Tajusin näin jälkikäteen, että minunhan olisi eilen pitänyt saada oikein p****halvaus ikäkriittisistä syistä. Olin rippijuhlissa, ja onnistuin riistämään joltain tuntemattomalta naisihmiseltä hetkeksi omiin kätösiini pienen katkarapusormisen vauvatytön. se yritti syödä käteni ja neuletakkini (hyvin mummomainen valinta, tiedän) tarmokkaasti, killitti minua orvokinsinisesti ja tuoksui niin ihanalta. Ja lähetti hiljaa ratisten jotain ihme säteilyä, jota vain en voi vastustaa.
Tyttöjeni tädit lohduttelivat, että kyllä sinäkin varmasti kohta saat tuollaisen ihan omaksi, ja näytetäänpä tyttärille tästä mallia. Minusta siis leivottiin mummia ihan julkisesti. Toisaalta, nämä naiset tietävät, että henkilökohtainen tuotantokalustoni on taannoin osittain romutettu korroosion takia, etten ruostuisi piloille koko akka saman tien, joten en ole enää omavarainen vauvantuotantoni suhteen.
Joka tapauksessa tuo ajatus ei saanut minua lainkaan harmistumaan, että jonain päivänä melko pian olisin jonkun katkarapusormisen ratisevan humanoidin mummi. Eihän se liity ikään mitenkään, eihän? Ja 26-vuotiasi voisi teoriassa hyvinkin olla jo isoäiti. Ainakin jossain kehitysmaassa.
Perjantaina, kun menin katsomaan Diivan leirin ensimmäistä lopettajaiskonserttia, yritin epätoivoissani löytää asukseni mustan Ramones jätti-t-paitani. Sitä ei löytynyt mistään, vaikka mylläsin vaatekaappini ylösalaisin. Tästä aiheutui vuoden toistaiseksi pahin vaatekaappikauhu, Aurora Vestiböle ilmiintyi kauttani, en kyennyt yhdistämään yksinkertaistakaan toppia yhteenkään jakkuun, housuun hameeseen tai sariin, ja aina kun luulin saaneeni jotenkin juonen päästä kiinni, tajusin että olen aivan liian tekstiilikaksonen Kaunomielen kanssa, jonka asut vaihtuivat lähes yhtä tiheällä frekvenssillä, ja uhrautuvaisena äitinä riensi riipomaan ryysyt jälleen yltäni. Koska emme ole iältämme riittävän kaksosia, en usko että olisimme yhtä tyylikäs näky kuin Pirjo ja Purjo.
Lopulta minun täytyi peittää eteisen peili, heittää turvallisin mahdollinen yhdistelmä niskaani ja syöksyä autoon siten, etten nähnyt kuvajaistani mistään heijastavasta pinnasta. Luulen, että minulla oli Converset, farkut, leopardikuvioinen paitapuseromainen toppi ja klassinen greige neuletakki. Very age-apropriate.
Konsertissa esiintyi ihan oikea suloinen aloitteleva bändi, soittivat omia ja covereita, noin 20-vuotiaita nuoria tyttöjä ja yksi poika. Laulaja oli uljasääninen punapäinen tyttö. Hän vaikutti ensin ujolta, mutta onnistui kuitenkin olemaan niin läsnä ja vakuuttava, että olin aivan myyty. Hänellä oli juuri sama Ramones jätti-T-paita, kuin mitä minä en onnistunut löytämään. Siunatut kotitontut.
Taannoin sovittelin Citymarketin urheiluosastolla pirteitä ruudullisia vapaa-ajan kenkiä. Ne olivat hyvässä tarjouksessakin, ja minusta ihan mellevän näköiset. Jäin kuitenkin harkitsemaan asiaa, ja päätin juoda matkan varrella kahvitkin. Kahviossa istuessani näin toisen asiakkaan, jolla oli täsmälleen samat kengät. Hän oli 16-18 -vuotias amisviiksinen poika, jonka liian isossa college-takissa luki "Ladykiller", ja mitä ilmeisemmin hänen puhelinnumeronsa.
Ihan oikeasti, se on vallan tarpeellista että paneudun tähän ikäkriisiasiaan ihan tosissani.
Joku googlasi tiensä tänne blogiin hakusanoilla "ikäkriisi miten välttää ero". Hirvittää ajatella, mitä hän täältä löysi, onko minulla jotain vastuuta asiasta?
En kuvittelekaan, että voisin jotenkin neuvoa. Mutta silti, ensimmäinen ajatukseni oli, että kun ikäkriisi iskee, pelasta edes itsesi. Mutta ehkä minulla vain ei ole ollut niin hyvää parisuhdetta, ainakaan näin jälkikäteen tarkastellen, että sen pelastaminen tuntuisi tärkeämmältä kuin se, minkä ikäkriisi arkeologin tavoin hiekan seasta esiin kaivaa.
Toisaalta, en ole varma onko tällä ikäni hahmottamiseen ja hyväksymiseen liittyvällä tempoilulla, jota kuvailen ikäkriisiksi, oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa, mitä parisuhteelleni samanaikaisesti tapahtui. Tai sitten kriisissäni on ollut kaksi tasoa - tuo pinnassa kiehuva, ja sitten se pohjalla muhiva, joka on saanut minut monessa kohtaa unohtamaan mitä muut ajattelevat, ja kuulemaan, mitä itse ajattelen. Ja tajuamaan, että on ihan turha syyttää muita siitä jos elämäni ei ole sellaista kuin haluan. Ehkä ne vain tapahtuivat sattumalta samaan aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti