keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Joka sanan hiljaisen.

Ajoin tänään autolla pimeässä. Auto oli kevyt ja sulava - jotenkin tuo auto tuntuu aina talvirenkaiden jälkeen kevyemmältä, eikä kömpelömmältä kuin monet muut. Ihmettelin elämääni, Kaappimiestä, joka on ollut suuri yllätys. Puhun hänen kanssaan asioista, joista en kuvitellut voivani puhua. Siitä toisesta, joka ehkä on, ehkä en tiedä enkä halua kysyä vaan kellua edelleen tässä epätietoisuuden pehmeydessä mahdollisimman pitkään. Ei tällaista ole, missään todellisuudessa. Elokuvissa.

Tanssi oli taas hekumallista. Tanssin tangoa vanhojen lavakonkareiden kanssa. 60-75 -vuotiaita, harmaita entisiä teddyboy-tyyppejä. Pikeepaidat tärkättyinä, hyräily Old Spicen tuoksuisessa poskessa, harmaa katse jossain menneisyyden horisontissa. Ja se tango, aivan omat kuviot. Tempaa mukaansa, juoksuttaa vierellä, äkseeraa, tekee pistokäännökset tuplanopeudella, pysäyttää seisomaan korkealle ja odottamaan, joko saan hengittää, ja mihin suuntaan, ja antaa nöyränä odottaa kunnes vienti jatkuu. Mitään tällaista en ole oikeastaan toivonut kokevani julkisella paikalla, mutta en valita. Lopun taivutuksessa melkein hätäännyin, entä jos sydän tai selkä pettää, ja nauroin hervottomana. Halasimme ja kävelimme pois käsi kädessä.

Huomenna taas jotain. Vanhaa foksia, luulen. Ja matka toiseen mahdolliseen todellisuuteen, hetkeksi.

Sokerinsyömiseni riistäytyi hetkeksi käsistä. Sitten sain hetkeksi kerättyä tahdonvoimani haltuuni, kunnes Kaappimies tarjoili minulle leipomaansa toscapiirakkaa. Olen niin vietävissä.

Pelkään, että jonain näistä päivistä herään, ja huomaan olevani edelleen se ylipainoinen keski-ikäinen nainen, joka olin puoli vuotta sitten.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti