Roaming around.

En ole ehtinyt kirjoittaa, koska olen leikkinyt kotia. Ihan vain leikkinyt. Laitoin pitkästä aikaa ruokaa, jollaista nimenomaan itsekin halusin syödä, joimme erinomaista luomuvalkoviintä ja katsoimme telkkarista visailuohjelmia. Seuraavana päivänä tiskasin ja palasin tyytyväisenä henkilökohtaiseen tilaani.

Ennen paluuta, yhtä niistä, jouduin suudelluksi Lidlin pihassa. Ei se niin yllättävää tai suuren taistelun tulos ollut, mutta periaatteessa vastustan jyrkästi tämäntyyppisiä julkisteatraalisia näytösluonteisia tunteidenosoituksia. Kun irrottauduin, tajusin, että melko lähellä meitä seisoo pariskunta, ostoskassien kanssa, ja he katsovat meitä hyvin hämmästyneinä suut auki. Elämäni vilahti silmieni edessä, kun kävin hyvin nopeasti mielessäni läpi kaikki tuntemani ihmiset, ja miksi tämä tilanne suhteessa heihin voisi olla kiusallinen. En tuntenut heitä, ja hetken ajattelin, että tämä ei olekaan oikeastaan kiusallista. Valssimies tunsi, ja esitteli meidät. Nimeni lisäksi hän kertoi minusta sen faktan, että olemme tansikavereita. Tuijotimme hetken toisiamme, minä myös Valssimiestä, ja mietin, kumpi meistä tuntee olonsa kiusallisemmaksi kuin toinen, juuri nyt. Täydensin tarinaamme kertomalla, että tässä näitte juuri rumban askelkuvioihin kuuluvan koreografian. Oudon pariskunnan mies sanoi, että nyt hän ymmärtää lavatanssikulttuurin suuren suosion Suomessa.

Lähdin ostamaan tomaattisäilykkeitä.

En jaksanut imuroida. Jaksoin juoda kahveja ja laittaa tiski- ja pyykkikoneen pyörimään, ja nyt minun pitäisi jaksaa laittaa pyykit kuivumaan.

Viikonloppu meni nopeasti, vaikka siinä olikin yksi ylimääräinen tunti. En ole varma, olinko osan siitä joku muu kuin minä, vai olinko vain hyvä versio itsestäni.

And any old music will do.

Olen mahdollisesti ollut kiireinen, uninen tai muuten saamaton. En ole ehtinyt yliavautua henkilökohtaisista asioistani tänne, mikä on sangen kyseenalainen tappio. En kyllä ole tanssinutkaan kuin yhtenä iltana tällä viikolla, hidasta ja viipyilevää rumbaa, jossa harjoitimme vartalon kiertoja, lantion kahdeksikkoja, ja vietteleviä painonsiirtoja kavaljeerin edessä maata kohti kiemurtaen. En oikein ollut tuossa vaiheessa vieläkään lämmennyt kosiotanssin tiiviille ja lihaisalle tunnelmalle, joten koreografisena valintana tuo tuntui vähän kiusalliselta, 70+ herrasmiesten vaihdellessa otteessani.

Etsin äsken yöpukuani. En muistanut, että olisin laittanut sitä pyykkiinkään. Pyykkivuori on valtava. Katsoin purkamattomasta laukustani, piironginlaatikosta, peiton alta sängystä. Sitten huomasin, että se oli ylläni, farkkujen yläosana. Luulen, että töissä minulla oli jotain muuta.

Kesällä saattaisin käyttää tätä yöpukuani töissä. Se ei ehkä teknisesti edes ole yöpuku. Aika harvat yöasuni ovat.

Törmäsin todellisuuteen pari päivää sitten. Se vähän nasahti, mutta oli odotettavissa. Tämän jälkeen olen nukkunut, sikeästi ja siten, että olen jälleen unissani täysivaltainen unimaan kansalainen, en vain haahuileva varjo. Se on varsin hyvä etenemä. Tarvitsen uneni, vaikka todellisuuden kustannuksella.

Olen nyt kohta kaksi kuukautta vältellyt ruuanlaittoa mentaalitason harjoituksena. Olen kyllä satunnaisesti paistanut kaalta tai pyöräyttänyt papuisia herkkuja tai jotain hassua härkiksestä, muutamat lehtipihvit ja kanawokin ja pekoniin käärittyjä taateleita, ja äsken vegaanisen suklaakakun erityissuklaapohjalla, mutta noin niinkuin pieteetillä olen pyrkinyt pysymään poissa siltä morfiselta linjalta, joka kulkee ruokakaupan, jääkaapin, pakastimen, hellan ja tiskikoneen välillä. En enää oikein muista mitä ruuanlaitto on. Nälkä minulla on aina välillä. Tänään söin nälkääni kananmunan ja paahtoleipää, ja ajattelin, että laitan kohta ruokaa Kaunomielelle ja itselleni, ja unohdin sen taas.

Alan olla aika neitseellisessä tilassa mitä ruokailurytmiin tulee. Nyt jos kehittäisin itselleni sellaisen se voisi olla helpompaa kuin aiemmin, koska minulla ei ole mitään syvään juurtuneita huonoja tapoja jotka pitäisi kitkeä pois.

Tai no ehkä se, että mieleni tekee syödä kaikenlaista hyvää tämän tästä.

If I give it a twist.

Saatan olla parisuhteessa. Tai seurustella. Tai mitä sitä tällä iällä tehdäänkään? En ole aivan varma tilanteesta, mutta kliinisesti tarkasteltuna useat merkit viittaavat moiseen toimintaan. Asian määrittelemättömyys kiehtoo minua kovin. Se ainakin antaa minulle syyn kiemurrella tyttömäisesti mielihyvästä aina, kun huomaan jonkin merkin, joka viittaisi suhteen olemassaoloon olemassaolottumuuden sijaan. Lisäksi tämä määrittelemättömyys käytännössä tarkoittaa, että en joudu törmäämään mihinkään arkisuuden tai kiusallisten realististen yksityiskohtien teräviin kulmiin, vaan voin lillua vaaleanpunaisessa hattarapilvessä ja kikatella. Olen oikeastaan päättänyt jatkaa näin mahdollisimman pitkään, ja piinata läheisiäni äkillisesti epähämäläistyneellä käytökselläni.

Ehkä kyseessä on kuitenkin jotain lyhytvaikutteisempaa. En tiedä, mutta epäilemättä saan asiasta selvän. Olen joka tapauksessa varma, että todellisuus saa minut kiinni ennen pitkää, ja maksan kaiken takaisin korkojen kera, mutta sehän on vain reilua.

Ja kyllä, elämäni tuntuu siltä, että liidän, en tiedä millä nopeudella tai suuntaa tai minkä kokoinen olen, mutta yllätteen joku toinen onkin samalla korkeudella ja liitoradalla kuin minä.

Samaan aikaan toisaalla vietin aikaa metsässä valmistellen pieniä kuusivauvoja talveen. Raivasin niille elintilaa vattujen, villiintyneiden marjapensaiden, heinien ja muiden kasvien sekaan. Koivujen ja leppien. Väistelin aitoa karhunpaskaa ja nautin siitä tunteesta, että nilkkojeni pienet lihakset ovat kuntoutuneet niin hyvin, että vältin usean nyrjäytyksen kun jalkani jäi postapokalyptisessa jääkaudenjälkeisessä maastossa kivenkoloihin tai tipahti kuoppiin. Join kahvia ja söin pullaa ja makkaraa ja nauroin, omien ihmisten kanssa.

Tämän jälkeen nukuin sohvalla koomassa, iltapäivällä. Sen jälkeen nukuin vielä melkoisen pitkät yöunet.

Diivan kanssa istuimme autossa 12 tuntia. Lauloimme Eriniä ja Bruno Marsia. Ja vähän muutakin. Höpöttelimme. Minä tuijotin tietä lasittunein silmin ja hymyilin typerästi suuren osan aikaa.

Joka sanan hiljaisen.

Ajoin tänään autolla pimeässä. Auto oli kevyt ja sulava - jotenkin tuo auto tuntuu aina talvirenkaiden jälkeen kevyemmältä, eikä kömpelömmältä kuin monet muut. Ihmettelin elämääni, Kaappimiestä, joka on ollut suuri yllätys. Puhun hänen kanssaan asioista, joista en kuvitellut voivani puhua. Siitä toisesta, joka ehkä on, ehkä en tiedä enkä halua kysyä vaan kellua edelleen tässä epätietoisuuden pehmeydessä mahdollisimman pitkään. Ei tällaista ole, missään todellisuudessa. Elokuvissa.

Tanssi oli taas hekumallista. Tanssin tangoa vanhojen lavakonkareiden kanssa. 60-75 -vuotiaita, harmaita entisiä teddyboy-tyyppejä. Pikeepaidat tärkättyinä, hyräily Old Spicen tuoksuisessa poskessa, harmaa katse jossain menneisyyden horisontissa. Ja se tango, aivan omat kuviot. Tempaa mukaansa, juoksuttaa vierellä, äkseeraa, tekee pistokäännökset tuplanopeudella, pysäyttää seisomaan korkealle ja odottamaan, joko saan hengittää, ja mihin suuntaan, ja antaa nöyränä odottaa kunnes vienti jatkuu. Mitään tällaista en ole oikeastaan toivonut kokevani julkisella paikalla, mutta en valita. Lopun taivutuksessa melkein hätäännyin, entä jos sydän tai selkä pettää, ja nauroin hervottomana. Halasimme ja kävelimme pois käsi kädessä.

Huomenna taas jotain. Vanhaa foksia, luulen. Ja matka toiseen mahdolliseen todellisuuteen, hetkeksi.

Sokerinsyömiseni riistäytyi hetkeksi käsistä. Sitten sain hetkeksi kerättyä tahdonvoimani haltuuni, kunnes Kaappimies tarjoili minulle leipomaansa toscapiirakkaa. Olen niin vietävissä.

Pelkään, että jonain näistä päivistä herään, ja huomaan olevani edelleen se ylipainoinen keski-ikäinen nainen, joka olin puoli vuotta sitten.

Valoa lämmittävää.

Syksy on ollut kaunis ja lempeä. Pyöräily töihin ja takaisin on nautinto, eikä välttämätön paha.

Rumbasin eilen kolme tuntia, sydämeni kyllyydestä. Olin vihdoinkin alkeistunnilla. Kävin aiemmin jollain jatkotason tunnilla, ja oloni oli hieman kuin hukkuvalla, vaikka rumbassa onkin jotain samanlaista luontaista soljuvuutta kuin ranskassa, joka asettuu hetken sitä kuunneltuani kieleni päälle sopuisasti, siltä osin kuin muistan sanaston ja edes arvaan askelkuviot. Nyt sitten pääsin ihan alusta asti hinkkaamaan ensin time-steppiä ja sitten perusaskelta. Pari erilaista käännöstä. Viimeisellä tunnilla tein myös variaatioita muutamien konkarien kanssa. Rumbapappa erityisesti kunnostautui, olimmehan hänen keinonurmellaan.

Tällä viikolla tanssin viime viikonkin edestä.

Eilen pidin saattohoitoklinikkaa. Työtoverini kävivät hakemassa flunssarokotteet (No niin pojat, menkäähän piikille), jonka jälkeen katsoin hetken heidän peräänsä, etteivät pyörry tai muuten ala huonovointisiksi (ja tulkaahan sitten tänne saattohoitoon). Vitsi oli varmaan minun mielestäni parempi kuin heidän, mutta minulle hymyiltiin suopeasti.

Kerroinko muuten, että syyskuun halparuokailuni meni aivan persiilleen? Laitoin paljon vähemmän ruokaa, kävin paljon vähemmän kaupassa, tanssin kuin hullu, ja rahaa kului enemmän kuin piti, osittain myös ruokaan. Silti, tunnen henkisen napanuoran itseni ja jääkaappimme välillä venyneen rutkasti.

Eilen Kaunomieli tuli tavallaan yllättäen kotiin käymään (minä tiesin asian, mutta kukaan ei ollut kertonut sitä jääkaapillemme), ja meidän piti ensin mennä yhdessä ruokakauppaan. Sieltä kotiin päästyäni tajusin, että minulla olisi vain tunti aikaa laittaa ruokaa, syödä, ja valmistautua tanssitunnille. Aloin pilkkomaan kukkakaalta tarkoituksenani tehdä pikainen kasviskeitto. Pilkoin ja paistoin myös pekonia. Onnistuin luomaan jonkinlaisen poimun aika-avaruuteen, koska ruoka oli käytännössä valmis kolmetoista minuuttia myöhemmin. En ymmärrä, miten se oli mahdollista, mutta ilmeisesti en ole vielä hukannut kaikkia äitiyteen liittyviä supervoimiani, vaikka olen ollut jotain aivan muuta kuin päätoiminen äiti viime aikoina.

Marsuni johdatti minut salakavalasti tämän ääreen sunnuntaina. Mietin pitkään, kuka on tämä ihana ääni, josta tulee niin miellyttävät mielleyhtymät. Monen tunnin päästä sain mieleeni Ismon kasvot. En tunnu enää pääsevän pakenemaan iskelmää, vaikka kuinka yritän.

