En saa mielestä sinua.

Uudelleenkäynnistin aivoni merilevärouheella. Se toimi melko hyvin, ja olen nyt lähes ajan tasalla koulutehtävieni suhteen. Tai siis en vielä ole, mutta asiat ovat paremmalla tolalla kuin aiemmin.

Tulin kotiin, ja keittiöni on vallattu. Ruoka valmistuu siellä ilman omaa myötävaikutustani. Odotan jännityksellä. Mietin, mitä teen kaikelle tälle ylimääräiselle energialle, joka minulta nyt vapautuu. Lisää läksyjä, ehkä.

Inventoituani ruokavarastoni viime viikonloppuna julistin, että meillä ei nyt vähään aikaan käydä kaupassa. Paitsi jos jotain tiettyä on loppu, ja sitä pitää hakea. Kuten omenoita. Omenoiden loppuminen tekee elämästämme sietämätöntä. Diiva on täysin koukussa niihin, ja kärsimme kaikki vieroitusoireista jos ne loppuvat.

Iso kulhollinen omenoita keittiön ikkunalaudalla tekee hänelle kuulemma turvallisen olon. Ymmärrän hyvin.

Maito oli loppu, joten kävin ruokakaupassa hakemassa sitä. Samalla otin sokeria ja vehnäjauhoja, jotta voin tehdä piimätöntä kakkua ylimitoitetusta määrästä soijajugurttia jonka löysin. Unohdin leivontarasvan. Otin myös kaurahiutaleita, koska niitä oli enää ehkä viikoksi, jos siis keittäisimme joka aamu kaurapuuroa.

Pari valmisateriaa, sellaista jyvä-juuresraastetuorejuttua. Kun kerran kävin Lidlissä, ja niitä saa vain sieltä. Ja tietysti luomukananmunia, koska niitä on tosi näppärä paistaa itselle jos löytää itsensä joskus yksin kotoa nälissään. Harvinaista, mutta teoreettinen mahdollisuus tuolle on olemassa.

Niin ja tietysti ruusukaalta, koska se näytti tosi hyvältä ja on terveellistä. Ja herkkusieniä, joita himoitsen käsittämättömästi. Pakastealtaassa oli myös sieviä kantarelleja, en ole ikinä ennen nähnyt moisia pakasteena, ja ostin niitä, vaikka aion sulattaa pakasteeni ensi tilassa kunhan se on tyhjä. Se on niin huurtunut, ettei ovi kohta mene kiinni.

Sipuleita. Ne ovat luonnon antihistamiinia, ja Kaunomieli syö monta sipulia päivässä. Lääkitsemistarkoitus, siis.

Tuoretta leipää, koska leipä loppuisi kohta muuten, ja sitä pitäisi sitten erikseen hakea, ja samalla voisi sortua heräteostoksiin.

Tuorepastaa ja pestoa, työeväikseni, koska niitä saa vain Lidlistä, siis sitä hyvää vihreää pastaa ricottajuustolla ja sitä mielettömän jumalaista tuorepestoa. Ja jos käyn nyt ruokakaupassa TOSI harvoin, käyn vielä nykyistä harvemmin nimenomaan Lidlissä, koska sieltä ei saa kauramaitoa eikä sitä hyvää vähäsokerista soijajugurttia. Minun pitäisi syödä nykyistä enemmän vihreitä asioita, joten tuo oli oikein hyvä juttu että ostin vihreää pastaa ja pestoa.

Leikkelettä. Ihan vain yhden paketin. Kaunomielelle. Omenamehua. En oikeastaan tiedä kenelle.

Uusia keksejä, kananmunattomia, tosi paljon tummaa suklaata ja vain hitunen herajauhetta. Kaunomielelle, jolle harvoin löytyy mitään tuollaista.

Tietäisittepä kuinka monta kertaa käännyin kaupassa ympäri ja palautin hyllyyn jotain tarpeetonta. Erityisesti pakasteita. Olisipa minulla sponsori, jolle soittaa ja pyytää mielenvahvistusta säilykepurkkihyllyn äärellä.

Voiko olla, että sama alkukantainen vietti, joka saa minut loputtomiin hamstraamaan ruokaa kuiva-ainekaappeihini, saa minut tekemään samoin uumalleni? Luulen, että voi. Se olisi ainkin jonkinlainen selitys ilmiölle.

On asia, jonka haluaisin tehdä. Aina, kun ajattelen hitusenkaan suunnitelman toteuttamisen suuntaan, tapahtuu jotain odottamatonta. Aikatauluongelmia. Autoni merkkivalot villiintyvät, ja minun pitää tarkkailla niitä, ajanko korjaamolle vai onko tämä vain ilmankosteudesta johtuvaa krantun ranskattaren oikuttelua. Kummallisia yhteensattumia. Järjen ääni karjahtaa pääni sisällä järjettömyyden viekoittelevaa supatusta kovemmin, ja hillitsen itseni hetkeksi. Juuri, kun sortumassa suunnitelman toteuttamiseen, nilkkani nyrjähtää. Pelkään, että jos vielä pyristelen vastavirtaan, autoni hajoaa oikeasti. Minulla ei olisi varaa kalliiseen remonttiin. Kenelläpä olisi.