Kotiini on ilmestynyt ikkuna, josta näkee ulos. En oikein tiedä miksi, mutta tänään, kun kurkistin keittiön ikkunan säleistä ulos, säpsähdin kun tajusin, että ikkunan peittona ollut muovi on pois. Avasin tuuletusikkunan raolleen, ja sieltä tulee ilmaa sisään vapaammin kuin muovin raoista tihkuen.
En oikein ymmärrä, miten nämä rakennustyöt etenevät. Missä järjestyksessä. Olemmeko hupussa kunnes taloyhtiön viimeinenkin talo on valmis? Tehdäänkö lopun rappaus ja maalaus taloihin yhtä aikaa, vai talo kerrallaan? Jos se tapahtuisi talo kerrallaan, me vapautuisimme kai ensimmäisinä, koska huputuimmekin ensimmäisinä.
On ihanaa nähdä ikkunasta ulos. Nyt ymmärrän, miksi se on elokuvissa tärkeää pitkäaikaisvangeille, kuten Hannibal Lecterille.
Diivan huoneen nurkasta kuuluu hämmentävää kohinaa. Talon ulkoseinästä siitä kohtaa on purettu vanha piippu, ja seinä on nyt rosoista tiilipintaa, arpi josta törröttää puolikkaita tiilejä ja murtunutta laastia. Jotain tapahtuu, kuivumista, ilmavirtaus tai jotain mitä en tiedä, ja laastia ja hiekkaa alkaa rapista pitkin talon pitkää kylkeä alas, se on pitkä matka ja kuulostaa aivan kuivalta vesiputoukselta. Paitsi että se vaihtelee, välillä on hiljaista ja sitten taas aika iso ääni.
Olen tänään kotona ja leivon. Leivoin eilenkin. Olen koko loppuviikon kotona ja leivon ja teen muita valmisteluja, ja siinä välissä vietän hetkittäin ansaittua lomaa. Minulla on aikaa molempiin.
Sain ylimääräisiä työpäiviä oltuani samassa työpaikassa 20 vuotta, ja olen säästänyt niitä tätä viikkoa varten. Aina ei ole helppoa olla paikallaan. Silti tunnen usein syyllisyyttä siitä, että minä olen voinut jäädä, jotkut muut eivät.
Kun olin ollut töissä 10 vuotta, kävin perheen kanssa Lontoossa. Muistan sen hyvin. Siitä tuntuu olevan 30 vuotta.
Vaikka sen tietää, ja se on yksi suurista kliseistä, sitä ei vaan tajua, että elämä siinä lapsiperheen äitinä on juuri siinä kohtaa missä sitä ollaan. Että se oikeasti loppuu johonkin, ja sitten tulee uusia vaiheita. Äitinä oleminen on ollut minulle maailman tärkein asia, vaikka en olekaan mikään pullantuoksuinen äiti. Paitsi tällä viikolla, kun leivon maanisesti.
Koska tiesin, vaikka en tajunnut, että vielä on muutama vuosi jäljellä, tein sen muutoksen, että erosin. Olisi minun pitänyt erota muutenkin, mutta eroaminen vaikeaa ja inhottavaa ja raskasta ja likaista puuhaa ja olisin varmasti lykännyt asiaa toistaiseksi, jollen olisi tiennyt, että aikaa on enää vähän olla sellainen kolmen hengen perhe jossa minä voin olla sellainen ihminen, joka minä haluan olla. Sellainen jonka energia ei kulu sietämiseen ja kompromisseihin, vaikka oli paljon hyvääkin. Käytin tässäkin elämäni ratkaisussa lapsiani kainalosauvanani, ja se toimi oikein hyvin. Ilman heitä en olisi saanut kontattua turvaan ehkä vieläkään.
Äitejä voi oikein pätevästi syyllistää siitä, jos he eivät ajattele elämänsä valinnoissa ja ratkaisuissa lastensa parasta, sekä siitä, jos he käyttävät lapsiaan tekosyinä siihen, miksi tekevät tai eivät tee asioita.
Ihminen on itsekäs. Äitiyteen mielletään se myytti, että äidin itsekkyys kohdistuukin lapsen edun tavoitteluun eikä itseen. Äidin oletetaan uhrautuvan, joka päivä vähäsen. Siivoavan toisten sotkut, kuten ne olisivat olleet hänen omiaan. Järjestävän taukoamatta ja pitävän lukua ja kertovan, mitä kunkin pitää kotona tehdä. Toimivan kodin projektipäällikkönä. Milloin pitää siivota kenkäkaappi ja pestä jääkaappi. Muistavan pitää huolta sosiaalisista suhteista, merkkipäivistä, sukulaissuhteiden ylläpidosta. Perheen mies saa osakseen ihailua ja aiheutta kateutta kanssasisarissa, jos hän osallistuu viikkosiivoukseen säännöllisesti valmiiden nuottien mukaan.
Koti on naisen projekti, ylpeydenaihe, onnistumisen mittari. Nainen, joka ei ylläpidä siistiä ja organisoitua kotia, jonka liinavaatekaappin voi tehdä tupatarkastuksen millä hetkellä hyvänsä, on alttiina arvostelulle.
Onnellinen on se perheellinen mies, jonka elinpiirissä tarvitaan perinteisiä miehisiä taitoja, joissa hän voi hallita valtakuntaansa.
Tyttöjen isä lähestyy minua toistuvasti tekstiviestitse, ja koettaa ystävällisesti osallistua ylioppilasjuhlajärjestelyihin. Lihakseni, joilla tällaisiin yhteydenottoihin vastataan, ovat surkastuneet käyttämättöminä. Eihän hän ole osallistunut ennenkään. Nytkö se olisi hänen mielestään tärkeää, kun paikalle tulee yleisöä katsomaan? Että tämä on MEIDÄN liinavaatekaappi, ei vain minun?
Ihmisen kulttuuri, tavat ja uskomukset ovat muodostuneet siitä, mikä on hyvää pitkäkestoisesti, mikä pitää hengissä, mitä pitää kunnioittaa tai muuten seuraa tuho, nälkä ja iso poru. Ruokaa, puhtautta, lepoa. Järjestystä, jatkuvuutta, sopua. Nykynaisen arjessa on paljon kriteerejä, sääntöjä, tavoitteita. Osa niistä on vanhoja, jo tarpeettomia, teknologian muututtua ja työn helpotettua. Osa on nykypäivän valossa jo vääriä, epätasa-arvoisiin käyttäytymismalleihin ohjaavia, mutta edelleen sievinä tapoina noudatettuja. Ole nöyrä ja vaatimaton ja kohtelias ja uhrautuva.
Sitten on uusia mittareita jotka pitäisi täyttää, vanhojen lisäksi. Ei saa olla tyhmempi tai vähemmän kouluttettu tai menestynyt kuin miehet. Ei saa vanheta tai lihoa. Ei saa kangistua kaavoihin. Ei saa olla huumorintajuton ja tiukkapipoinen. Pitää nauttia elämästä.
Työelämässä sekä naisilla että miehillä on kyvykkyyttä hoitaa aivan yhtä vastuullisia tehtäviä. Suomessa ei juurikaan ole kotirouvia. Tunnen naisen, joka on tehnyt valtavasti töitä koko ikänsä, hoitanut yksin pieniä, hankalia lapsiaan miehen ollessa reissutöissä, hoitanut vanhenevia sukulaisiaan ja valvonut ja suunnitellut remonttia kotona, hoitanut metsätilaa ja joka kokee epäonnistumisen tunnetta siitä kun ei käy päivätöissä kuten miehensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti