Viestejä niin syvältä ja kaukaa.

Suunniteltua tapahtumarikkaamman viikonlopun jälkeen kärsin nyt fyysisestä väsymyksestä. Harjoitin viikonloppuna sosiaalisuutta ainakin kahdesti ja lisäksi kävelin suunnitelta pidemmän matkan. Se saattoi olla hetkittäiselle sietokyvylleni liikaa. Nyt minua tärisyttää kaikki voimanponnistukset, kuten puhtaan puurolautasen etsiminen astiakaapista.

Luulen, että olen myös edelleen henkisesti ylirasittunut viime viikolla tapahtuneesta halailun väärinkäytöstä.

Olen yrittänyt hoitaa vireydenpuutostilaani nukkumalla, ja luulen, että se periaatteessa toimii, mutta vaikutusaika on vain pidempi kuin mitä toivoisin. Lisäksi uneni ovat olleet väkivaltaisia, fyysisesti raskaita ja tunnelmaltaan turhauttavia. Jotkin niistä kyllä ihan mielenkiintoisia, ja mahdollisesti jopa enteellisiä.

Viime yönä taistelin kuolemattoman hirviön kanssa, ja hetkellisesti yläkynnessä ollessani yritin tuhota otuksen polttamalla. Jäljelle jäi metallikuori, joka muuntautui eri muotoisiksi ja jahtasi minua edelleenkin, nokkelasti mahtuen kulkemaan mistä tahansa pienestä avaimenreiästä.

Toissayönä heräsin keskellä yötä yhdessä unitaloistani (se iso, jossa on avara provencelaistyylinen keittiö, paljon käsittelemätöntä puuta ja kalkitut seinät). Keittiöstä kuului kilinää ja menin uteliaana katsomaan mitä tapahtui. Ovista lappasi 60-90 -ikäisiä naisihmisiä, leningeissään, pitsineuleliiveissään, helmissään ja 40-denierin sukkahousuissaan, keskenään pulisten ja kahvikuppeja kilistellen, harmaat hiukset kauniisti järjestyksessä. Tunnistin heistä muutaman edesmenneen lasteni isän puoleiseen sukuun liittyvän matriarkan, monia en kyllä tuntenut lainkaan.

Keittiön pöydän ääressä, selvästikin konklaavin kokoonkutsuneena, istui vielä valvetilassakin hyvissä voimissa porskuttava ex-anoppini, eli lasteni mummo. Hän hymyili sirkeää, silmät viiruiksi vetävää lapinnoidanhymyään, ja ilmoitti: "Met tulthihin siulle muuttoavuksi." En ole varma, asetinko h:t oikeisiin paikkoihin.

Asiat ovat sittemmin alkaneet rutista liitoksissaan.

Unessani oli myös vastasyntynyt vesikauhuinen zombiekaritsa. Se puri kaikkea, eikä kuollut millään.

Katsoin sunnuntaina pitkästä aikaa televisiota. Katsoin mm. Ylen uniaiheisen keskusteluohjelman. Siinä kerrottiiin Unien Herrasta, eli miehestä, joka on oppinut hallitsemaan uniaan.

Hallinnan opettelun hän on tehnyt alkamalla aina silloin tällöin hereillään ollessaan testaamaan, onko unessa vai hereillä. Tämä tapa siirtyy ennen pitkää myös uniin, ja näin, jos kotikadulla kävellessään ponkaisee ilmaan, ja lähtee lentämään, voi siinä vaiheessa todeta, että ahaa, olen siis unessa. Unen ja valveen erottaminen on kuulemma vaikeaa.

Voi hyvänen aika sanon minä, miten tylsiä unia ihmiset näkevät jos niistä ei erota milloin näkee unta? Kun minä näen unta, ei ole kahta puhetta siitä, olenko hereillä vai en, sen verran omituista kaikki niissä on. Toimin niissä niin kuin toimisin valveillakin - useimmiten se tosin tarkoittaa, että teen jotain spontaania, ja sitten ihmettelen, että miksi ihmeessä minä noin tein. Liikun unessa usein samoissa paikoissa kuin ennenkin, siis siellä unimaassa. Voin kurvata autolla katsomaan, että ahaa, tässä unessa tuossa mutkassa onkin hyppyrimäki, kun viime kerralla siinä oli tavaratalo. Ja nyt se onkin tässä joen varrella, mutta tälle kertaa joen vastarannalla on eri maa kuin ennen. Ja jo unessa ollessani analysoin, että mistäköhän tuo mielikuva minulle nyt tähän uneen tuli, johtuiko se siitä, että muistin viikolla yhden vanhan valokuvan.

Jos minua unessa ahdistaa jokin hirviörobottizombi, yritän yleensä laiskasti hieman vaikuttaa siihen, miten vaarallista tai pelottavaa tuo on. Toisalta analysoin samalla, että ahaa, minulla on nyt stressiä, joka johtuu tästä tai tuosta asiasta. Onpa harmi. Todellisten huolenaiheitteni rinnalla Marvel-tyyppiset örkit tuntuvat vähän toisarvoisilta, ja näin ollen painajaiselta taittuu pahin terä. Jos olisin hereillä, hoitaisin vastaavaa ahdistustani todennäköisesti lohtusyömällä, ja sitten unessa olen hetken tyytyväinen, kun huomaan, että ahkera painiminen hirviön kanssa vanhan pajan lattialla sen sijaan on kovinkin kaloreja kuluttavaa puuhaa, kunnes muistan, että eihän uniliikunta polta kaloreita. Saatan jo etukäteen harmitella myös sitä, että painajaiset tarkoittavat, etten olisi aamulla herätessäni niin levännyt kuin yleensä.

Pienenä pelkäsin pimeää ja mörköjä. En osannut rentoutua nukahtamaan pelkoni takia, vaan pysyin koko ajan valppaana. Opin lopulta sujahtamaan uneen suoraan valveilta, ajatukseni vain muuttuivat uneksi. Joskus se tuntui siltä kuin olisin katsonut värikästä, kuviollista valtavan suurta verhoa tai esirippua, ja kuviot olisivat alkaneet elää. Sitten kangas repeytyi kahtia ja minä tempauduin mukaan oikeanpuoleiseen verhonkaistaleeseen, sen kuvioihin ja vauhtiin, ja se suorastaan huimasi. Silloin helpottuneena tajusin nukahtaneeni.