Oman elämänsä leipäpappi.

Meneillään ovat Härkäviikot, monellakin tapaa, ehkä jopa ikäkaudellisesti, ja koen luterilaisittain oikeaoppisesti ajoitettua ilopulaa. Luontainen positiivisuuteni ei oikein pääse pirskahtelemaan näissä olosuhteissa, ja aina ajoittain se huolestuttaa. Eilen olin erityisen väsynyt, kalpeanpunoittava ja liiskainen, koska työhuoneeni on ilmastoremontin takia ollut jäähtymättä syksystä asti, ja ulkona puhjennut kylmä sää vielä sai patterin leiskumaan lemmen tulta. Lisäksi on tämä tavanomainen auringon puuttuminen taivaalta, pintakuiva iho, yleismaailmallinen tipaton tammikuu, liitoksissaan natiseva kotirauha, pimeässä tiessä olevat jäiset urat, liian kapeat taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa mitään satunnaista jauhelihakeittoa suurempia intohimoja, liian vähän vapautta ja spontaaneja irtiottoja.

Eli kyllä, olen tylsää seuraa jopa itselleni, ja marisen antaumuksella. Kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin edellisessä blogielämässäni revin päivä toisensa jälkeen riveittäin huumoria siitä, että olen ylipainoinen, ja kas, olen edelleenkin ylipainoinen, ja kas, asia ei vieläkään muuttunut miksikään. Kaiholla muistelen myös niitä aikoja, jolloin olin hiukan vähemmän ylipainoinen kuin nyt. Juuri nyt en näe vararenkaissani paljoakaan humoristisia aineksia.

Minun pitäisi siis iloistua jälleen kerran tarmokkaasti itse itseäni motivoiden, päättää, että elämä on hassunhauska seikkailu, ja kas, voi miten jännää, tänään taidankin juoda vihreän iltateeni ihan eri muumimukista kuin eilen.

Aiemmin kierin itseni pyörryksiin neljääkymppiä edeltävän ikäkriisin syövereissä, ja nyt, siitä rauhoituttuani huomaan pelkääväni, että pelkoni ei ollut lainkaan ylimitoitettua. Ulkoisen rapistumisen hyväksymisen lisäksi huomaan henkistä notkeuttani uhkaavan jähmentyneisyyden rintaman.

Pelkään, että nyt keski-ikäistyttyäni en vain enää innostu asioista yhtä lennokkaasti kuin ennen. Olen taitavasti silmukoinut arjen rutiinit tasaiseksi kudelmaksi, ei juuri möykkyjä eikä isoja purkautumisuhan alaisia reikiä, vaan laaja, turvallinen riippumatto jossa voin mukavasti köllötellä ja toteuttaa äitiyspäivystyksen iltavuoroa minkään järkyttämättä kevyttä, tuudittavaa liikettä. Jos mennään eteen, tullaan aina myös taakse, ja toisinpäin. Saleilukin vain vähän laajensi maton toista laitaa, yhden poltetun oranssinvärisen raidan verran. Vaikka eteeni nyt osuisi jotain uutta ja yllättävää, pelkään, etten kohta enää saa alati laajenevaa ahteriani kammettua ylös arkirutiinien luonnonmuotoisesta kuopasta.

Kannettu vesi ei pysy kaivossa, kuulemma, mutta tunnen suurta tarvetta hakea itselleni edes pari sangollista jotain virkistävää. Vaikka jotain kulttuuria. Jotain, mitä en vielä tiennyt tai osannut odottaa. Jos en muuta saa aikaiseksi, käyn kirjastossa viikonloppuna. Uimassa. Kirpputorilla. Baarissa. Elokuvissa. Jossain tapahtumassa, missä on ihmisiä, joita en tunne, ja joku teema. Jos olisi kesä, ja olisin amerikkalaisessa elokuvassa, menisin seisoskelemaan aamuyöstä pihaan, jossa on sadettaja, ja yllättyisin, kun se menee päälle. En silti erityisemmin tunne olevani piha ilman sadettajaa.

En ole ollenkaan varma, auttaako mikään noista konsteista, ja suoraan sanoen alkaa jo leipäännyttää tämä jatkuva itsensä piristäminen, jo viidettä vuosikymmenettä. Mutta en vain erityisesti arvosta ihmisiä, jotka jäävät tuleen makaamaan.

Olen ennenkin tuskastunut elämän tapahtumattomuuteen, myös silloin nuorena ja nättinä. Silloinkin piti itse tehdä asioita, mennä norkoilemaan niille nurkille, missä elämä oletettavasti luurasi, tarttua jokaiseen ohilipuvaan oljenkorteen, kävellä hippaskengissä kymmeniä kilometrejä pikitien laitaan, kun kukaan ei tullut kotoa hakemaankaan. Silloin minulla oli jonkinasteinen oikeutettu elämännälkä. Nyt vastaavat oireet viittaavat lähinnä syömishäiriöön.

Lisäksi ärsyttää, että minulta tänään kysyttiin, onko parisuhteessani tapahtunut muutos. Ilmeisesti se on jo niin todellista, että sen huomaa kertomattakin. Paitsi tietysti ne, jotka ovat luulleet ettei minulla mitään parisuhdetta ole ollutkaan.

Tuntuu kovin erilaiselta edustaa muutostilanteessa valintojaan nyt 41-vuotiaana, kuin viimeksi 33-vuotiaana. Silloin pelkäsin äärettömän paljon, että minua sääliteltäisiin. Se oli täysin turha pelko, tai ainakaan en ehtinyt havaita moista kuin kerran, ja silloinkin se osui niin pahasti hutiin että olin sangen huvittunut. Nyt huomaan, että minulla on ihan sama pelko, mutta paljon vähemmän ruusunpunaiset lasit nenänvarrellani kuin edellisellä kerralla.

Hätkähdin, kun tajusin pari viikkoa sitten yhden tuttavan olettavan, että olen elänyt selibaatissa vuodesta 2005 asti. Kyllä, minä mietin aika usein sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ei sillä, että se jotenkin rajoittaisi valintojani, mutta koen aiheen kiinnostavaksi.

When all else fails, play Holy Diver.

Radio Rockilla on sellainen manööveri, että kun siellä tämän tästä tulee kesken lähetyksen mystinen tyhjä hetki, jolloin eetteriin ei kuulu toviin pihaustakaan (liittynee rock-henkisten mediapersoonien spontaaniin ja epäsäännölliseen elämänrytmiin?), hiljaisuuden katkaisee lopulta joku aivan kiistaton ikoni. Kuten Dio.



Tänään kävi taas niin. Ajelin kotiin salilta. (Diiva muuten tajusi eilen, että ihmiset käyvät salilla jo ihan pelkästään siitä ilosta, että saavat sanoa menevänsä/tulevansa/käyvänsä salille/salilta/salilla.) Mietin niitä näitä, ankeaa talvenselkää ja härkäviikkoja, ja kävipä mielessä myös ajatus siitä, että olisikohan aika pitää pieni tauko itsensäruoskimisessa. Viimeaikaiset muutokset parisuhdetilanteessa eivät ole vielä konkretisoituneet, vaan todetut asiat leijuvat ympärillämme katkuisena savusumuna, jonka seassa ne normaalitkin arkiset ilonpilkahdukset jäävät haaleiksi kajastuksiksi.

Sitten tämä:

Voiko olla jotain vielä korninpaa? Silti, kitarasooloa ja pakollisia Oh Lord- veisuja lukuunottamatta tämä sai minut hymyilemään niin, että poskista löytyi vähän käytettyjä lihaksia. Muistan elävästi vuoden 198jotain, ja miltä minusta tuntui, kun tämä biisi pyöri Hittimittarissa. Toivoin silloin vienosti, että minusta tulisi isona sellainen ihminen, joka saa tarpeen tullen tehdyksi ikäviäkin asioita, jotta saisi tuntea olevansa elossa ja vapaa. Ja näin todistimme, että kyllä vain, voi olla jotain vielä korninpaa kuin Whitesnake.

