Ranskalaiset käytöstavat.

Gardemetriikassa olen saanut trimmattua itseni jälleen slimmiin 3,7 euron käyttöhintaindeksiin. Eli niiden sadan vaatteen ja kengän, joita käytän aktiivisesti, hinnan per käyttökerta keskiarvo on alle neljän euron. Huikea tavoitteeni on päästä alle euron lukemaan. Kunhan pääsen sinne asti, alan maltillisesti korvaamaan kuluneimpia rytkyjäni ensisijaisesti yläkerran komeron varavaraston antimilla, ja tarpeen mukaan harkiten myös ihan ostostelemalla niitä tuotteita, joiden tarpeellisuuden olen ensin excelissäni punninnut tarkkaan. Kuten kahdet tuoreet mustat rintaliivit ja toisetkin jumppatrikoot.

Indeksin alentamisen kannalta on oleellista, että käytän erityisesti niitä vaatteita, joille käyttökertoja on ehtinyt kertyä vasta vähän. Tämän takia, vaikka minulla on käytössäni vain rajattu määrä vaatteita, pukeudun käytännössä vaihtelevammin kuin yleensä. Yritän tehdä sen jonkinasteista tyyliä, käytöstapoja ja soveliaisuussääntöjä noudattaen. Toivottavasti minusta ei tule lopulta se outo kissanainen, joka joka kuukauden toinen torstai pukeutuu sinapinkeltaiseen slipoveriin ja sammalenvihreisiin vakosamettihousuihin. Huomisen pikkujoulut antavat tilaisuuden loikata aimo askeleen indeksillä alaspäin – minulla on vetolaatikossa säästeltyinä ihka uudet ja monikäyttökelpoiset housut ja paita, jotka tulevat kyllä saamaan kyytiä pikkujoulujen jälkeenkin. Ainakin heti seuraavissa pikkujouluissa, kahden viikon kuluttua. Ihana vuodenaika!

Muuten en kyllä erityisemmin hekumoi iljanteisista teistä, märkänä möllöttävästä pimeydestä ja niistä loputtomista suklaaröykkiöistä jotka koristavat kaikkien kauppojen kassanvieriä. Ettäs kehtaavat, vaikka olen karkkilakossa!

Mutta tunnustan. Olen ihan oikeasti sortunutkin lakossani, kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvulla, joka siis hetkellisesti vallitsi viime lauantaina. Yritin kyllä tarmokkaasti tukahduttaa tunteeni porkkanalla ja dippikastikkeella, mutta vanha lempi leimahti silti. Hopeatoffee. Sehän on vähän kuin kännipössyttelyä – eihän sitä oikeasti polta, jos baari-iltana lainaa kaverilta sätkän tai pari?

Toisen kerran eilen, kun uskollinen ajokkini viestitteli minulle vointiaan valotaululle piirtyvinä hieroglyfeina. Yritin ensin ymmärtää ranskalaista sielunmaisemaa täysin intuitiivisesti, kuuntelin moottorin hyrinää, annoin ajatusten virrata ja assosioitua ilman luterilaista itsekritiikkiä ja mietin, mikä voisi armasta kaaraani noin vaivata ja hiertää. Mietin, oliko hän ehkä vain innoissaan lähestyvästä Lucianpäivästä, ja siksi näytti minulle hehkuvaa sädekehää, joka kiiltelee erityisesti reunoiltaan. Vai ilmoittivatko etupenkin istuinlämmittimen herkät sensorit, että jenkkakahvani roikkuvat jo aivan liian etäällä laskennallisesta keskiöstäni, mikä on täysin epäranskatarmaista. Vai onko Peugeotin ajotietokone saanut vihdoin selvitettyä, että länsimaista maailmaa vaivaa sisällön puute, keskitymme henkisensisällön sijaan liikaa ulkokuoreen, ja siinäkin erityisesti vain keskivertoiseen ja latteaan yleismassatuotantoon ilman erityisiä huippuja tai notkahduksia!



Ajoin lopulta huolestuneena tienposkeen ja kaivoin esiin ohjekirjan selityksineen. Hansikaslokerosta syliini kierähti mytätty englanninlakritsipussin pohjallinen, kivikovia ja jäisiä olivat kaikki kuusi. Ottaen huomioon, että olen jo tällä viikolla sijoittanut auton korjaamistoimenpiteisiin n. kahden kampaajakäynnin verran kulmakarvaväreineen ja viimeistelyineen, katsoin tämän eleen olevan sangen oikeutettu ja oikein ajoitettu pahoittelu. Olisi ollut kovin epäkohteliasta kieltäytyä.

Mittarillista.

Minulla on sellainen ennakkoasenne, mahdollisesti harhaluulo tai jonkinlainen rasisminkaltainen tila päässäni, että en usko liikunnan tehoavan. TIEDÄN, että se ei ole totta, vaan on päivänselvää, että veivaamalla kalorit kuluvat ja lihas pullistuu, liikkuvuus lisääntyy ja mahdollisuus valitella harvinaisia jännevammoja ja ylikuntoa kakkostyypin diabeteksen sijaan kasvaa huomattavasti. Mutta se on jotain kaukaista teoriaa, joka ei asetu uomiinsa niissä kehyksissä, jotka rajaavat normaalin, vähän parasta-ennen-päivän ohittaneen neljään-viiteen suuntaan revittävän laiskanpulskean naisihmisen päivittäistä hiekkalaatikkoa.

Mahdollisen liikunnon aiheuttamat hyödyt ovat niin helposti kuitattavissa päiviin mahtuvissa pienen pienissä huomaamattomissa repsahduksissa. Kuten siinä, että palkitsee itsensä salitreenin jälkeen muffinssilla. Tai että ei jaksakaan kävellä portaita, vaan ottaa hissin, koska pakarat ovat aivan kosketusarat. Tai maistelee vain vähän piparkakkutaikinaa pahimpaan nälkäänsä lasten kanssa touhutessaan, kun ei ole ehtinyt miettiä pitäisikö syödä jotain oikeaa.

Loppupeleissä uskon surkean vakaasti, että omakohtaiset urheilun hyötyni jäävät hyvin syvällisiksi ja aavistuksenomaiseksi, eivätkä pulpahda habitukseni pintaan. Tilanne on eri heillä (lue: miehillä), jotka voivat olla kantamatta vastuuta lähimmäistensä ruokahuollosta. HUOM! Lihaköntän ja satunnaisten kasvisten grillaaminen kerran viikossa kesäkauden ajan EI ole rinnastettavissa siihen, että henkilö osallistuu täysipainoisesti huolehtimaan esim. 5-henkisen perheen aamu-, ilta-, välipaloista, lounaista, arkisista päiväruuista, vuodenaika- ja perinneherkuista, karkkipäivistä, eväistä, lohturuuasta, synttärikakuista, yllätysherkuista ja vastaaman kahdeksan kertaa päivässä kysymykseen ”äiti mitä mä söisin”.

Eli luulen, että jos haluaisin muuttaa painoni, minun pitäisi muuttaa elämässäni aika monta muuta asiaa. Kuten roolini, tarkoitukseni, tapani osoittaa huolenpitoa, tärkeysjärjestykseni, jota osoitan jakamalla aikaani. Se tuntuu ylivoimaiselta, eikä asia tunnu olevan missään suhteessa siihen, että kolmesti viikossa nostaisin X-määrän kiloja laitteella Y paikassa Z M kertaa, ja toistan tätä riittävän pitkään. Mikä määrä toistoja muuttaisi perimäni? Sen, että kun lapset syövät, yhtä aikaa ja tarmokkaasti, tunnen haluavani myhäillä ääneen niin kuin mummoni teki jouluisin, kun me söimme lihatonta tiivistä makaroonilaatikkoa ja pehmeäksi muhinutta karjalanpaistia.

En ehkä vain halua ihan riittävästi, kun samalla tiedostan, että pystyäkseni muuttumaan minun pitäisi haluta olla jonkin verran eri ihminen kuin mitä nyt olen. Ja on paljon asioita joihin olen pelottavan tyytyväinen.

Tämä ei kuulosta järkevältä. Minä haluan olla kevyempi, jatkossakin terve ja käyttää vaatteita joiden päätarkoitus ei ole vatsamakkarani maisemointi. Ihan oikeasti haluan. Toisaalta en taatusti halua olla kuivankiprakka, ohutihoinen kaulasuoniaan pullisteleva himourheilija, joka kulkee päivät verkkareissa kun reisilihaksia ei edes ehdi mahduttaa mihinkään muuhun ilta- ja aamutreenin välillä, ja hikisten hiusten päälle voi aina laittaa pipon. Enkä halua syödä rahkaa ja raejuustoa, paitsi Dallaspullassa. Eli siis ihan varmasti haluan ja en halua asioita.

Ja kyllä minä tiedän, että matka kahden ääripään välillä on yleensä pitkä. Ja hikinen. Mutta on hitusen turhauttavaa kerätä kaikki tahdonvoimansa, ja sitten tähdätä ajatuksen kanssa johonkin siihen asteikon keskelle. Kun niitä asteikkojakin on niin monta vierekkäin, ja jokaisessa on se säädin vähän eri kohdassa.

Ehkä minä keskityn nyt vain siihen kuuluisaan omaan napaan, ja siihen, että saisin näin aluksi uurrettua sen läheisyyteen jonkinlaisen uuman. Ja laitan tavoitteeksi sen, että kun istun, tissit ovat edempänä kuin maha. Kyllä ne nytkin on, kun on nämä liivit.

Dancing Queen.

Ah, olihan se hauskaa, pyörähtää epämukavuusalueella.

Hassuissa vaatteissa - vieraassa paikassa - vieraiden ihmisten keskellä - pelottavan selvinpäin, kun muut ovat jo tirpaisseet lasin jos toisenkin - näyttelemässä pantomiimia - näyttelemässä ylipäänsä yhtään mitään, kun puolet yleisöstä tekee sitä ihan teatterissa. Todellakin, epämukavuusalueella, mutta ah niin mukavasti, lattiatyynyillä lojuen ja Elvistä ja nuorta lempeä ihaillen. Vegas-kausi. Ja ihan muiden lempeä, mutta kuitenkin.

Roolileikit vapauttavat tunnelmaa. Lähdin tosiaan rakentamaan tyyliäni ajatuksesta, että "mitä äitini nyt tekisi", joka on oikein oiva tapa ratkaista tilanne, jos pitää leipoa karjalanpiirakoita, järjestää 400 hengen pidot, rakentaa portaat, taltuttaa murtovaras, porsittaa sika tai poistaa tikkejä fiskarsseilla. Nyt lähestymistapaa on testattu myös ehdostukessa, asuvalinnassa, ja käherrysraudan käytössä.



Meni kyllä vähän överiksi, mutta sivujakaus ja anne-pohtamo-kiehkura ovat kyllä taattua äiti-laatua.

Nyt täytyy mennä pelaamaan Kiekkomaailman lautapeliä Kaunomielen kanssa, enkä ehdi avautua enempää. Halusin vain pikaisesti tehdä jotain huimaa ja exhibitionistista, esittelen päätäni lisää myös sisäpuolelta joskus myöhemmin.

Finally facing my Waterloo.

Liian pitkä hiljaisuuteni ei edelleenkään tarkoita, että olisin kuollut kolesterolin aiheuttamaan valtimotukokseen, tukehtunut donitsiin tai todennut käsivarteni liian painaviksi heiluttelemaan sormia näppäimistöllä.

Tai no ehkä vähän tuota viimeistä. Olkapäideni läheisyydessä on kohtia, ilmeisesti jotain lihasten kantasoluja, jotka protestoivat kovasti kaikkia äkkinäisiä liikkeitä. Kävin siis siellä salilla uudestaan, opettelemassa kaikenlaista monimutkaista teknistä, ja suorittamassa n. 50 minuutin mittaisen ohjelman valvovan silmän alla. Jouduin oikein rauhoittelemaan itseäni, vähän kuin verikokeeseen mennessä, että asia kerrallaan, nyt vain istut siihen tuoliin, kohta täti laittaa mansetin, vieläkään ei pistä, ja kun sitten pistää, mietin tiukasti, että ihan parin sekunnin kuluttua se on jo ohi. Useinkaan en puhkea elimistön hälytystilasta kielivään skunkkihikeen tai ryhdy väkivaltaiseksi. Yleensä en pyörry, mutta sellainen toimelias paniikki onkin kanssaihmisille monta kertaa haitallisempaa.

Homma eteni rauhallisesti, askel askeleita kohti vatsalihasliikkeitä. Niiden jälkeen askel oli kepeä ja helpottunut. Olin niin helpottunut, että rallattelin koko kotimatkan, kunnes eteisessä tajusin, että eihän minun kotiin pitänyt tulla, vaan hakea Diiva ihan eri suunnasta. Myöhästyin vain noin kymmenen minuuttia.
En ole hyvä myöhästymään. En yleensä osaa ajatella, että kas, eihän tämä haitannutkaan mitään, sen sijaan voitin kymmenen minuuttia tehokasta peliaikaa aivan johonkin muuhun tarkoitukseen.

Olen kuitenkin positiivisen odottavalla mielellä. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, kuntosaliharjoittelu oli erilaista kuin kuvittelin. En edelleenkään usko, että sillä olisi minuun muuta kuin mentaalista vaikutusta, mutta toisaalta, en ole koskaan väheksynyt mitään mentaalistakaan, päinvastoin.

Muistuttakaa, että avaudun myöhemmin aiheesta minä ja ”epäuskoni liikuntaa kohtaan”, ja ”minä ja pinnallisuus”. Niistä olisi paljon puhuttavaa, mutta nyt en ehdi jorista, vaan alan suorittamaan sukupolvenvaihdosta. Ystäväni täyttää 40, tyylillä, ja hän on valinnut tyylikseen 70-luvun. Ihastuttavaa.

Vartalonrakenteeni ei ehkä ole suosiollinen leveälahkeisille lantiomallisille farkuille ja tiukoille poolopaidoille, tai bond-tyttömäisille kokovartalohaalareille tai edes Anetten polvihousuihin. En myöskään löytänyt mitä riittävän suurta hippihenkistä muumuuta kirpputorilta, tai edes 60-luvun lopun psykedeliakuvioista miniliivihametta.

Tänään lopulta tajusin, että voisin muuntautua äidikseni 70-luvulla – luvassa on siis jotain vähäeleistä mutta muotokieleltään toimivaa. Näin matkan takaa katsoen monet en osannut tuolloin ollenkaan riittävästi arvostaa monia sen ajan pukeutumisratkaisuja, vaan janosin aivan suotta jo pastellinsävyiseen 80-lukuun, joka on osoittautunut paljon kestämättömämmäksi tyyliratkaisuiltaan.

The ugly obvious.

Voi hyvänen aika. Minä luulin, että tämän päivän suurin järkytykseni olisi se, että joudun kuntotestiin mennessäni elämäni ensimmäistä kertaa ihan oikealle salille. Että joutuisin hikoilemaan ja puuskuttamaan jonkun kannustavasti hymyilevän mutta ylenkatsovan kunnonhuollon ammattilaisen silmien alla.

Kuntotestihän oli ihan heppoinen kokemus. Kävelin kohtuullisen matkan kohtuulliseen tahtiin, ja sykevyö kertoi, että valmiiksi korkea leposykkeeni ei edes kaksinkertaistunut moisesta. Sitten prässäsin ja väänsin ja kiskoin, ja painaviltahan ne maksimimäärät painoja tuntuivat, ja tunsin olevani tosi kiltti tyttö ja tekeväni kaiken tosi hyvin. Siis maksimimäärät minulle.

Se ammattiauttajakin oli ihan vain mukava, ei edes ärsyttävän nuori nainen, jolla oli hiukset vähän homssuisesti ja nukkaantunut, itselleen oikean kokoinen huppari. Ei siis mikään vainoharhaisen XXS-kokoinen.

Sitten sain hetken hurvitella sellaisen hienon stepperin vauhdissa, jollaista olen aina ostos-TV:ssä ihaillut. Löysin myös oman salimummon, sellaisen hauraan, herttaisen harmaantuneen linnunluisen valoisamielisen olion, joka siristeli maksaläiskäisiä poskiaan, ja kertoili miten mukavalta tuntui, kun ei ollut enää rapakunnossa. Ja muistutti venyttelyn tärkeydestä. Mummot ovat mukavia, minäkin haluan isona sellaiseksi.

Tämän jälkeen alkoi sitten sellainen realityshow, että oksasilppurille oli tarvetta.

En ollut muistanut, että suurimmassa pudottajassa on ne lääkäriosiot. Minulta mitattiin kehonkoostumus. Ihan tosta vain. Kuka sellaista haluaa kuulla? Ensin ajattelin, että mikäs tässä, olen varmasti n. 50% rasvaa, enkä ole muuta luullutkaan. Mutta tilanne muuttui hallitsemattomasti. Aivan varoittamatta PAINONI välkkyi vaa’an perustiedoissa. Tuosta vaan, ihan julkisella paikalla!

Eikä tässä vielä kaikki, kaupan päälle sain kauppanauhan näköisen todisteen siitä, että olen oikeasti kuolemassa siihen, etten kohta enää mahdu hengittämään, koska sisäelimeni ovat niin täynnä rasvaa, ettei henki mahdu väliin. Kiitos kiitos, hyvää joulunodotusta teillekin.

Minulla on liikaa jopa lihasmassaa. Ihannepainoni saavuttamiseksi, minun pitäisi siis paitsi laihtua, myös vaikkapa amputoida toinen reiteni.

Niiden lukujen valossa on käsittämättömän ristiriitaista, että tunnen oloni näin kokonaisvaltaisen terveeksi ja hehkeäksi, etten ole aiemmin hoksannut asialle mitään tehdä. Mutta minkäs minä tälle mainioudelleni voin.

No, nöyryytykset eivät päättyneet. Minä, riski likka, en ole edes keskitasoa ikäisteni salinkävijöiden keskiarvosta, mitä tulee kiskomiseen ja vääntämiseen. Prässääminen minulta sentään sujuu, näillä reisillä.

Ja vielä yksi läpsy vasten kasvoja: olen fyysiseltä iältä vallan käsittämäntä kansantaloudellista ikääni huomattavasti vanhempi. Vaikka otsanahkani kelluu lähes rypyttömänä rasvatyynypehmusteillaan! Tällä ikäkriisihistorialla tuollainen toteamus pitäisi lailla kieltä, jos en muusta älyä jo saada sitä väistämättömältä tuntumaan alkavaa infarktia, tuollainen lukema voi olla viimeinen niitti.

No, olenhan minä sentään ihan hapenottokyvyltäni ok. Se auttoikin, kun haukoin henkeä.

En enää oikeastaan muista, miksi menin tuonne.

Sovin nyt kuitenkin itseni kanssa, että nyt kokeilen tätä salilla käyntiä muutaman kuukauden, vaikka ihan henkisenä harjoituksena. Siltä kannalta, että olen pois kotoa muutaman kerran viikosta, ja lapseni saavat räpsytellä kasvavia siivenalkujaan vähän väljemmin, kun emokana on pois pesästä.

Olen silti lähes varma, että tämä paino ei voi tälläkään keinolla pudota. Ehkä lihaskunto paraneee, ja massa kasvaa?

Olenhan jo kokeillut lähes kaikki muut keinot. Paitsi ehkä sen, että yhtäaikaisesti luopuisin sokerista, rasvasta, ja harrastaisin ylenmäärin liikuntaa. Se tuntuu jotenkin niin kaukaa haetulta, että tuollaista pitäisi.

Weird girl.

En ole vieläkään elvyttänyt kunnolla rutiiniani näihin postauksiin – nöyrimmät anteeksipyyntöni tästä. Tosin viikonloppu meni niin tehokkaasti kodinhoidollisissa puuhissa rentoutuen, että en juurikaan soimaa itseäni asioista, jotka jätin tuolloin tekemättä. Enemmänkin olisin saanut tehdä.

Jotenkin vältyin jopa suuremmalta ruuanlaitolta, paitsi sunnuntaina, kun hellästi akupainelemalla kutsuin kimpaleesta edullista naudan sisäpaistia esiin sen todellisen kutsumuksen olla pihvifilettä. Lopputulema ei ollut ollenkaan niin sitkasta kuin lähtötilanteessa olisi voinut luulla. Lisäksi paahdettuja kasviksia, mm. punajuurta ja palsternakkaa. Korviani kuumottaa, mutta ihan varmasti se en (tällä kertaa) ollut minä!

Kun istuimme tällä viikonlopun ainoalla katetulla aterialla, jota seurasi myös jälkiruoka, tarjosin ruokavieraallemme selityksen lasteni luolanaismaiseen käytökseen. ”Jos he käyttäytyvät, kuin eivät olisi ruokaa pariin päivään nähneetkään, se johtuu vain siitä, etteivät he ole nähneet ruokaa pariin päivään.” Tässä vaiheessa Kaunomieli kippasi pihvien tarjoiluastian pohjalle tiivistynyttä lientä lautaselleen, ja ryysti sen kuin mummo kaffetassilta. Ja hyrisi pelottavasti.

Lauantaina tapahtui jotain hassua. Olin liikkeellä Kaunomielen kanssa. Hän oli pukeutunut mustaan leveähelmaiseen korsettihameeseen, jota koristivat satiinirusetit ja kilokaupalla rimssutettua shifonkia. Säärissä oli päällekkäin kirsikanpunaiset ja mustat pitsisukkahousut. Päässä kiharoiden keskellä helmin koristettu tiaraa muistuttava panta. Normisetti siis. Luontaisestikaan hänen ulkonäkönsä ei ihan heti tuo mieleen ketään muuta kuin Tim Burtonin piirroshahmoja. Astelimme sisään silmälasiliikkeeseen, ja Kaunomieli kokeili heti ensimmäisenä suuria kehyksiä, joissa oli kirkkaanvihreät aisat. Myyjä ilmaantui paikalle ystävällisesti hymyillen, ja virkkoi ”Edelleenkin näytät niissä oikein kauniilta.” Samaisessa kaupassa oli kuulemma käynyt joku ihan samannäköinen tyttö sovittamassa niitä samoja laseja ihan pari päivää sitten. Se ei ollut meidän Kaunomieli, olemme aivan varmoja tästä. Hän sitä paitsi omaksui ajatuksen postimerkkiä suuremmista linsseistä vasta n. 20 minuuttia ennen tuota käyntiä.

Etsimme myös alusvaatteita Kaunomielelle. Seppälän pikkuhousuissa luki ”Let’s Party”. Kaunomieli kysyi, olisiko mieluummin sellaisia, joissa lukisi ”Let’s attend school five days a week and get above average grades”. Äitinä voin olla ihan levollisin mielin, siis, kai.

Tein jotain hyvin epäluonteenomaista. Tämä onkin ollut vain ajan kysymys, milloin löydän itseni jonkin suuren tuntemattoman ääreltä, kun en enää muuta keksi, ja se suuri tunnettu on oma vatsani joka valtaa kohta elintilan joltain uhanalaiselta vyötiäislajilta. Soitin kuntosaliin, ja kysyin, voisiko joku siellä kertoa minulle, mitä niissä nykyään tehdään. Menen huomenna tutustumiskäynnille. Sanoivat, että ”kuntotestiin”, ja olin lyödä neidille luurin korvaan. Sitten muistin, että excelissä kaprimallisten trikoitteni käyttöarvo on vieläkin yli seitsemän euroa, ja salikäynnit antaisivat hyvän mahdollisuuden tilanteen parantamiseen. Ehkä pystyn lisäksi kuvittelemaan itseni vaikkapa suurimman pudottajan alkukarsintoihin, tai jotain muuta suunnattoman innostavaa.

Toisaalta, nyt joudun karsimaan ”Vain 100” –listaltani jonkin vaatekappaleen pois salikenkien tilalta. Ehkä sen hiukan liian lyhyen mustan biletopin, nyt kun näin, että Diandralla oli vähän samantapainen. Se nimittäin näytti hänellä paremmalta.

Muutenkin olen ajautumassa vaatekaapillisen kriisin valtaan. Toden totta, tajusin vasta nyt, että yhdenkin mustan lantiolle asti kauniisti laskeutuvan trikoopaidan eliminoiminen aktiivipalveluksesta järkyttää garderobini ekosysteemin täysin ylläpitämättömyyden rajalle. Jos mustat, lantiolle asti kauniisti laskeutuvat yläosat loppuvat kaapista, olen kykenemätön käyttämään ryhdikästä (lyhyttä) jakkua tai (lyhyttä) neuletta tai laittoman kapealahkeisia housuja. Enkä nyt vain yksinkertaisesti halua pitää väljempiä housuja tai pitkää villatakkia, koska minua ei huvita juuri nyt. Onneksi minulla sentään on Nanson Toive-liivihame ja sääreni.

Siitä tuli mieleen siskoni. Hän kysyi minulta, onko minulla mitään perinteitä uudenvuoden viettoon. Kyllä vain. Kun kello on melkein kaksitoista, hiivimme Diivan kanssa asuintaajamamme läpi luikertelevalle valaisemattomalle kärrypolulle. Kun lähellä olevien talojen raketit alkavat räiskyä pimeässä, kiihdytämme itsemme paniikkiin, ja säntäilemme kirkuen edestakaisin ja kuvittelemme olevamme pommituksessa. Viime vuonna sain osumankin, raketin tikku tipahti päälleni.

Se on varmaan kamalan epäkunnioittavaa kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti elämässään kokevat moista kauhua. Kun raketteja on enää harvakseltaan, makaamme sitten lumihangessa selällämme ja katselemme taivaalle.

Jihuu! Mozilla tottelee paremmin kuin IE, sain ladattua kuvan.

Brendan kirous.

Otsikkoon, ei ehkä aiheeseen liittyvä kuva täällä. En saa sitä lisättyä tekstin lomaan - ehkä sekin on osa kirousta

Tunnen ajoittain muutenkin suurta heikkoutta. Luulen, että olen syksyn pimetessä entistä useammin paikannut moista puhdittomuutta kunnon sokeroinnilla, siis napannut jotain äkkinäistä makeaa, kuten suklaata tai lakritsaa, noussut uuteen kiitoon ja purjehtinut näin avustettuna aina seuraavaan säännölliseen ruokailutaukoon asti voitokkaana, ja hairahdukseni hetimmiten unohtaen. Nyt kun hetken huumassa julistauduin viime viikolla karkittomaksi, tuntuu kuin olisin nakannut kainalosauvani nurkkaan, ja joudun siis ryömimään ja raahautumaan osan ajasta. Se vie voimat.

En usko, että tämä vaikuttaa edelleenkään millään tavalla painonmuodostukseeni, mutta luulen kuitenkin, että elimistöni kiittää minua tästä terveysvaikutteisesti. Etenkin, kun toden totta olen sinnikkäällä harjoittelulla onnistunut kasvattamaan itselleni ruokailurytmin. Ainakin vältyn muutaman viikon ajan tuntemasta jokapäiväistä huonoa omaatuntoa aiheesta, ja tämän luulisi laskevan elimistöni stressitasoa ja verenpainetta.

Puuduttava jorina ruokailutavoista alkaa.
Syön aamuisin puuroa. Melko pienen määrän, ja voisilmän kera, mutta syönpähän kuitenkin. Aiemmin en syönyt mitään, tai jos söin, se ei tosiaankaan ollut puuroa, vaan jostain syystä edellisenä päivänä syömättä jäänyttä pullaa, eli en useinkaan syönyt mitään. Voileivän rakentaminen aamutuimaan on sellaista korkeampaa fysiikkaa, johon en kykene niissä olosuhteissa. Kyseessä on siis huomattava parannus entiseen. Toisaalta, syön kaikkiaan siis puuron ja voisilmän verran enemmän kuin ennen.

Syön edelleenkin ankeita eväitä lounaaksi. Tässä ei oikeastaan ole tapahtunut muutosta. Paitsi että kesällä söin salaatteja, useita kertoja, mutta näin syksystä ne maistuvat liian syksyisiltä – enkä tykkää maatuvista lehdistä ja hajottajasienistä. En kuitenkaan läheskään joka päivä syö enää viljatuotteita evääksi, vaan olen hitusen siirtänyt painopistettä enemmän proteiini-kasvis suuntaan. Ilmeisesti en kuitenkaan merkittävästi. Ja saatan vain kuvitella nämä laadulliset muutokset, ehkä isossa mittakaavassa tämä osio ruokavaliotani on pysynyt samana.

Syön työpäivinä välipalan noin kello neljätoista. Tämä tapa on muuttanut elämäni paljon tasapainoisemmaksi – arkipäivän katastrofit eivät enää kaadu päälleni aivan yhtä musertavina kuin aiemmin kello kahden ja viiden välisenä aikana. Pystyn suhtautumaan kotimatkan moottoritiepätkään kiihkottomammin ja liikenneturvallisemmin. En pyri repimään lapsiltani jäseniä tai päitä irti jos he erehtyvät sanomaan minulle jotain siinä aikaikkunassa, jona olen jo tullut kotiin mutten vielä syönyt mitään. Ja sanovathan ne, kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin mahtuu vallan hyvin vähintään kahden elämäntarinallisen verran teinimaailmantuskaa.

Sitten syömme ruokaa, ihan oikeaa sellaista, hyvin harvoin esimerkiksi jotain nakkeja ja ranskalaisia. Katan pöytään lautaset ja usein ihan lasitkin ovat samaa paria keskenään, ruokailuvälineet ja kaadan vettä kannuun, ja kannusta laseihin. Jos paahdetut kasvikset tässä vaiheessa kaipaavat voinokaretta, en kiellä itseäni.

Sitten tulee se raivoisa makeannälkä. Jos löydän käsiini jotain millä sen voi sammuttaa laadukkaasti, teen niin surutta. Hyvin usein sohvalla röhnöttäen. Kun se menee ohi, yritän muistaa nousta sohvasta ja puuhailla jotain, jossa en ole istuvassa asennossa, mutta aina en onnistu. Nyt en siis voi käyttää tässä yhteydessä karamelleja, ja olen melko kranttu esim. keksien suhteen, joten tämä on se kohta jossa tunnen ohimenevää osattomuutta nykyisin.

Illalla pitää syödä iltapala. Usein siihen riittää, kun aloitan isolla lasilla piimää. Se menee alas niin hitaasti, että ehdin joskus jo unohtaa, että olin aikeissa syödä jotain. Joskus olen taas liian laiska syömään mitään. Voileivän rakentaminen iltamyöhällä on aivan liian korkeaa fysiikkaa minulle noissa olosuhteissa.

Lisäksi juon kahvia, lukemattomia kertoja päivässä. Mutta hyvin harvoin kahvin kanssa on pullaa tai muutakaan särvintä.
Viikonloppuisin tämä elämänrytmi menee ihan rumbaksi tai cha-chaksi, tilanteesta riippuen, ja hyvä niin.

Viime viikonloppuna, kun en siis syönyt karkkia, havahduin toistuvasti outoon voimattomuuden tunteeseen. Ainakin kerran se tunne oli nälkä.

Painooni tällä ei siis ole minkäänlaista vaikutusta, mutta siitähän me emme ole lainkaan yllättyneitä. Siitä, että olen kehittänyt ruokailurytmin, olemme sen sijaan edelleenkin hyvin yllättyneitä.
Puuduttava jorina ruokailutavoista päättyy.

Olen harkinnut mennä salille. En ole tehnyt niin noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, ja silloinkin kyseessä oli jonkinlainen vaatimaton kellarivarasto, jossa oli jalkaprässi ja mahdollisesti joku muu härveli. Tässä ajatuksessa minua houkuttaa se, että sinne voisi singahtaa ennalta aikatauluttamatta, toisin kuin ohjattuihin jumppiin. Toisaalta luulen, että se olisi paljon tylsempää kuin jumppa, mutta saatan olla väärässä. En voi tietää, ennen kuin kokeilen, eikös?

Toisaalta, olen usein oikeassa sen suhteen, pidänkö asioista vai en.

Puuduttava vaatejorina alkaa.
Yksi excelini monista hyvistä puolista on se, että huomaan, mitä vaatteita en ole tullut käyttäneeksi riittävästi. Tavoittelen siis sellaista tilaa, jossa koko sadan vaatekappaleen garderobini käyttöarvoindeksin keskiarvo olisi alle yhden. Harvoin käytettyjen vaatteiden käyttäminen alentaa indeksiä kaikkein nopeiten, joten exceliäni hioessa huomaan väistämättä sen, mikä väistää katsettani vaatekaappini pimeimmässä nurkassa. Tällä hetkellä käyttöarvoindeksin keskiarvo kategoriassa "top 100" on n. 4,7. Luku vähän pompsahti ylöspäin, kun investoin ulkoilukenkiin, sellaisiin, joilla voi kävellä liukkaallakin alustalla ja jotka vaimentava kannasta. Olen myös harkinnut, että niillä saattaisi tarvittaessa voida käydä perunaostoksilla S-marketissa, siinä metsänpuoleisessa. En ole ikinä käyttänyt lenkkareita muuten kuin urheilutilanteissa, ja ala-asteella, joten suhtaudun ajatukseen hyvin varauksella, ja olen hyvin tyytyväinen suhtautumisestani. Ehkä en pyri indeksin alentamiseen noin radikaalein toimenpitein, vaan pitäydyn linjassani, kun kyse on julkisista esiintymisistä.

Sinänsä on hämmästyttävää, että vaikka käytössäni on vain sata vaatetta, kolmasosa niistä on jäädä täysin huomiotta arkisessa vaatekaappilöytöretkeilyssäni. En siis ole usean viikonkaan jälkeen vielä päässyt siihen tilanteeseen, että voisin oikeutetusti parkua, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Enkä myöskään siihen tilanteeseen, jossa olisin lopen kyllästynyt vaatteisiini. Olen ikään kuin vieroittunut ajatuksesta, ettei samoja vaatteita voisi käyttää useinkin, jos ne vain ovat puhtaat, ehjät, ja istuvat optimaalisesti. Miksi käyttäisin mitään huonommin istuvaakaan, kun minun on mahdollista käyttää 1-2 vaatekokoa liian pieniä käärmeennahkajäljitelmäpillifarkukkeita?

Se kävi täysin tuskattomasti, tuo vieroittautuminen, vaikka muistan tunteneeni ahdistusta asiasta jo siitä asti, kun näin Beverly Hills 90210 sarjan ensimmäisen jakson silloin vuonna 1991. Hence, the picture, jonka olin teknisesti kyvytön liittämään tähän.

Osaisinkohan liittää excelini sivulle, jos oikein yrittäisin?