Walkin' through the park every day.

 Aikaa kuluu lisää. Huomaamatta. Siskoni tänään kysyi jostain toisesta blogista, onko se salanimeni. Ei ollut. Olin pettynyt itseeni. Kun ei ollut. Kyllähän minäkin haluan!

Olen tehnyt liikaa töitä. Ahnehdin liikaa. En pysynyt kohtuudessa, ja nyt se kaikki tippuu kohta niskaani kuin taivas gallialaisille. Kompastelen, takkuilen, mutta osan asioista tiedän saavani heitettyä maaliviivan yli viime hetkellä, vaikka itse jäisinkin maastoon makaamaan. Tavallaan on hyvä mieli, kun saa tehdä näin hartiavoimin hommia. Tavallaan helpottunut olo siitä, että tällä kertaa, kun aivoni alkoivat osoittaa käryämisen merkkejä, ne olivat erilaisia kuin ennen, ja sain kai käännettyä kelkan riittävän ajoissa. Nyt ei enää tule masennus ja aivosumu, vaan hermoston ylikunto ja kognitiivisen hahmottamiskyvyn ongelmat. Kivaa vaihtelua, ja näiden kanssa on helpompi elää, väittäisin.

On aika uskomaton tunne, kun tajuaa, että masennus on jotain minusta erillistä, se saattaa tulla lurkkimaan mieleni reunalle, mutta sen pystyy ystävällisesti mutta tiukasti käskeä poistumaan.

Eli on ollut syynsä sille, että en kirjoita. Tanssia olen koittanut, tilanteesta huolimatta. Ylikunto-oireen takia tanssini kutistuivat ensin kolmesta tunnista kahteen kerralla, sitten yhteen. Jopa sellaisina päivinä, kun tarjolla olisi salsaa tai tangoa tai hidasta valssia.

Maanantaina tarjolla oli salsaa. Niin luulin. Numerot ovat vaikeita. Joulukuu ei ole keltainen, siksi on järjestöntä, että sen numerot ovat 1 ja 2. 1 ja 1 olisivat lähempänä totuutta. Tai 484110599 tai jotain sinnepäin. No se ei ollut salsaa, salsaa olisi ollut marraskuun alussa, ja jotenkin ajattelin, että nyt ollaan ehkä jo joulukuun alussa, kun marraskuuta on kestänyt jo n. 3 vuotta, niin ehkä se joku pieni numero ja aneemiset 1 ja 1 sen perässä tarkoittavat suurinpiirtein tätä päivää. 

Teen muuten työkseni mm. budjetointia. Sitä tehdään numeroilla. 

Olisi pitänyt arvata, kun paikalla oli aika vähän porukkaa, ja aika vanhaa porukkaa, ja ne juttelivat eteisessä kansantanhukokemuksistaan, että kaikki ei nyt ole ihan kohdallaan. Mutta ei, olin aivan zen ja odottelin, että kohta veivataan salsaa, jotain ihanaa lattarirallatusta tai kongakilkutusta, ja ei muuta kuin salsamoottori käyntiin ja jalat tikuttamaan. Hiki pintaan, kuumaa huumaa ticotico ja hulahula.

No se olikin sitten polkkatunti. Koska olin jo maksanut tunnin etukäteen ja minua vähän nolotti, sekaannukseni, yritin ensin olla aivan pokkana. Sitten minulle selvisi, että se oli polkan jatkotunti, ei alkeet.  Pyörimistä ainakin kahteen suuntaan ja kuvioita luvassa. No tokihan minä olen polkkaa tanssinut Pienviljelijäyhdistyksen pikkujouluissa joskus 1800-luvun loppupuolella, tai ainakin katsonut kauhunsekaisella ihastuksella, miten Kännälän tyttäret nappaavat toisensa tiukasti käsivarrenmitan päähän ja pyörivät ympäri salia käsittämättömästi suristen ja ilmassa pysytellen. Luonnonvoima jonka alle ei ole hyvä jäädä. Tottahan minä nyt polkkaa osaan. Ainakin yhteen suuntaan.

Alkulämmittelyn jälkeen El  Maestro nappasi minua kädestä ja talutti minut vierellään salin keskelle kuin debytantin ja julisti "me tässä näytetään nyt muutama kuviointimahdollisuus" ja hymyili minulle lammasmaisesti "ei hätää, seuraa vain vientiä". Ja kaikki katsoivat.

Ei perkele. Seurasin ja selvisin jotenkuten. Tämän jälkeen parkaisin "mä luulin, että tänään olisi salsaa!" Sain erityismaininnan, "ei hätää, sä vedät tosi hyvin!!"

Oloni on ollut tuosta lähtien euforinen kuin olisin välttänyt kivuliaan äkkikuoleman. 

No on se ollut euforinen muistakin syistä, jotka ovat varmaankin harhaisia, ohimeneviä, epäkurantteja kaikin tavoin, mutta en nyt ole jaksanut välittää siitä tai seuraamuksista. Hämähäkkimies tulee ja menee, on tyhmä ja ailahtelevainen ja arvaamaton, mutta ilmeisen tärkeä minulle, enkä ajoittain koe voivani tehdä muuta kuin rakastaa, vikoineen päivineen. Jotenkin tämä on mennyt yli siitä kohdasta, jossa voisi suojella itseään tai rajata odotettavissa olevia vahinkoja. Tämä ei taida olla sellaista laadullisesti pätevää ja tavanomaista parisuhdematskua, johon olisin mielestäni oikeutettu pikkuhiljaa. Jos haluaisin.

Kesäheinä ei kai pidä ajatuksesta, että Hämähäkkimies kutoo taas verkkojaan nurkkiini. Hän ehdotti ilmoittavansa minut ensitreffit alttarilla ohjelmaan. Kuvittelin itseäni esittelyjaksossa kertomassa ajatuksiani avioliitosta ja parisuhteista.

-"Jaa mitäkö mä ajattelen avioliitosta? No en mä tiedä, mä ehkä kerran olin naimisissa, mut sit mä oikeastaan unohdin sen jutun myöhemmin. Ja instituutiona se on semmoinen arkaainen jäänne, vähän outoa se morsiamen luovutus ja sen semmoiset, naista talutetaan kuin hiehoa omistajalta toiselle."

-"Jaa millainenko mä olen kumppanina? No yleensä aika masentunut. En mä sillai ahdistu tai kiukuttele tai nalkuta, kun se vaatisi sitä, että näyttää omia tunteitaan myös ulospäin, mä enemmänkin sillai käperryn sisäänpäin, masennun ja alan epäilemään oikeutustani olla olemassa."

-"Ai ihannekumppani? No ehkä sellainen aika vaivaton. Asuisi vaikka jossain tosi kaukana. Ja ehkä mä en sillai ajattele, että parisuhteiden pitäis mitenkään välttämättä kestää aina loppuikää. Miehissä on kyllä kivaa se, että ne usein jaksaa nostella painavia tavaroita."

Nyt Hämähäkkimies on nyt ollut hetken lähellä, sitä ennen pitkään kaukana, koska käskin niin. Sinä aikana olen tavannut muita ihmisiä, ystävystynyt, ollut parisuhteellisesti tarttumaton, antanut suoraa palautetta, toiminut näennäisenä trophy girlfriendinä. Kuunnellut uskomattoman määrän mansplainingia, aiheista, jotka tunnen paljon paremmin kuin niitä selittävä mies. Myös omista tunteistani ja reaktioistani.

Ja kyllä, hän vahvisti, että tämä biisi kertoo minusta. 

 

Levitän musiikkia ihmisestä toiseen kuin jotain hienostunutta tartuntatautia. Kun kuuntelen Hämähäkkimiehen kanssa soittolistojani ja siellä on uusia biisejä, korviani kuumottaa - ei kai hän arvaa, että tämänkin helmen joku minulle lähetti. No täytyyhän minullakin olla seikkailuni.