Sitten selonteko hallituksen ruokapoliittisista linjauksista viime pidennetylle viikonlopulle.

Punoin ovelan juonen, jolla yritin jekuttaa esimurrosikäisen painonhallintani yhteistyöhön kanssani. Loin tilanteen, jossa löin kättä päälle sopivasti kilpailuviettiä herättävän naisihmisen kanssa siitä, että tekisimme ihan vain tieteen nimissä pienen kokeilun. Vertailisimme tuloksiamme kolmen päivän nutrauksen jälkeen. Minulla nimittäin oli sopivasti kaapissani lähes täysi paketti Nutrilettin vaniljanmakuisia pusseja, ja uumallani lähes kaksi kiloa joulukinkulta lainattua ihraa.

Sitten ei kun toteuttamaan.

Yhdistin siis kolme asiaa
1. Sisäsyntyisen tarpeeni käyttää päiväysuhan alla olevia elintarvikkeita. Olenhan 1800-luvun nälänhädän varjoissa kasvanut emäntäkoulun priimuksen tytär.
2. Sisäsyntyinen tarpeeni mahtua vaatteisiini jatkossakin. En nimittäin ehkä pysty ostamaan uusiakaan, tuleva (itseaiheutetussa) taloudellisessa kaaoksessani.
3. Ulkokultainen näyttämisen halu. En erityisesti tykkää epäonnistua julkisesti, vaikka yksityisesti se olisikin minulle vähän yksi hailee.

Tulos jäi laihaksi – minä en.

1,5 kiloa siitä hampaiden kiristelystä oli ensi kättelyssä mielestäni varsin nuuka vastaantulo. Nyttemmin, kun olen ottanut asiaan etäisyyttä lähes puolitoista vuorokautta, olen kuitenkin sopeutuvainen tilanteeseen. Parempi tämä, kuin 800 grammaa viikonloppuekstraa entisten päälle.
Ja – erityisen hämmentävää kyllä – tulokseni päihittivät kaverin tulokset. Hän ei pysynyt ruodussa. Luulen, että syynä oli se, ettei hänellä ollut vastaavia sisä- ja ulkosynnytteisiä motivaattoreita kuin minulla.

Joulumieli löytyi kaupasta.

Pitkä hiljaisuuteni oikeuttaa ylipitkään retrospektiiviseen elämänlaadun tarkasteluun, eikös?

Kyllä vain, tänä vuonna niin kävi. Joulua edeltävänä lauantaiaamuna tajusin, että joulumörkö kokosi voimiaan. Se napsi kitaansa rahkavoitaikinasta tehdyt hakaristin muotoiset joulutortut, ne ulkojouluvalot, joita en ole vielä ostanut, kattojen rihmomisen, jota en kumminkaan tekisi, puuttuvan naudan paistiköntin (reilu 2 kg, vähintään), saunan lauteiden rapsuttelun vanhalla hammasharjalla ja sen kaamean tosiasian, ettei viisitoistavuotiaalle enää voi ostaa legoja. Vaikka ne olisivat kimaltavia.

Pärähdin ilmoille itkuisen ”antakaa mun olla rauhassa” –valitusvirren, joka on vain itsepetoksella kaunisteltu versio aiempien sukupolvien suorasyyllistävästä ”mun pitää aina ihan yksin tehdä kaikki” –joiusta ja siirryin hetkeksi heijaamaan itseäni kodinhoitohuoneen lattialla sikiöasennossa.

Sitten nypin kulmakarvojani tovin, ja ymmärsin, miksi jotkut harrastavat itsensä viiltelyä.

Tämän jälkeen peräännyin autoon muristen uhkaavasti, ja siirsin itseni tarkoin valittuun syrjäiseen ja huonosti varusteltuun valintamyymälään. Siellä ei olisi niin paljoa jouluahdistuineita kanssaihmisiä, koska sieltä ei kumminkaan löydy mitään hyödyllistä. Vetelehdin toista tuntia luonnostaan ahtaiden hyllyvälien seassa piilossa pahalta maailmalta. Kokosin ostoskärryyn joitakin elintarvikkeita, jouluaiheisen ruukkukasvin, suklaata ja jonkinlaisen itsehillinnän.

Siitä se joulumieli sitten alkoi kohota vallan hienossa kaaressa. Hinkkasin keittiön kaappeja, tosin vain ne, jotka minua ärsyttivät. Pyyhin pölyt, imuroin, mutta en luutunnut, koska ei ollut erityisen likaista. Pesimme saunan, Diiva ja minä. Tein torttuja. Kaunomieli teki piparitaikinan, Diiva leipoi ne, ja minä autoin koristelemaan, vaikka ne menivätkin Eksälle ja Nyksälle joulutervehdykseksi. Kuorrutin siis Nyksän piparin. Älkää kertoko sille, itseäni puistattaa jo ihan riittävästi.

Tein tosi hyvät laatikot, enkä enää ollut siitä edes yllättynyt, koska olen jo niin vanha. Haudutin karjalanpaistityyppisen lihakastikkeen varaavassa takassa, tein kotikaljaa torttuja, piparituorejuustoleivonnaisia, juustokakkuja, luumurahkaa ja kinkunliemikastiketta.

Diiva valitsi, kaatoi ja koristeli kuusen, ja se oli kaunis. Myös ilmeisesti naapurin tontilta, mutta sehän vain lisää joulun jännitystä ja eksotiikkaa. Etsin ne kaksi joulukoristetta, jotka ovat kaikkein tärkeimmät: koivunhalolla istuvat piipunrassitontut (Diiva, 4 v), ja kananmunakotelosta askarrellun enkeliköörin (Kaunomieli, ehkä 5 v.), joka näyttää siltä kuin tyttökullat olisivat napanneet jotain tabuja ja karanneet vanhainkodin dementiaosastolta.

Eikä minulla ole yhtään sellainen olo, että hössötän turhaan. Ehkä pitäisi olla.

Joulu on aivan sietämätän rasite, mutta toisaalta, mitä olisi talvi ilman joulua? Jos
ei tarvitsisi siivota kotia paraatikuntoon? Jos ei tarvitsisi miettiä, miten ilahduttaa kaikkia rakkaita? Jos ei tarvitsisi viikon ajan syödä lähinnä omituisia juuresmössöjä ja kaikkea muutakin ruskean eri sävyissä, mitä tahansa mihin voi laittaa siirappia ja luumua, mielellään molempia?

En usko, että pitäisin talvesta ilman joulua. Tänä vuonna en ehkä ole ollut erityisen juhlamielellä, mutta en olisi silti jättänyt joulua väliin.

Sitten katsaukset gastronomiikkaan, gymnastiikkaan, ja garderobiikkaan. Nämä kolme muodostavat elämässäni kiihkeän menage-a-troix –tyyppisen olomuodon, mihin ei minkäänlainen moralisointi tai pyhillä kirjoilla päähän lyönti heterogenisen dualismin nimissä auta.

Ruoka & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, monet nauttimistani ruuista, juomista ja vuodenaikaherkuista olivat vallan odottamisen arvoisia, mutta nyt tuntuu siltä että liika oli liikaa. Toisaalta muistelen edelleenkin lämmöllä niitä neljää päivää, jolloin vain lämmitin niitä iänikuisia jouluruokaa uhraamatta ajatustakaan ajatuskelle ”mitäs-*****-tänään-syötäisiin”.

Sali & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Nippu työstä vapaita vapaapäiviä, jolloin ei jaksa tehdä muuta kuin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa mennä salille. Eilen kyllä kävin. Tunsin ihan häivähdyksen jonkinlaista liikunnan riemua, mutta se oli jotenkin väärinasetettua (misplaced). Yleensä tuollaista tuntee havumetsän raikkaudessa, ei kertaalleen käytetyn lanttulaatikon jäännösenergian äärellä.

Vaatteet & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kun ei oikein hetkelliseltä turvotukseltaan mahdu mihinkään, eikä oikein ole hahmottanut kirkkopyhien juhlavuuden & kotona löhöämisen estetiikan etikettisääntöjä, tulee tehtyä juuri sellaisia hullu kissanainen – yhdistelmiä. Että käytänpäs nyt tätä juhlavaa mutta kulahtanutta paljettitoppia näiden satiinisten kasarisalihousujen kanssa kun en koskaan muulloin kumminkaan kumpaakaan käytä. Ja tämä on se aika, jolloin otetaan keskimääräistä enemmän valokuvia.

Tässä minulla oli vielä lisäinsentiivinä excelini; siinä itselleni asettamien tavoitteiden saavuttamiseen tarvittaisiin, että käyttäisin n. 20 muuten käyttämättä jäävää vaatetta ainakin 30 kertaa kutakin. Suunnitelma karahtanee siihen, että sille on syynsä, miksen koskaan luontaisesti käytä noita.

Toisaalta, excelin hyödyt ovat edelleenkin kiistattomat. Kävin alennusmyynneissä, en löytänyt mitään, minkä hehkeyskynnys ylittäisi sen ilon, jota tunnen excelini mittarin raksuttaessa kohti toivottua lukemaa. Lisäksi tosin unohdin ostaa uusia kalsareita, ja kotona oli innoissani jo tästä toteutumatta jäävästä takapakista.

Onnellisuus on kuulemma sitä, että osaa iloita pienistä asioista. Minun tapauksessani siis virttyneistä pikkuhousuista.

Likainen mielikuvitus.

Saleilu alkaa näkyä. Sen vaikutukset ryhtiini, vatsaani ja kannikoihini ovat ehkä vielä vasta viitteellisiä, jopa kuvitteellisia, mutta yhden selvän muutoksen olen huomannut. Olkavarteni, jotka tähän asti ovat olleet rehevät, laveat, kimmoisat kuin pullataikina, ja asettuneet Tarzan-asennossa levollisesti roikkumaan loivaan kaareen varsinaisen linjan alapuolelle, ovat nyt erilaiset. Niistä on ikään kuin erottumassa kaksi erilaista massaa. On se edelleenkin maatalon emäntämäisen turvallisen leveä osa, josta ei erityisemmin kohoa mitään kumpareita tai herneitä, ja sitten, tämän linjan alapuolella velttohan hetkottava ontompi osa. Se fläpättää, ja erotan sen pinnassa joitakin raskausarpien jäänteitä.

Olikohan tämä sittenkään yhtään hyvä juttu.

Olen nimittäin jo palkinnut itseäni mielikuvittelemalla kesää, sitä, miten vihdoinkin kehtaisin pitää hihattomia paitoja näyttämättä siltä, että asun asuntovaunussa, mutten omista autoa.

Nyt en ole niinkään varma, kannattaako tuotakaan amerikkalaista unelmaa toteuttaa.

Sen lisäksi törmäsin salilla työkaveriin. Niitä on kaikkialla.
Sen lisäksi hikoilen kamalasti. Luulen, että syy on ensisijaisesti paikallisen ilmastoinnin, joka on säädetty niin, että se luo valheellisen mielikuvan fyysisestä ahkeroinnista. Tai sitten peruskuntoni ei vain riitä säädylliseen saleiluun.

Aina kun nousen laitteesta, minua nolottaa se irtohien määrä. Ainoa paikka josta hikoilen vain kohtuudella, ovat kainaloni, koska käytän voimakasta antiperspiranttia. Hiki virtaa mm. selästä persuksiin asti. Hinkkaan sitten kauhuissani arsenkuviani penkeistä pyyhkeellä, ja pelkään näyttäväni todella epähygieniseltä. Eilen kokeilin lateraalista ongelmanratkaisua, ja asetin pyyhkeen alleni aina ennen istahtamista, ja se jos mikä tuntui oudolta. Mietin vallan kamalasti, mitä muut minusta ajattelevat. Olenko ehkä bakteerikammoinen? Jos olisin, minun pitäisi vaihtaa pyyhe joka laitteen kohdalla. Eli jos ne luulevat, että olen bakteerikammoinen, ne päättelevät myös, että olen myös tyhmä.

Oikeasti en ole bakteerikammoinen. Suhtaudun bakteereihin ystävällisen etäisesti, vähän kuin naapurissa asuvaan mielenterveyshäiriöiseen romaniin, joka ulkoilee moottorisahan kanssa. Ja minulla on hyvä vastustuskyky. Mutta ehkä mieluummin kuvittelisin, että muut luulisivat minun olevan bakteerikammoinen eikä esim. kärsivän hankalasta virtsankarkailusta. Tai muuten erityisen liukkaista ajokeleistä. Entä jos ottaisin mukaan pullon käsidesiä, ja voitelisin laitteet aina sillä ennen käyttöä, antaisiko se hyvän tekosyyn pyyhkeilylle?

Minua ei mitenkään kamalasti hirvitä edes se, että penkeillä olisi jo valmiiksi jonkun toisen hikeä. Totta kai niissä on. Ovenkahvoissa, hissien napeissa, kahviautomaateissa, kaikessa on vaikka minkälaista töhnää. Tässä on kyse ihan vain pelkästään siitä, mitä muut minusta kuvittelevat.

Any reference to persons living or dead are purely fictional.

Menin sitten lukemaan tuon Sirens-biisin lyriikat näin jälkikäteen. Hieno biisi. Pauhaa päässäni taukoamatta. Pään sisäinen radioni on juuttunut tuohon.

Olosuhteet olisivat mahdollistaneet saleilun eilen, ja olisi pitänyt mennä, mutta lusmusin. Tänään, huomenna, ja ylihuomenna en pääse, ja lauantaina minulla saattaa olla väsy olo. Pistin lusmuiluni tyttärien piikkiin, eihän äidin muruset kestä olla puoltatoista tuntia ypökaksin kotona, ja sen, että tiskipöytää piti kiillottaa. Ja ulkona oli talvi, huono ajokeli ja uria tiessä ja pimeää. Periaatteessa sama syy, miksi aloin käymään salilla sen sijaan, että luottaisin siihen, että menisin riittävän usein ulos lenkille. Koska siellä on pimeää ja huono keli.

Lumitöitä olisi vallan mainiosti voinut tehdä myös, ihan noin niin kuin mentaaliharjoituksena, lunta oli jopa vain sopivan vähäsen. En tehnyt sitäkään.

Tein kyllä jonkinasteisia kuntosuuntaisia liikkeitä ja venytyksiä Diivan kanssa. Hän halusi esitellä henkilökohtaisen kunto-ohjelmansa, syyn siihen, miksi yhtäkkiä luukuttaa illasta toiseen Shakiran She-wolf-biisiä huoneessaan. Siihen tarvitaankin aika hyvä syy, olen harkinnut myös kirjallista lupaproseduuria ja muuta hidastavaa byrokratiaa. Jatkuva One Direction ei saa minua lainkaan niin huolestuneeksi lapseni sosiaalisesta elämästä ja mielenterveydestä.

Alle 35-vuotiaat jumppaohjaajat pitäisi lailla kieltää, oman turvallisuutensa tähden, vaikka kuinka olisivat verisukulaisia. Ärsyynnyin tilan ahtauteen, omaan heikkouteeni ja kömpelyyteeni, haljenneeseen peukalonkynteen, valuviin pikkareihin ja pyjamahousuihin, siihen musiikkin, kainaloihini, Diivan 8-pack-vatsalihassettiin, ja siihen, että jokaista liikettä piti tehdä vain 3-5 kertaa, kun jo siirryttiin seuraavaan mahdottomuuteen. Verenpaine ainakin nousi.

