minulle ikävän lisäksi mieleen se, miten hänellä oli aina aikaa läheisilleen, ja miten helppoa hänelle oli näyttää välittävänsä muista. Ehkä se ei biisinä kuitenkaan sovi tilaisuuteen.

Tällä viikolla vasta tajusin, että tyttäreni Kaunomieli on enemmän tätinsä näköinen kuin kummankaan vanhempansa.

Huomio harhailee ja kiinnittyy ihan omituisiin asioihin. Aamu-TV:n taustahäly sai minut eilen taantumaan 70-luvulle. Markku Veijalainen haastatteli jotain tietokirjailijaa, puhuivat suomen politiikasta menneiltä vuosikymmeniltä. Lounastunnilla katselin tonnikalapurkkia, ja tämä taustaääni häilyi takaisin mieleeni. Mietin, että mikä ihme se porukka oli, jolle annettiin sitä kehitysapua. Anjovistipuolue?

Kädetöntä.

Ja jos sinun oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä luotasi.

Olen tuon neuvon useasti kuullut, mutta pitänyt sitä fundamentalistisena hökälehtimisenä, jolla ei ole mitään tekemistä kohtuullisen ja järkiperäisen elämäntavan kanssa. No ei kyllä ole ruokailutottumuksillanikaan, joten joskus käy mielessä se kuntosalihenkilökunnan toteamus, että minulla on liikaa jo pelkkää lihasmassaa. Jos vaikka jommastakummasta kädestä aloittaisi tämän painonpudotuksen, jolloin ruuan suuhun mättämisen tahti hidastuisi edes puoleen?

Ja kun muutenkin kohtalo heittelee rattaisiini selkeästi huomioväreillä nimikoituja langanpäitä, kapuloita ja muita karahkoita, on aika yhdistää pisteet ja katsoa minkälainen kissa, kameli tai merielävä kuviosta muodostuu.

Olen totta totisesti kaivannut muutosta, toivonut ja odottanut sitä norsunluutornistani vienosti huhuellen. Ja kun sitä ei ole kuulunut, olen rampannut kierreportaat alakertaan, tarttunut lapioon ja ripeästi tasoittanut umpeen sen vallihaudan, joka on eristänyt lintukotoni muun maailman tohinasta.

Nyt se muutos vihdoin kolistelee eteisessä pelottavana kuin siperialainen pakkasukko, ja yritän selvästikin olla huomaamatta sitä. Että eihän tässä kumminkaan nyt mitään muutu, kaikkihan on ainakin vielä ihan kuin ennenkin.

Minulta poksahti kovalevy. Siis koneesta, ja menetin kaikenlaista. En onneksi vaikkapa valokuvia, mutta monessa asiassa täytyy nyt aloittaa puhtaalta pöydältä. Joudun miettimään uusiksi monta asiaa, jotka olin jo valmiiksi suunnitellut, ja joihin olin jo urautunut. Tapahtuman vertauskuvauksellisuus silmiäsärkevää.

Yksi jäsen, mikä minulta tässä yhteydessä ilmeisen vahingossa riuhtaistiin myös irti, oli excel. SE Excel, johon oli kirjattu kaikki vaatekappaleeni, ostopäivineen, ovh- ja ostohintoineen, ja käyttökertoineen. Kaik män.

Aloitin alusta; kirjoitin ylös ulkomuistista sata käyttämääni vaatetta (muistin 95, sitten lunttasin kaapista), arvioin hinnat, mutta ostopäiviä ja käyttöpäivämääriä en, koska ärsytti niin paljon. Kokemuksesta tiedän nyt, mitä ominaisuuksia käytän ja mitä en. Mietin mm. indeksin laskennan uusiksi. ”Vain 100 2.0.” Kehitys kehittyy.

Toinen jäsen, jonka itse menin intuitiivisen simultaanisesti hakkaamaan irti itseltäni, on sokeri. Lopetin sokerin syömisen viime lauantaina, ihan hups vaan, erityisen miettimättä, en vain enää osannut muuta. Tuli tunne, että olen mahdollisesti syönyt sitä toistaiseksi riittävän määrän.