Ennen kaikkea ylevää.

Tanssin reipasta foksia Proud Maryn ja Joutsenlaulun tahtiin. Ja vähän muutakin. Join vähän enemmän kuin ehkä joskus, muutakin kuin vettä, ja lattialla oli paljon ihmisiä. Aivan vastaavaa tanssin hurmaa en kokenut kuin viikko sitten, mutta pääsin sentään niputtamaan nilkkojani hitaan valssin askelissa. Katselin jalkatyöskentelyäni matalalla olevista peileistä ja olin tyytyväinen, vaikka oloni oli muuten turvonnut hassun ja liian vähätanssisen viikon jälkeen, ja hiukseni olivat keskinkertaisesti.

Nauroin ja höpötin. Yritin kovasti olla juuri sellainen kuin olen, ja saatoin onnistua. Nukuin taas liian pieniä pätkiä.

Neuvoin Poika II:sta teettämään itselleen tatuoimalla raidoituksen. En usko, että hän tekee niin.

Tänään menin Kaunomielen kanssa Claes Ohlssonille, ja ostin sieltä sen todistettavasti jo monta vuotta haikailemani laitteen, jolla olen musiikillisesti omavarainen. Marshallin kaiuttimen, johon osasin ihan bluetoothinkin saada toimimaan. Siinä jopa johdot ovat kauniit. Tuo näyttää hienolta ikkunalaudallani. Joskus vain pitää saada mitä haluaa.

Tarvitsen päähäni uutta musiikkia. Pearl Jam toimii kyllä, mutta tarvitsen jotain vähän järeämpää karkottamaan ruotsalaisen tekopirteän humpan tauhkan kovalevyltäni.

Laitoin ruokaa, nuudeleita ja kanaa ja paistettuja kasviksia ja caschew-pähkinöitä ja härkistä. Katsoin hömppää telkkarista. Pesin koneellisen mustankirjavia vaatteita ja tyhjensin vanhoja asioita jääkaapista roskiin. En jaksanut tyhjentää ja täyttää tiskikonetta vielä yhtä kertaa.

Luulen, että kun vielä nukun, jaksan taas keskittyä asioihin paremmin kuin ennen.

Another day.

Vietin laadukkaan illan yhteistyökumppanin kestittävänä. Söin nieriää ja maa-artisokkamössöä ja join Chablista. Nieriä vähän jännitti minua etukäteen, koska kala aiheuttaa minussa usein hengenahdistusta, mutta tämä lajike oli uutena tuttavuutena varsin sopuisa ja tenhoava. Nautittuani ns. ilmaisen lounaan, joka tarjottiin n. päivällisen aikaan, siirryimme teatterille seuraamaan silmä kovana, miten 1700-luvun lopun Ranskassa juonitellaan ja rakastetaan.

Kari-Pekka Toivosen parhaat puolet olivat esillä lähes heti esiripun noustua. Mies nousi kylpyammeesta alasti, ja saimme kunnon tovin ihailla hänen pyöreitä ja kiinteitä pakaroitaan sekä ryppyisiä kassejaan. Olisihan se tuhlausta ja suoranaista yleisön harhaanjohtamista olla näyttämättä noita avuja, jos asia on mitenkään juoneen ympättävissä.

Tai no ei ehkä juoneen, mutta, no, kai se sitten kuului asiaan.

Jossain vaihdeessa näytelmää tajusin, että tästähän on se elokuva, jossa on Glenn Close ja Michelle Pheiffer. Miespääosan näyttelijää en muista. Ei haitannut. Kyllä tuota jaksoi katsoa, vaikka juoni ei ollut kamalan paljon kesäteatteria kummoisempaa huttua. Toisaalta minuun uppoaa tällä hetkellä mikä tahansa klisee ja teatraalisuus ihan tosta vain, ja otan ne vielä tosissani.

Tämän jälkeen en nukkunut enää aivan niin hyvin, kuin edellisen vuorokauden aikana, jolloin tirvahdin kunnon päikkärit ja sen lisäksi yhdeksän tuntia varsinaista yöunta. Nyt nukahdin vaivoin puoli yhdentoista jälkeen, heräsin kahdentoista jälkeen, otin melatoniinin, jonka vaikutus lakkasi puoli kolmelta, ja heräsin vielä neljältäkin. Olen levoton. Toisaalta, ymmärrän hyvin levottomuuteni syyt.