Minulta kysyttiin tänään, olenko laihtunut. En ole. Olen kuulemma hehkeä. Ehkä se kaikki verenpaine on kertynyt kasvojeni pintaverisuoniin, syvemmällä ei ainakaan erityisemmin tunnu mitään hehkutusta.

Tänään kävelin työpaikkamme koulutustilan ohi. Käytävälle avautuvasta ikkunasta näkyi jotain erikoista. Sen sijaan, että kuulijakunta nököttäisi pulpeteissaan rintamasuunta kohti valkokangasta, he istuivatkin täysin avoimessa tilassa, ringissä, ilman läppäreitä, kännyköitä, ja turvapöytää edessään. Kasvot kohti toisiaan, ilmeet järkyttyneinä. ”Hei, olen Teppo, ja minäkin olen insinööri.”

Kerrassaan hirveä.

Elämä jatkuu, ja salillakäynti. Sunnuntaina olin jo niin täynnä itsevarmuutta, että tehtyäni määrätyt kuviot hipsin muina naisina kasuaalisti vettä ruusunpunaisesta urheilumerkkijuomapullostani hörppien takanurkassa olevan venyttelylaitteen luo. Asettelin oikean jalkani ojolle, ja vedin rohkeasti kahvasta, kuin se olisi ihan jokapäiväinen juttu, uudet laitteet ja sen sellainen. Jalkani nousi 90 asteen kulmaan, ja venytys tuntui oikein mukavalta. En kuitenkaan löytänyt laitteesta sellaista vipua, säätöä, tai toimintoa, jolla olisin saanut jalkani jälleen laskettua ylhäisyydestään. Rauhallisesti ja varmoin ottein kokeilin jokaista liikkuvan näköistä osaa mihin ulotuin. Lopulta aina tartuin uudelleen siihen samaan kahvaan, jonka seurauskena venytyskulma kallistui yhä enemmän. Tuijoteltuani tovin kiinteästi nilkkaani, siitä säären yläpuolelta, kihnutin lopulta itseni vapauteen sivuteitse. Harkitsin asetella vuorostaan vasemman jalkani samaan asetelmaan, jonka olen taatusti nähnyt yhdessä Intian graafisten julkaisujen merkkiteoksista, mutta kun tajusin, että kaikki neljä muuta salillakävijää tuijottivat hieman liian lasittunein katsein ja pingottunein poskipäin ikkunasta ulos, lattiaan tai vastapäiseen seinään. Katsoin tilaisuuteni koittaneen ja luikahdin pukuhuoneeseen.

Työkaveri valisti minua. Jalkaa pitää painaa alas samalla kun vetää kahvasta, ja täten laite liikkuu myös alaspäin. Eihän se tullut minulle mieleenkään, että jos kerran venyttelyä varten on kehitetty ihan kone, sen käyttäminen vaatisi lihasvoimaa.

Diiva soitti isälleen:
- ”Voinko tulla tunniksi sinne, sillä aikaa kun äiti käy…..salilla.”
- ”Tuo ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta totta kai voit.”

Hah. Minusta on paljon ennakkokäsityksiä. Kun tytöt ovat joskus vuosia sitten kysyneet, missä äiti on (olin katsomassa jääkiekkoa), reaktio oli ”niin just. Lähti Norjaan. Hukkui puuronsilmään.”

Jääkiekko on sangen yleisöystävällinen laji. Nykyajan gladiaattoreita.

Äitiyspäivystys on saanut uusia muotoja, mm. kriisipuhelimen. Minulta kysytään eri aikoina mm. tajusinko ollenkaan, että joudun jatkossa tekemään itse lumityöt. Kyllä vain, tunnen suurta syyllisyyttä kun katson Diivan itkusilmiä. 15-vuotiaaseen nämä kohtalon iskut osuvat tosi lujaa, ja vähän luulen, että samalla vaivalla itketään myös se isän ja äidin ero vuosikausia sitten, jota hän oli vähän liian pieni vielä täysin käsittämään asiaa. Ja sitten itketään myös mahdollisesti sellaisen aikakauden loppua, jonka jälkeen tuleva uusi aikakausi ei enää ole niin selkeästi lapsuutta.

Minä itken vain, kun ajattelen Diivaa. Ja Diivan kanssa. Äsken käytimme yhdessä ruuvimeisseliä, mikä oli hitusen voimaannuttavaa.

Unissani juoksentelee hirviä. Hienoja, kauniita isoja haisevia hirviä, uroksia ja naaraita, vasoja. Syömässä, levolla, auton vieressä, tuvassa, kintereilläni. Selitykset hirville ovat lähteistä riippuen moninaiset. Minä pidän hirvistä, erityisesti suunnattomasti enemmän kuin hehkuvasilmäisistä susista jotka jolkottelivat pimeää latua myöten minua vastaan unissani aiemmin.

Rakastaminen on helpompaa, kun sitä ei tarvitse määritellä tai asettaa raameihin. En rakasta ollenkaan oikealla tavalla, tai riittävästi, näillä lövemuskeleilla ei raameja jaksa kannatella, mutta rakastan jotenkin kuitenkin. Onneksi siitä ei tarvitse luopua. Nyt kun raamit puretaan ympäriltä, se mitä tunnen on kaikki ihan tervetullutta.

Tältä tuntuu tänään. Eilen, kun pysähdyin liikennevaloihin, ja radiossa tuli tämä alkoi huimata. Kiljuin ääneen, hyvästi.

One trick pony.

Aiemman blogini nimi, siinä selaimen otsikkorivillä, oli kaikkikeinotkayttoon. Juttujen focus oli hyllyvästi jossian painonhallinnan ympärillä. Ilmeisesti yritin nielaista laihduttamisen samalla tavalla kuin kissalle syötetään ehkäisypillereitä – kiedottuna johonkin herkulliseen, tällä kertaa kirjoittamiseen ja sen kautta erilaiseen yhteisöön. Joku jossain, jota en varsinaisesti tunne, ajattelee minusta jotain, eikö olekin huumaava tunne. Ja ehkä pystyn poseeraamaan edullisessa valossa, kun minusta näkyy vain osa.

Kun mikään muu ei auta, tarvitaan äärimmäisiä keinoja. Imetys toimi aikoinaan todella hyvin, mutta olen sittemmin estynyt toteuttamasta tätä konstia. Eikä matka imettäväiseksi yleensä kulje painonmuodostuksen osalta tasaista linjaa, joten en voi ihan yksiselitteisesti suositella tuota muille yritteliäille.

Sen sijaan kunnon parisuhdekriisi toimii aina yllättävän hyvin, ja sehän on vallan helposti toteutettavissa, jos näköpiirissä on edes riekale pitkäkestoisemmasta parisuhteesta.
Niin, paitsi että ei ole enää, paitsi ehkä joitakin käyttökelposia suikaleita, jotka laitan talteen myöhempää hyötykäyttöä varten. Nelikymppisenä sitä osaa jo olla kovin käytännöllinen.

En tiedä, paljonko tästä saa kriisiä edes revittyä. Ehkä syön vähän vähemmän ahdistuspakkopullaa jatkossa.

Enkä ihan vakavasti tietenkään ajattele tätä painonhallinnan kannalta. Halusinpahan vain avautua, ja kopsuttelin aiheeseen pitkin aasinsiltaa. Halusin nähdä asia julkisena ruudulla, vähän todenpana. Kun ei tapanani ole päivitellä facebookstatustani, suuntaan tai toiseenkaan.

Facebook on kyllä sangen outo keksintö. Jotenkin osaan tuntea siitäkin huonoa omaatuntoa, koska hoidan tiliäni niin huonosti. Eikä tykkääminen ole hämäläiselle mikään luonteva kanssakäymisen muoto. Kateus ja vittuilu ovat suomalaisille luontevampia imartelun muotoja.

Helpottunut olo. Muttei hilpeä.