tiistai 30. kesäkuuta 2015

Keittiössä luontevasti.

Pitkä päivä. Paljon töitä, paljon asioita, joita pitää miettiä.

Viimeisen parin vuoden aikana moni elämäni osa on irtaantunut kiinnityksistään ja lennellyt pitkin pihaa. Pikkuhiljaa ne ovat asettuneet aloilleen, mikä millekin kulmalle. Suhteeni työhön repsottaa vähän irti uusistakin kiinnikkeistään, vaikka tämän tästä naputtelen siihen lisää nauloja ja yritän vakuutella itselleni, että hyvinhän tämä menee.

Jotkin palat asettuvat luonnostaan sopiviin kohtiin, juurtuvat itsestään. Hyvä, että irtosivat.

Sitten on se riekale, joka pyörii ilmassa kuin American Beautyn muovipussikohtauksen pussi. Parisuhteettomuus. Siellä se menee, kahisee hiljaa mennessään, ja tavallaan se on niin harmiton asia, ettei siihen paljoa kannata uhrata aikaa tai energiaa. Välillä katson sen leijailua hetken lumoutuneena. Välillä hypin ilmassa ja yritän haroa sen pussin käsiini maisemaa rumentamasta, viikkaisin siististen sen johonkin odottamaan mahdollista tulevaa käyttöä. En saa sitä kiinni, vaan se jatkaa pyörimistään ilmavirtausten mukana.

Haluaisin nyppiä asiaa, palastella, analysoida, meuhkata, miettiä erilaisia skenaarioita. Tarkastella saumoja ja sovitella päälleni ja herkutella ja mässäillä.

Yritin jutella asiasta ystäväni kanssa, mutta se keskustelu loppui aika lyhyeen. Myöhemmin, kun puhuttiin elämästä laajemminkin, hän kertoi ihmettelevänsä, miksi olen niin negatiivinen kaiken suhteen. 60-vuotiaatkin ovat paljon optimisempia kuin minä, eikä koskaan voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.

Olin vähän hämmästynyt ja närkästynyt. Ehkä aiempi lähestymistapani aiheeseen oli ollut hämäläinen. On hyvin mahdollista, että avasin keskustelun vähätellen itseäni, mahdollisesti lähes marisin, että ei kai minua edes kukaan huolisi, ja odotin, että kaveri sitten auliisti vakuuttelisi, että höpsis, ihana nainenhan sinä olet. Tunsin sitten oloni vähän naurettavaksi, kun tajusin, että ilmeisesti olin kalastellut kohteliaisuutta, ja koukkuuni tarttui jotain ihan muuta.

Mietin kovasti, onko hän oikeassa siinä, että olen negatiivinen. Kyllä, ihan varmasti olen paljon negatiivisempi kuin ennen, tai ainakin annan sen tulla pintaan auliimmin. Ennen en myöntänyt asioiden olevan joskus huonosti. Tai että minua potuttaa. Aivan sinnillä vakuuttelin, että VAIKKA avioliitto rakoilee ja rahat on loppu ja stressaan niin etten nimeäni muista ja lapsikaan ei osaa hengittää, niin minähän pärjään oikeastaan ihan älyttömän hyvin (me pärjätään), ja tällä kaikella on oikeastaan ihan tarkoitus, joka juuri nyt voi näyttää vähän kaukaiselta, mutta kohtalon suunnitelma osaltani on suorastaan nerokas.

Nyt olen oikein opettelemalla opetellut välillä toteamaan, että nyt muuten vituttaa. Ja luottamaan siihen, että sekin menee ohi. Se ei ilmeisesti ole kovin ympäristöystävällistä.

Luulen, että saamani palaute oli ihan oikeutettua. Voisin olla paljon reippaampi ja positiivisempi ja ympäristöystävällisempi. En nyt vain ole kovin motivoitunut asiaan, vaikka vähän yritänkin.

En ehkä vain aina haluaisi tsempata itseäni, vakuutella, että kaikki on todella upeasti. Ehkä tämä on sitä, että parisuhteessa on joskus mahdollisuus olla se osapuoli joka käpertyy pieneksi ja marista ja saa silti viltin ja lasin punkkua ja jalkahieronnan?

Tämäkin on sitä, mikä pitää opetella. Tavallaan olen ihan helpottunut, että olen löytänyt jotain mielekkäitä funktioita parisuhteelle, joita oikeasti jopa voin myöntää kaipaavani. Olenhan viettänyt sellaisissa melko monta vuotta.

Tänään sentään tunsin olevani elossa. Törmäsin pitkästä aikaa poikaan, nykyisin jo mieheen, johon olin joskus kovin teinisöpöilyihastunut. Ehdin jo muistutella itselleni, että olenpas minä aina naurettava ujo haikailija, ja kaikkea mitä minä kuvittelinkin, pöljä, kun eihän siitäkään koskaan mitään tullut. Sitten hän hymyili minulle, ja tajusin, että on hyvinkin paljon mahdollista, etten ollut kuvitellut yhtään mitään.

Diiva alkoi vegaaniksi. Ainakin seikkailuni keittiössä saavat vallan uusia, jännittäviä käänteitä.

2 kommenttia:

  1. Mie olin ilahtunut, kun teini-ihastukseni otti yhteyttä 30 vuoden jälkeen, ja nyt se lähettelee seksiä koskevia viestejä... :( siitä onkin tullut likainen vanha äijä. Ja minä niin toivoisin, että edes joku huomais, että minussa on muutakin kuin reikä.

    Mutta potuttamisen näyttäminen on ihan ookoo, onhan se nyt hitto kumma, jos ystävällekin pitäs aina näyttää vaan aurinkoiselta!

    VastaaPoista
  2. Auts,pojat on poikia, paitsi kun niistä tulee likaisia vanhoja äijiä... onpa harmi.
    Mutta kyllä minä varmasti olen ollut jotain ihan muuta kuin aurinkoinen useimmiten viimeisen parin vuoden aikana. Itsellenikin olisi ehkä hauskempaa vähän skarpata..

    VastaaPoista