Olen koko ikäni syönyt sokeria, paljon, ja mielelläni. Se on ollut mielessäni päivittäin useasti, olen palkinnut, hellinyt ja lohduttanut itseäni sillä. Olen monesti ajanut kotiin hymyillen, miettien, että kohta keitän kahvit ja syön ihanan voisilmäpullan, jonka pinnalla sokeri ratisee hampaissa.

Kaksi päivää suoneni kouristelivat vierotusoireista, mänttäsin vaaleaa leipää ja voita puoli pulloa punaviiniä tuskieni lievitykseksi. Ja lieventyiväthän ne.

Nyt kun istun illalla sohvalla ja katson Maajussille morsianta tallentavasta digiboksistani, tunnen oloni omituisen yksinäiseksi. On vain minä, televisio ja samanaikaisesti hipelöitsemäni läppäri. Ei kaihertavaa tunnetta siitä, että mitähän minä nyt söisin. Ei päässä karusellina pyörivää kuvakavalkadia jää- ja kuivakaapin loputtomista luovista mahdollisuuksista. Ei kaupankäyntiä siitä, että jos minä vain ihan vähän söisin, niin lupaisin kyllä huomenna hyvitykseksi vaikka esikoiseni.

Olen ilmeisesti toteuttanut ruokapolitiikkaani niin sokerivetoisesti aallonharjalta toiselle kiitäen viimeiset 41 vuotta, että normaali näläntunteeni on jäänyt alikehittyneeksi. En siis ole nälkäinen, eikä minulla ole hirveästi ruokahaluakaan. Nyt en ole ihan varma, mitä haluaisin.

Maailman loppuun asti.

Onpas täällä ollut hiljaista.

Viikonloppuna onnistuin sentään hankkimaan itselleni krapulan. En ole varma, oliko alkoholin nauttimista enemmän osuutta asiaan sillä, että ennen illan sosiaalisempia rientoja katselin eturivistä tunnin jos toisenkin miten Irwin Goodman läikytteli rinnuksilleen niin libistä, karhua kuin kossuakin. Kalsarikännien katselu on rasittavaa ja vaatii veronsa, vaikka tarina oli yllättävän koskettava.

Viimeisten kahden vuoden aikana olen käynyt lähikaupungin yöelämässä ehkä noin kymmenen – kaksikymmentä kertaa. Näistä joka ikisellä kerralla olen havainnut vähintäänkin yhdessä (usein usammassakin, saman illan aikana) anniskelupaikassa kanssa-asiakkaana saman noin 40-45 vuotiaan herran, jolla on perinteisellä tavalla siisti ulkomuoto, naiset huomioiva käytös, ja erinomaisen sensitiiviset silmät. Kyse ei ole valoyliherkkyydestä, vaan tämä herra on minulle nimenomaan selventänyt, että hänen katseensa huokuu mystistä sensitiivisyyttä, jonka tulisi herättää suurta vastakaikua vastakkaisessa sukupuolessa. Tarina jatkui agressiivisella purkauksella siitä, miten tyhmiä naiset ovat, kun eivät tätä ymmärrä.

Minuun ainakaan hänen katseensa ei tehnyt toivottua vaikutusta, tai ehkä en vain arvosta sensitiivisyyttä muussa muodossa kuin hygieniatuotteiden ominaisuutena.

Krapulaan johtavana iltana vietin kotvan aikaa täyteen ahtautuneessa musisointihuoneessa, jossa musiikillisesti lahjakkaat miehet säestivät kovaäänisiä ja liikuttuneita naisia erilaisin soittimin. Siis kitaroin, pianolla ja parilla lyömäsoittimella. Ajoittaisesta musiikillisesta epäsuhdasta huolimatta combo oli elämyksellinen useille osapuolille. Olisin viihtynyt mielelläni pidempäänkin, mutta tämä sensitiiviset silmät omaava mies jatkoi aistiharhailuaan, luuli ilmeisesti omistavansa maagisen katseen lisäksi myös rytmitajun, ja päätyi jakamaan antiaan mahdollisimman kovakätisesti tärykalvoillemme. Useat kanssaihmiset puhuttelivat häntä ystävällisesti ja epäystävällisesti, maanittelivat, houkuttelivat, uhkailivat ja testasivat hänen reaktiokykyään pyrkimällä nappaamaan pienen rumpukaksikon hänen näpeistään, mutta ilman tulosta.

Tuo tilanne jäi vaivaamaan minua. Mietin vieläkin, luuliko hän oikeasti osaavansa soittaa, edes sillä ensimmäisellä kerralla, kun tarttui rumpuun. Tämä kun ei ollut hänen ensiesiintymisensä, kertoivat paikan portsarit. Surullinen hahmo, ihminen joka kiusaa muita, koska ei tunne että häntä arvostetaan. Voin vain toivoa, että joku joskus näkisi hänessä jotain miellyttävää.

Ragnarök lähestyy. Muistin sen Lidlissä, kun tein ostoksia, ja katselin ruokien päiväyksiä. Viimeksi kun maailmanloppu lähestyi (Mayojen), olin paljon enemmän huolissani, koska tuomionpäivään asti mitoitettu luumihillovarastoni oli yllättäen juuri loppunut. Nyt minulla on luumuhilloa, tomaattimurskaa ja suolaa kaapissa niin paljon, että tunnen oloni yltäkylläiseksi ja yllättämättömäksi.

Kaunomieli löysi elämän tarkoituksen tänään. Tai ainakin hän keksi miksi aikoo isona, ja mikä siis on tavoite, jonka takia ryömiä sängystä aamuisin sivistämään itseään, eli hommaa ei enää tarvitse tehdä vain universaalin epäonnistumisen pelon takia.

Olen niin onnellinen, etten edes malta olla kateellinen. Ehkä tämä on äitiyttä.

Liuotushoitoa.

Uimahalli oli jälleen täynnä manaatteja. Siis sellaisia yhtä leveitä kuin pitkiä naisia, jotka liplattelevat hitaasti vesijuoksualtaassa parvina, ja kaakattavat, kuten parvilla on tapana. Liikkuvat oikeaan suuntaan todennäköisesti vain muiden imussa. Tarkoitukseni ei ole soimata kanssaihmisiä heidän elintavoistaan (lasitalossa kun asun), mutta tuollaisia mereneläviä katsellessani en voi olla miettimättä, kuvittelevatko he harrastavansa liikuntaa, vai onko kyseessä vain hienosyinen sosiaalinen peseytymisriitti. Itse viuhdon vesijuostessani sen minkä jaksan, näytän taatusti naurettavalta, eikä se tunnu yhtään missään. En vain ymmärrä koko lajia.

Niitä on monta, lajeja joita en ymmärrä.

Eilen osuin vesijuoksualtaaeen juuri, kun alkoi jonkinlainen jumppa. Yritin olla spontaani, innostuva ja kokeilunhaluinen, mutta ei, tuokaan ei ollut minun juttuni. Liikkeet olivat tylsiä, ne saivat vesijuoksuvyön kiristämään kylkiä inhottavasti, eikä edelleenkään tuntunut yhtään missään. Pulahdin toiseen altaaseen leikkimään sammakkoa. Vedessä lilluminen liottaa hartioista kireyttä, varmasti myös manaateilta.

Verenpaineeni on ollut vähän koholla. Kyllä se tästä asettuu, kunhan saan päässäni vinhasti pyörivistä asioista edes muutaman asettumaan paikoilleen, edes hetkiseksi. Eron myötä asuminen täytyy miettiä uudelta kannalta, ja me kolme naista nyt tarmokkaasti irrottelemme henkisiä liimapaperinäppejämme kotinurkista. On hienoa nähdä se sinnikkyys, jolla teini-ikäiset lapseni pyrkivät notkistamaan katsantokantojaan löytääkseen erilaisia kuvakulmia, joista asiat näyttäisivät lystikkäämmiltä. Tuollaisilla asenteilla tulee selviämään mistä vain.

Sovitin T-paitaa. Sellaista ihan oikeaa, naistenmallista suorarunkoisten ihmisten vaatetta, jota ei oltu erityismitoitettu tosinaisen tarpeita vastaavaksi ylimääräisillä muotolaskoksilla, kuminauharimssuilla, ja strategisesti asetelluilla lohikäärmeen- ja tiikerinkuvilla, joiden tarkoitus on vakuuttaa, että käyttäjällä on puuman luonne, vaikka elopainoa onkin kahden puhvelin verran. Ensimmäistä kertaa huomasin peilissä jotain eroa entiseen. Ne poukurat, jotka pullistuvat rintaliivin ja kainalon väliin, olivat pienentyneet. Ihan varmsti tein tämän havainnon. Nyt tosin mietin, oliko t-paidan materiaali vain niin jämerää, että se toimi kainalokorsettina. Jos näin olisi ollut, en varmaan olisi saanut sitä päälleni, tai pois, joten kyllä vain, kirjaan tämän havainnon sarakkeeseen ”liikunnan hyödyt”.

Läskin sijaan kainaloissani on siis silkkaa terästä, ainakin vähän. Muistan joskus taannoin sanoneeni blogistisesti ääneen, että ”Hei, olen Veela, XX vuotta, ja haluan laihtua kainaloistani”. Hämmentävää.

On myös hämmentävää tiedostaa, että kuntosaliharjoittelu ja salaatin syöminen ovat toistaiseksi ainoita asioita, joilla on ollut mitään vaikutusta vartalooni. Painosta emme vielä voi sanoa mitään. Olisin niin kovasti toivonut, että tilanteeseen löytyisi jokin eksoottisempi ratkaisu.

Unicorns are ponies with party hats.

Kävin ampumassa laseraseella muiden lapsia. Se oli täysin laillista ja hyvin rentouttavaa. Sellainen kaupunkisotaleikkikenttä, suosittelen. Olisin melko mielelläni ollut eri joukkuessa kuin omat mukulani, mutta en kehdannut vaatia sitä riittävän ajoissa.

Kävin myös lasillisella (terkkuja yhdelle neljästä lukijastani), vaikka tunsin omituista levottomuutta, ikään kuin aikuismainen itsekäs toimminta olisi minulta tilapäisesti kiellettyä, ja salilla, parikin kertaa, ja kirjastossa, hammaslääkärissä, ja kirpputorilla. Toimitin myös perille kuukausia myöhässä olevan syntymäpäivälahjan, jonka olin toiveikkaasti käärinyt joulupaperiin.

Lisäksi kieriskelimme porukalla PMS:n syövereissä ja itkimme vuolaasti, kun Tom Hanksin lentopallo ajelehti avomerelle. Perhanan Wilson, minkä menit tekemään.

Oloni on siis oikeutetusti elpynyt ja eheytynyt, myös keskimmäisen vasemman alaposkihampaa osalta.

Kirpputorilla tein löytöjä. Yksi pöytä erityisesti oli kovin antoisa. Ensin silmini osui tämä yhdistelmä:


Joo-o, kyllä hyvät neuvot ovat aina tarpeen. Sinkkunaisen elämä ei ole helppoa, kannattaisi varmaan varautua jo pahimpaan.

Mutta onhan näitä vaihtoehtoisiakin lähestymistapoja asiaan, samasta pöydästä:


Kostea vaihtoehto on kostoa paljon oleellisempi tällä kierroksella, onneksi.

Jep, oloni oli heti toiveikkaampi, kyllähän tästä muutkin ovat selvinneet, jos ei sitten kyseessä ollut jonkin kuolinpesän tyhjentämisestä johtuva kirpputoreilu.

Kaunomielellä on projekti. Hän aikoo mennä Cosplay-tapahtumaan pukeutuneena Miss Shellfish Beachiksi. Tätä varten tarvittiin mekko, mielellään vaaleanpunainen, mielellään kiiltävä, mielellään erityisen kaunis ja muffainen. Mutta harmi, eihän universumilla tietenkään ole tapana toteuttaa mitään räätälöityjä täsmätoiveita, eihän?



No ei se mitään, tämä kelpaa ihan hyvin.

Kengät puhuvat minulle.

No joo, valitusvirteni käsiteltiin ylemmällä taholla ja tuomio oli myönteinen. Kosmiset linjat asettuivat hetkeksi myötäkarvaan arkisen palttinan sijaan. ABC-kylmäaseman automaatti tunnisti S-etukorttini ensisurvaisulla. Toisena päivänä löysin taskustani puuttuvan 20-senttisen parkkiautomaattia varten. Sain palautetta tekemästäni työstä sellaisessa muodossa, jolla voi vaikka vaihtaa autoon jarrupalat. Onnistuin paistamaan pihvihärän ulkofileen juuri oikealle kypysyysasteelle. Marinoin itseni vauvaöljyllä ja A-vitamiinilla, ja kääntelin ruhoani lauteilla miedossa lämmössä kunnes pinta pisaroi ja oli sopivasti pehmentynyt. Sain varattua hammaslääkäri- ja kampaaja-ajat. LVI-asentajani vastasi soittopyyntööni koskien puuttuvaa tietoa, ja saatan saada taloni käyttöönottotarkastukseen vihdoinkin leiman. Painoni käväisi pitkästä aikaa matalimmassa lukemassa juuri sinä päivänä, kun hengasin opiskelijamessuilla vakuuttamassa nuorille elämäniloisille ja toivontäyteisille ihmisille, että kas, tiesittekö, että kannattaa opiskella, valmistua, hankkia työ ja elämä. Mietitytti kovasti, kenen olisi pitänyt vakuutella mitä ja kenelle. Mutta selvisin tuostakin erityisemmin järkyttymättä, ja vielä asiallisempiin aktiivikäytössä oleviin farkkuihini sulloutuneena.

Ja viikonloppuna oli mukavaa tyttöjen kanssa, eikä kaikki ole vain synkkää, kylmää ja takkuista. Söin kyllä ihan liikaa kaikkea ja keventyminen jäi hetkelliseksi.

Mutta se nyt on aika pieni murhe.

En revi ressiä myöskään siitä, että excelini käyttökertaindeksi on pompsahtanut. Ei sille vain mitään ole voinut, vaatteet vain hajoavat tai menettävät muulla tapaa kyvyn toteuttaa funktionsa, kun niitä riittävästi hinkkaa. Ja kuinka ollakaan, eniten on romuttautunut istuvimpia farkkuja, rouheimpia trikoopaitoja, napakoimpia pikkareita, terhakoimpia liivejä ja kepeimpiä kenkiä. Ei siis lainkaan sellaisia Tyyliä vai ei-ohjelman ohjeistusten mukaisia, laadukkuutta jäljitteleviä toppeja, joissa on väriä, kuvioita ja se kuuluisa ”visual interest”. Tästä ei siis voi päätellä, että moiset olisivat jotenkin erityisen hyviä hankintoja. Vaatekaappni ei tarvitse enää yhtään sisustuselementtiä, vaan ainoastaan robusteja heavy-user-ratkaisuja. Tuoretta mustaa trikoota tänne kiitos, ja mielellään ilman sellaisia väärinpäin aseteletuja glitter-enkelinsiipiä, jotka huhuilevat minua Lindexistä.

Aivan välttämättömien alusvaatetäydennysten lisäksi olen täydentänyt sadan vaatteen varastoani jo pitkään vain aiemmin syrjään laitettujen pinosta. Nyt, kolmen kuukauden kärvistelyn jälkeen olen hyvin, hyvin kyllästynyt alati kapenevaan valikoimaan, vaikka periaatteessa toimiva ratkaisuja löytyy edelleenkin.

Olen silti selvästikin oikealla tiellä. Vatetuskäyttäytymiseni vatvominen taulukkolaskennan keinoin ohjaa minut aivan uuden suhtautumisen äärelle. Tiedän täsmälleen, mistä juuri minun kannattaa vaatetuksessani maksaa, ja mistä ei. Tiedän, että eri vaatteiden käyttöasteelle on äärettömän oleellista se, että minulla on jotain, minkän kanssa niitä oikeasti pystyy käyttämään.

Excelini ansiosta tiedän myös, että käytän kenkiä lähes päivittäin. Eilen kenkäkaupassa kuulin vihdoin sen seireenin äänen, jota olen jo kuukausia toivonut ilmaantuvaksi kuulopiiriin. Nilkkurit, jotka puhuttelivat minua. Kenkiä ei juuri kannata ostaa, jos ne eivät puhuttele.

Näissä on jykevät korot, jotka eivät ole kovinkaan pompadour-malliset, tai edes buutsihtavat, mutta ne ovat tasapainossa kokonaisuuden ja energioideni kanssa. Oikeastihan olen koko ajan etsinyt matalakantaisia talvikenkiä, mutta kaikki ne lukemattomat parit, jotka ovat kulkeneet koettelevien käsieni lävitse, ovat pysyneet täysin tuppisuina. Tämäkin -30% tarralappu oli kai siis kohtalon lähettämä ”parane pian” kortti.

Positiivisuus ryömii siis jälleen kiven alta.