Mennyt vallan helkatin huonosti tämä sadan päivän loppurutistus. Olen yrittänyt miettiä jotain filosofisesti pätevää selitystä, jonka takia on aivan luonnollista ja oikein, että olen pienten, vahingossa tapahtuvien lipsumisten sijaan näköjään ihan vain lyönyt lekkeriksi koko kuurin, erikoistilannemunkkikahvi kerrallaan.
Kehittelin mielessäni jo kaunista tarinaa slaavilaisista sukujuuristani, jotka suorastaan vaativat minua toteuttamaan itsenäni keittiössä laajamittaisesti, ilman turhia rajoitteita, enkä siis voi elää täyttä suomalais-ugrilaisen naisen elämää jos en voi leipoa piirakoita, pullaa, ja tuputtaa niitä ruokapöytäni ympärillä notkuvalle väenkatraalle.
Ottaen huomioon, että se omenapiirakka jäi paistamatta, koska Kaunomieli teki rocky roadia, johon tilasin erikoiserän ihan itse kaupasta kantamallani Fazerin Sinisellä, jonka myös hyvinkin pitkälti söin, tuo ei ihan rehellisesti ajatellen taida olla se juttu. Tein kyllä viime viikon aikana ihan oikeaa ruokaa ajatuksella useamman kerran enkä vain yhdistellyt random-makarooneja random-proteiinituotteeseen (arvotaan päivän jauheliha/kana/makkara).
Tai ehkä onkin, vähän. Minun on ollut hyvin vaikea viime aikoina tehdä arkeni keskellä asioita, jotka olisivat ihan vain kivoja. Aina kun luulen keksiväni jotain kivaa, hoksaan, että eihän se onnistukaan. En voi mennä kahville tuohon kivaan paikkaan (tai voin, mutta en haluaisi vain juoda kahvia). En voi leipoa kakkua. En voi katsoa leffaa ja herkutella. En voi syödä suklaata metsässä. En voi syödä jäätelöä. Kaikenlaista en-voi -kamaa on elämässä muutenkin.
Varsinainen ongelma tietysti on sekin, että niin moni kivana pitämäni asia liittyy sokeriin. Nyt minua kuitenkin vain yleispätevästi tympii kivojen asioiden puute, joten tough luck.
Tai sitten minulla on yksi maailman heikoimmista itsekureista, tai sokeri voitti tämän ottelun. Uusintamatsi tulee, epäilemättä, kunhan ensi vetäydyn voitettuna rintamalinjan taakse laskemaan kaatuneet, hiomaan uutta taktiikkaa, odottamaan nostomiehiä ja valamaan jäljellejääneisiin jermuihini lisää uskoa.
Vaikka tässä kävi näin, ja se on ihan omaa syytäni, en voi olla miettimättä, että osaksi se johtui paradoksaalisesti siitä, että kaipaan onnistumisen kokemuksia. Tai onnellisuuden kokemuksia. Se jopa saattaa olla nyt sellainen parisuhdejuttu, jota olen lähtenyt joskus aiemmin mielessäni analysoimaan. Että tarvitsenko parisuhdetta henkisesti johonkin. Tavallaan olen tyytyväinen jos huomaan tarvitsevani, koska sehän osoittaisi, että olen ehkä osannut tehdä jotain normaalisti aiemmin, mutta kamalan epäkäytännöllistähän se on myös, koska olen yksin.
Jotenkin se toisen ihmisen jatkuvan hyväksyvän heijastuspinnan puute on kai saanut minut näkemään itseni paljon raaemmassa valossa kuin ennen, ja se ei ole kovin mukavaa. Toisaalta en haluaisi olla näkemättäkään asioita, vaan korjata nämä epäkohdat ja olla aika lailla toisenlainen, fiksumpi ja huomioonottavampi ja tasapainoisempi ja pitkäjänteisempi ja vaikka mitä elämää helpottavaa.
Nyt kun kuva on tarkentunut, pitäisi hyväksyä itsensä (tietysti), mutta mitä se haittaisi, jos myös edes osaisin olla tekemättä asioista turhaan ongelmia itselleni ja muille (=olla fiksumpi). Ainakin näille havainnoille pitää antaa aikaa, joten tämä on nyt kai juuri sitä "haluan opetella olemaan yksin" -juttua, johon asti en viime kierroksella ehtinyt ennen uutta pariutumista. Eli kaikki on ihan hyvin, olen juuri siinä kohdassa missä pitäisikin, ei mitään paniikkia, vaikka itsetuntoni ihmisenä ja potentiaalisena parisuhteilijana on luokkaa "ongelmajäte". Tämä kuuluu asiaan.
Huomenna alan keksimään pyörää uudelleen siitä kohdasta, että syönkö mahdollisesti sokeria johonkin muuhun tarpeeseen, kuin fyysiseen sokerinnälkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti