Tanssin minä edelleenkin. Maanantaina oikein kolme tuntia, hidasta ja hiipivää foksia. Se tuntui hienosti jaloissa, pakaroissa, yläselässä. Ehkä vähän käsissäkin. Eilen en ehtinyt, harrastin syömistä, kävin Prismassa pitkän kaavan mukaan Poika II:n toimiessa kuljettajanani. Katselin illan telkkaria yksin, en jaksanut hakea villasukkia vaan työnsin jalat sohvatyynyn alle kun ikkunasta veti.
Yöllä heräsin, ja muistin olevani kotona aivan yksin, Halasin kaikkia tyynyjäni ja tunsin maireaa tyytyväisyyttä. Jatkoin uniani ongelmitta. En enää ole uneton.
Jos tämän osaisin säilyttää, olisin todella taitava. Tuskin osaan kovin pitkään, mutta ajatus on herkullinen. Että on hyvä olla yksin ja välillä yhdessä, ja lisäksi voi nukkuakin.
Söin levyn suklaata, koska olen haaveillut siitä aika pitkään. Maraboun Japp. Ei tullut edes oikeastaan huono olo tai kuolemanpelko.
En ostanut eilen hienoa joogahupparia, vaikka se oli kovin entistengoottienvaate. Musta, valuva, ja armollinen vatsalleni. Se oli laatuisekseen tuoteeksi kallis, ja excelini mukaan olen hetkellisesti sijoittanut garderobiini riittävästi. Olen ostanut syksyn mittaan järkevähköt talvibootsit, uudet farkut niiden valheellisesti kadonneiden ja katalasti rikkimenneiden tilalle (eli siis farkkuja on yhdet vähemmän, mutta sitä ei huomaa). Ainakin neljä neuletta, muutaman muun kevyemmän yläosan ja mustia spagettiolkaintoppeja, joita voin käyttää niiden liian ohuiden neuleiden alla verhoamaan kalvaana jättikuuna mollottavaa omenavartalo-osiotani. Mustan trikoisen optinenharhamekon, jota minun pitäisi sovittaa uudelleen ja kokeilla siihen erilaisia asusteita. Sillä pitäisi mennä pikkujouluihin. Muutamiinkin, jos uskallan. Kokonaan kuminauhasta valmistetun puolihameen, joka on aika mellevä vaate, ja oloni on siinä perusteettoman itsevarma. Mustia alusvaatteita, enemmän kuin excelini sallisi, mutta kun en ehdi pestä pyykkiä riittävän usein.
Toissapäivänä hämmästyin, kun huomasin, ettei enää ole syyskuu. Olenkin ihmetellyt, kun nyt on jo lunta. Joulu tulee, mutta tuntuu jotenkin kaukaiselta ajatukselta, että siitä voisi stressata.
Eilen laitoin tiskikoneen pyörimään puolityhjänä, koska kahvikupit ja -mukit olivat loppu. En yleensä kykene moiseen.
Juuri nyt uskon, että ehdin varmasti jossain välissä imuroida ja käydä lenkillä.
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
I dare you.
Jalankulkuonnettomuuden Kukkis huikkasi minulle uusiperhekuvioidensa keskeltä. Tutustuin aiheeseen, ja sain oppia, että aina - aina pitää vastata blogihaasteisiin, koska se on tapa olla sosiaalinen. No minuahan ei tarvitse kahdesti kehottaa, kiitos kaunis, olen haastunut, ja vastailen parhaani mukaan.
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Logo on tässä:
Aikas hieno.
Minä aloitin bloggaamisen aikana, jolloin elämäni oli tasaista, vähän tylsää, onnellistakin, mutta tylsää. Halusin kirjoittaa ja pudottaa vähän painoa. Olla olemassa muuallakin kuin vain töissä ja kotona ja äitinä. Pohtia suhdettani painooni ja itseeni ja itsetuntooni. Ehkä kaikkein eniten halusin kirjoittaa. Painoni on kurvaillut sinne ja tänne näiden vuosien aikana, ja oikeastaan pysytellyt koko ajan melko samoilla hoodeilla, mutta itsetuntemukseni, onnellisuuteni ja kirjoittamisen kautta saamani mielihyvä ovat kasvaneet kohisten. Onneksi paino ei ihan niin kohisten.
En siis alkanut pitää mitään fitnessblogia tai edes aloittanut fitnesselämää. Kokeilin vähän kaikenlaista, tragikoomisesti menestyen, mutta pääasiassa opettelin kirjoittamisen kautta katselemaan itseäni suopeammin. Päätin, että kirjoitan itsestäni siten, kuin pitäisin itsestäni tällaisena. Että kirjoittaisin siitä näkökulmasta, että hienoa, että olen nainen, ja tällainen, ja olen hauska, ja ihana, ja hurmaava juuri tällaisena, vaikka painankin joidenkin kriteerien mukaan X kiloa liikaa. Että ihan kuin muka oikeasti ajattelisin niin, miten kerettiläistä.
Sitten taivas putosi niskaamme, ja pidin tauon.
Sitten palasin uusin osoittein, koska kaipasin kovasti jotain elämääni. Kirjoittaminen oli piintynyt minuun kuin tatuointi. Ja se, että pohdin elämääni. Pohdinta vei minut myös toteuttamaan asioita, erosin, muutin, muutin monia asioita, muutuin, asiat muuttuivat, toteutuivat.
Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti välillä uskon olevani hauska, ihana ja hurmaava, ainakin silloin kun viitsin, ja sen lisäksi olen paljon itsevarmempi kirjoittajana kuin ennen. Uskallan enemmän, niin tekstillä kuin elämässä. Olen rehellisempi kaikessa, joskus jopa muillekin kuin itselleni. Se, mikä elämässäni on oikeasti muuttunut, on se helppous, miten saan nykyään yhteyden muihin ihmisiin. Ehkä siksi, kun en ole enää niin sotkussa itse, ja hyväksyn paremmin oman viallisuuteni ja keskeneräisyyteni. Ja melkein luotan siihen, että ihmiset pitävät minusta silti. En enää pelkää niin paljon tulevani torjutuksi, koska se pelko on riittävän monta kertaa osoittautunut turhaksi.
Välillä olen masentunut ja tunnen oloni vanhaksi, huonoksi, epävarmaksi, särkyneeksi, vialliseksi. Kirjoitan siitäkin, ja yritän pitää itsestäni niinäkin päivinä. Yritän olla itselleni lempeä.
Nykyään en kirjoita painostani. Se ei juurikaan kiinnosta minua. Olen ihan kohtalaisen hyvinmuodostunut ja harvinaisen terve, ja minua on riittävästi. Liikun ja syön kaiken mitä huvittaa. Kirjoitan niistä asioista mitkä kiinnostavat, lähinnä olen vain irstaan itsekeskeinen ja kirjoitan mieleni liikkeistä. Itsestäni naisena ja äitinä ja ihmisenä ja lapsena ja aikuisena. Yksin olemisen opettelusta, toisen kanssa olemisen opettelusta. Kirjoitan tanssista ja ruuasta ja vaatteista ja musiikista ja pyykinpesusta. Unistani ja tilanteista, joissa käytän kenkiä.
Kirjoitan itselleni, päiväkirjana. Taltion muistoja ja tunteita ja pohdin, miksi joskus tunnen asiat aivan eri tavoin kuin olisi tavanomaista tuntea, ja tunnen olevani todella special snowflake. Yritän kertoa asiat rehellisesti, tuoda ne tänne puntariin. Miksi tunsin noin? Joskus kun koen jotain hienoa, talletan sen tänne piiloon kuin aarteen, ehkä vähän salakielelläkin. Ja voin palata niihin tunteisiin takaisin, ja se on arvokasta. Joskus kiillotan muistojani hieman, että ne oikein kimaltavat, ja asettelen ne tänne hyllylle juuri optimaaliseen kulmaan, jotta elämäni näyttäisi hienolta instagram-kuvien helminauhalta, ja tiedän, että muistankin sitten ne ehkä toisin, kauniimmin kuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan. Onkohan se väärin, että näkee elämänsä kauniimpana kuin se on? Jotain vikaa minussa on, kun en näe ristiriitaa tämän ja rehellisyyden kanssa. Uskon, että asioita voi aina katsoa monesta eri näkökulmasta, ja käytän oikeuttani valita.
Ja välillä huomaan olevani maalamielinen ja tavanomainen, ahdistunut ja maailma on nurja ja ynseä paikka olla, ja olen huonompi kaikessa kuin muut. Surkea ja teeskentelen.
Se, että te luette tätä, tekee elämäni minulle itselleni mielenkiintoisemmaksi. En vain elä sitä, vaan olen pääosassa jännittävässä näytelmässä. Raportoin. Näen joskus itseni paremmin, kun lainaan kuvitteellisia silmiänne. Käytän teitä hyväksi, saan huomiota, tukea, palautetta. Koen itseni kiinnostavammaksi, kun minulla on yleisö. Kommentit ja huomiot ovat minulle tärkeitä, tiedän, etten ole yksin. Ei silti tarvitse kommentoida jos ei ole sanottavaa, tiedän silti, että olette olemassa. Kiitos.
En minä mitään ohjeita halua antaa. Kaikenlaiset blogit ovat hyviä, kiinnostavat ketä kiinnostavat. Ei tämä ole niin vakavaa. Tehkää mitä haluatte, mutta älkää pahaa.
Kymmenen haastetta eteenpäin. Onpa paljon, mutta niin on teitäkin. Tässä ihan hajanaisella otannalla joitain tutuksi tulleita ajattelijoita. Nyt huomasin, että taannoin rikkimennyt blogilistani on edelleen ollut kovin puutteellinen, ihan kuin sieltä olisi vielä uudestaankin pudonnut linkkejä pois! Anteeksi siitä. Yritän korjata, mutta nyt olen jotenkin ollut hajanainen ajatuksissani ja aikomuksissani ja ajankäytössäni.
http://hussanpiskale.blogspot.fi/ (sulle ei muuten pysty jättämään kommentteja blogiin)
http://not-the-life-i-ordered.blogspot.fi/ (vaikka en kyllä yhtään ihmettele, jos et ehdi, tai tissisi ovat liian kipeät jotta viitsisit)
http://arkisia.blogspot.fi/
http://jagfickfeeling.blogspot.fi/
http://huulirullalla.blogspot.fi/
http://villatolli.blogspot.fi/
http://outopaimen.blogspot.fi/
https://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/
https://penniajatuksistani.wordpress.com/
http://www.maryque.com/blog/
Muista kuin haastumisaiheista.
Elämäni on epätodellista. Kun panikoin turhista asioista ja teen olemattomista ongelmia ja en vain ole ja anna ajan kulua ja ota rauhallisesti ja ota ihan vain rennosti ja päivä kerrallaan, ja mietin sitä, miten osaisin olla toisen kanssa, kun en osaa, ja olen niin avuton ja tyhmä ja lukossa, se toinen tuleekin, ja ottaa kädestä, ja kertoo olevansa tässä myös. En ihan yksin vaella pitkin harjuja ja nummia ja etsi jotain määränpäätä tai tienviittaa tai merkkiä tai viisasta kuusta vaan hän onkin tässä minun vieressäni. On oikeasti. En vain kuvittele tai leiki tätä nukketeateria yksin, toinen nukke toisessa ja toinen toisessa kädessä, tai huutele yksin tällä radiotaajuudella. Hän aavistaa mitä ajattelen, kai niin kuin minäkin näen mitä hän, ja kysyy lopulta ääneen oikeat kysymykset, ja saa minutkin kysymään, edes jotain, ja vastaa, ja luulen, että vastaa rehellisesti. Eihän toisesta koskaan voi tietää, mutta jos joskus minulla on ollut tunne, että joku voisi ehkä lohduttaa minua niin, että uskon siihen, tai suojella minua kun minua pelottaa, niin ehkä se on juuri tämä tässä.
Melkein olen vain uskaltanut olla onnellinen muutaman päivän. Katsonut silmiin ja hymyillyt, ja ollut. Tehnyt asioita kuin en pelkäisi. Tutustunut. Ollut vain turvassa, ja aina välillä se ihana tumma metsänvihreä lämmin tunne on valahtanut minuun lepattamaan hetkeksi, vaikka se sitten kavahtaakin taas pois. Se on olemassa. Kyllä, olen uskaltanut, vaikka se tuntuu kovin uhkarohkealta ja järjenvastaiselta.
Samaan aikaan olen aktivoitunut jälleen ruokkimaan ihmisia ympärilläni. Diiva oli eilen onnellinen, kun tuli kotiin, ja täällä haisi ruoka, ja tarjolla oli myös vegaaniversio. Lasagnesta tuli vähän liian vähän syntistä, siitä puuttui terävä suola ja rasva ja valkosipuli. Oli se silti ruokaa.
Nyt olen kotiutunut tähän asuntoon. Huomasin sen siitä, miten olen rakastunut kaapinoviini. Siis niihin vanhoihin komeronoviin, painaviin, puisiin, moneen kertaan päällekkäin epätasaisesti maalattuihin (nyt pehmeän valkoisiin), jotka jumittuvat kiinni tai eivät mene kiinni ja lenkottavat hieman, ja joissa on metalliset irtonaiset avaimet metallisissa avaimenrei'issä kahvojen sijaan, jotka tipahtelevat lattialle kolisten tämän tästä kun aiempi asukas, se vanhempi naisihminen, joka vieläkin luulee välillä asuvansa täällä liikkuu tilassa ja paheksuu minua.
1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaaja tunnustuksen saajaksi
Logo on tässä:
Aikas hieno.
Minä aloitin bloggaamisen aikana, jolloin elämäni oli tasaista, vähän tylsää, onnellistakin, mutta tylsää. Halusin kirjoittaa ja pudottaa vähän painoa. Olla olemassa muuallakin kuin vain töissä ja kotona ja äitinä. Pohtia suhdettani painooni ja itseeni ja itsetuntooni. Ehkä kaikkein eniten halusin kirjoittaa. Painoni on kurvaillut sinne ja tänne näiden vuosien aikana, ja oikeastaan pysytellyt koko ajan melko samoilla hoodeilla, mutta itsetuntemukseni, onnellisuuteni ja kirjoittamisen kautta saamani mielihyvä ovat kasvaneet kohisten. Onneksi paino ei ihan niin kohisten.
En siis alkanut pitää mitään fitnessblogia tai edes aloittanut fitnesselämää. Kokeilin vähän kaikenlaista, tragikoomisesti menestyen, mutta pääasiassa opettelin kirjoittamisen kautta katselemaan itseäni suopeammin. Päätin, että kirjoitan itsestäni siten, kuin pitäisin itsestäni tällaisena. Että kirjoittaisin siitä näkökulmasta, että hienoa, että olen nainen, ja tällainen, ja olen hauska, ja ihana, ja hurmaava juuri tällaisena, vaikka painankin joidenkin kriteerien mukaan X kiloa liikaa. Että ihan kuin muka oikeasti ajattelisin niin, miten kerettiläistä.
Sitten taivas putosi niskaamme, ja pidin tauon.
Sitten palasin uusin osoittein, koska kaipasin kovasti jotain elämääni. Kirjoittaminen oli piintynyt minuun kuin tatuointi. Ja se, että pohdin elämääni. Pohdinta vei minut myös toteuttamaan asioita, erosin, muutin, muutin monia asioita, muutuin, asiat muuttuivat, toteutuivat.
Nyt olen tilanteessa, jossa oikeasti välillä uskon olevani hauska, ihana ja hurmaava, ainakin silloin kun viitsin, ja sen lisäksi olen paljon itsevarmempi kirjoittajana kuin ennen. Uskallan enemmän, niin tekstillä kuin elämässä. Olen rehellisempi kaikessa, joskus jopa muillekin kuin itselleni. Se, mikä elämässäni on oikeasti muuttunut, on se helppous, miten saan nykyään yhteyden muihin ihmisiin. Ehkä siksi, kun en ole enää niin sotkussa itse, ja hyväksyn paremmin oman viallisuuteni ja keskeneräisyyteni. Ja melkein luotan siihen, että ihmiset pitävät minusta silti. En enää pelkää niin paljon tulevani torjutuksi, koska se pelko on riittävän monta kertaa osoittautunut turhaksi.
Välillä olen masentunut ja tunnen oloni vanhaksi, huonoksi, epävarmaksi, särkyneeksi, vialliseksi. Kirjoitan siitäkin, ja yritän pitää itsestäni niinäkin päivinä. Yritän olla itselleni lempeä.
Nykyään en kirjoita painostani. Se ei juurikaan kiinnosta minua. Olen ihan kohtalaisen hyvinmuodostunut ja harvinaisen terve, ja minua on riittävästi. Liikun ja syön kaiken mitä huvittaa. Kirjoitan niistä asioista mitkä kiinnostavat, lähinnä olen vain irstaan itsekeskeinen ja kirjoitan mieleni liikkeistä. Itsestäni naisena ja äitinä ja ihmisenä ja lapsena ja aikuisena. Yksin olemisen opettelusta, toisen kanssa olemisen opettelusta. Kirjoitan tanssista ja ruuasta ja vaatteista ja musiikista ja pyykinpesusta. Unistani ja tilanteista, joissa käytän kenkiä.
Kirjoitan itselleni, päiväkirjana. Taltion muistoja ja tunteita ja pohdin, miksi joskus tunnen asiat aivan eri tavoin kuin olisi tavanomaista tuntea, ja tunnen olevani todella special snowflake. Yritän kertoa asiat rehellisesti, tuoda ne tänne puntariin. Miksi tunsin noin? Joskus kun koen jotain hienoa, talletan sen tänne piiloon kuin aarteen, ehkä vähän salakielelläkin. Ja voin palata niihin tunteisiin takaisin, ja se on arvokasta. Joskus kiillotan muistojani hieman, että ne oikein kimaltavat, ja asettelen ne tänne hyllylle juuri optimaaliseen kulmaan, jotta elämäni näyttäisi hienolta instagram-kuvien helminauhalta, ja tiedän, että muistankin sitten ne ehkä toisin, kauniimmin kuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan. Onkohan se väärin, että näkee elämänsä kauniimpana kuin se on? Jotain vikaa minussa on, kun en näe ristiriitaa tämän ja rehellisyyden kanssa. Uskon, että asioita voi aina katsoa monesta eri näkökulmasta, ja käytän oikeuttani valita.
Ja välillä huomaan olevani maalamielinen ja tavanomainen, ahdistunut ja maailma on nurja ja ynseä paikka olla, ja olen huonompi kaikessa kuin muut. Surkea ja teeskentelen.
Se, että te luette tätä, tekee elämäni minulle itselleni mielenkiintoisemmaksi. En vain elä sitä, vaan olen pääosassa jännittävässä näytelmässä. Raportoin. Näen joskus itseni paremmin, kun lainaan kuvitteellisia silmiänne. Käytän teitä hyväksi, saan huomiota, tukea, palautetta. Koen itseni kiinnostavammaksi, kun minulla on yleisö. Kommentit ja huomiot ovat minulle tärkeitä, tiedän, etten ole yksin. Ei silti tarvitse kommentoida jos ei ole sanottavaa, tiedän silti, että olette olemassa. Kiitos.
En minä mitään ohjeita halua antaa. Kaikenlaiset blogit ovat hyviä, kiinnostavat ketä kiinnostavat. Ei tämä ole niin vakavaa. Tehkää mitä haluatte, mutta älkää pahaa.
Kymmenen haastetta eteenpäin. Onpa paljon, mutta niin on teitäkin. Tässä ihan hajanaisella otannalla joitain tutuksi tulleita ajattelijoita. Nyt huomasin, että taannoin rikkimennyt blogilistani on edelleen ollut kovin puutteellinen, ihan kuin sieltä olisi vielä uudestaankin pudonnut linkkejä pois! Anteeksi siitä. Yritän korjata, mutta nyt olen jotenkin ollut hajanainen ajatuksissani ja aikomuksissani ja ajankäytössäni.
http://hussanpiskale.blogspot.fi/ (sulle ei muuten pysty jättämään kommentteja blogiin)
http://not-the-life-i-ordered.blogspot.fi/ (vaikka en kyllä yhtään ihmettele, jos et ehdi, tai tissisi ovat liian kipeät jotta viitsisit)
http://arkisia.blogspot.fi/
http://jagfickfeeling.blogspot.fi/
http://huulirullalla.blogspot.fi/
http://villatolli.blogspot.fi/
http://outopaimen.blogspot.fi/
https://tyttosinaoletratti.blogspot.fi/
https://penniajatuksistani.wordpress.com/
http://www.maryque.com/blog/
Muista kuin haastumisaiheista.
Elämäni on epätodellista. Kun panikoin turhista asioista ja teen olemattomista ongelmia ja en vain ole ja anna ajan kulua ja ota rauhallisesti ja ota ihan vain rennosti ja päivä kerrallaan, ja mietin sitä, miten osaisin olla toisen kanssa, kun en osaa, ja olen niin avuton ja tyhmä ja lukossa, se toinen tuleekin, ja ottaa kädestä, ja kertoo olevansa tässä myös. En ihan yksin vaella pitkin harjuja ja nummia ja etsi jotain määränpäätä tai tienviittaa tai merkkiä tai viisasta kuusta vaan hän onkin tässä minun vieressäni. On oikeasti. En vain kuvittele tai leiki tätä nukketeateria yksin, toinen nukke toisessa ja toinen toisessa kädessä, tai huutele yksin tällä radiotaajuudella. Hän aavistaa mitä ajattelen, kai niin kuin minäkin näen mitä hän, ja kysyy lopulta ääneen oikeat kysymykset, ja saa minutkin kysymään, edes jotain, ja vastaa, ja luulen, että vastaa rehellisesti. Eihän toisesta koskaan voi tietää, mutta jos joskus minulla on ollut tunne, että joku voisi ehkä lohduttaa minua niin, että uskon siihen, tai suojella minua kun minua pelottaa, niin ehkä se on juuri tämä tässä.
Melkein olen vain uskaltanut olla onnellinen muutaman päivän. Katsonut silmiin ja hymyillyt, ja ollut. Tehnyt asioita kuin en pelkäisi. Tutustunut. Ollut vain turvassa, ja aina välillä se ihana tumma metsänvihreä lämmin tunne on valahtanut minuun lepattamaan hetkeksi, vaikka se sitten kavahtaakin taas pois. Se on olemassa. Kyllä, olen uskaltanut, vaikka se tuntuu kovin uhkarohkealta ja järjenvastaiselta.
Samaan aikaan olen aktivoitunut jälleen ruokkimaan ihmisia ympärilläni. Diiva oli eilen onnellinen, kun tuli kotiin, ja täällä haisi ruoka, ja tarjolla oli myös vegaaniversio. Lasagnesta tuli vähän liian vähän syntistä, siitä puuttui terävä suola ja rasva ja valkosipuli. Oli se silti ruokaa.
Nyt olen kotiutunut tähän asuntoon. Huomasin sen siitä, miten olen rakastunut kaapinoviini. Siis niihin vanhoihin komeronoviin, painaviin, puisiin, moneen kertaan päällekkäin epätasaisesti maalattuihin (nyt pehmeän valkoisiin), jotka jumittuvat kiinni tai eivät mene kiinni ja lenkottavat hieman, ja joissa on metalliset irtonaiset avaimet metallisissa avaimenrei'issä kahvojen sijaan, jotka tipahtelevat lattialle kolisten tämän tästä kun aiempi asukas, se vanhempi naisihminen, joka vieläkin luulee välillä asuvansa täällä liikkuu tilassa ja paheksuu minua.
torstai 10. marraskuuta 2016
Pohja kaukana.
Pyyhin jälleen keittiön tasot ja tiskipöydän pesuaineen ja rätin kanssa jälleen yhden improvisoidun aterian jälkeen. Asunossa on pehmoinen tunnelma. Kyllä kai tämä on koti, eli tunnelma on kotoinen, mutta tämä on myös monen eri eläjän kääntöpaikka, jossa käydään tuomassa ja hakemassa tavaroita, syömässä, katsomassa netflixiä, värittämässä värityskuvia, juomassa teetä ja kahvia ja kuohuviintä ja outoja juomasekoituksia, nukkumassa, pesemässä pyykkiä. Selaamassa korteista vastauksia. tuijottamassa, ikkunasta ulos, tai kuin joku silittää.
Minä olen yksi niistä, enkä näinä päivinä oikein osaa rauhoittua, vaikka pesukone todistettavasti pyörii ja sen näyttö näyttää ajan kulumisen minuutti minuutilta, eli tiedän, että kolmen tunnin ja neljänkymmenenkahdeksan minuutin kuluttua voin laittaa pyykkiä kuivumaan. Niinkin pitkä aikajänne, jolloin tiedän, mitä tulee tapahtumaan, on teoriassa rauhoittava asia, mutta olen levoton.
Ainahan minä olen. Eri syistä. Joskus ilman syytä, kun odotan sitä uutta syytä ilmaantuvaksi kulman takaa, eikä sitä vieläkään kuulu.
Olen levoton, kun en tiedä, miten pääni ja sydämeni käyttäytyvät uusissa tilanteissa. Vanhoissa kuvioissa, joihin pelkään takertuvani. Kaikki ne vanhat kaiut soivat päässäni näinä päivinä ihan sattuneistakin syistä paljon, ja aina välillä muistan ja tajuan jotain uutta vuosien takaa. Kävelin ja kiipeilin rakennustyömaalla tänään, haistelin kittiä ja katselin cyproc-levytapuleja. Haju vie muistot lapsuuteen, isään ja äitiin, ja sitten siihen omaan unelmataloon, joka oli kesken kun sen levykasan vierellä päätimme tehdä tarjouksen. Saman kasan kohdalla oli myöhemmin sohva, jolla mies istui, kun työnsin hänelle avioeropaperit käteen ja käskin allekirjoittaa. Ja sitten se remontti, joka ei korjannutkaan elämääni minulle oikeankokoiseksi, ja oli siksi melko paljon turha. Virhe, jota tuijotan, koska sitä on helpompi katsoa kuin niitä muita.
Minua ilmeisesti pelottaa niin paljon, että sieluni on valahtanut tunnottomaksi. Ei huono, ja tiedän, että olen hyvässä tilanteessa, hyvien asioiden äärellä, mutta kun olen huolellisesti siivonnut lähialueeltani, tarttumaetäisyydeltäni pois kaikki huonot työkalut ja väärät valinnat ja kieroon vääntyneet sakset ja veitset ja terävät esineet joilla olen aiemmin saanut nirhattua itseni ja muut vereslihalle, seisonkin tässä aseettomana. Ilman mitään työkaluja, koska ei minulla ole niitä oikeitakaan. En tiedä mitä sanoa tai tehdä, miten olla läsnä, kun ei ole mitään. Vastahan minä olen oppinut olemaan itseni kanssa, miten sitä sitten jonkun toisen, josta en tiedä minkälainen se on, enkä osaa tutustua. Huidon kauemmas ja katson ohi ja vaihdan puheenaihetta. Minulla on vain tuhatkaksisataa pahvista naamaria, joita vaihtelen ylleni eri tilanteissa rutiinilla. Yksi rutiineistani on yrittää olla mahdollisimman hurmaava, koska on niin mukava tunne, kun jatkuvasti päällä oleva kaikuluotaimeni palauttaa signaalin minulle siitä, että kyllä, olen hurmaava, ja se on kai aina ollut melko sama, mistä suunnasta se signaali tulee.
Oikeasti haluaisin nähdä vain sen toisen, ja miettiä haluanko hänet, vai vain jonkin olosuhteen raamin, jota olen muilta kadehtinut. Mutta en osaa edes katsoa. Haluaisin sammuttaa itseni ja pääni, ja aloittaa kaiken alusta.
Yritän vain olla ja hengittää, ja olla olematta jotain muuta kuin olen, mutta on tämä vaikeaa.
Minä olen yksi niistä, enkä näinä päivinä oikein osaa rauhoittua, vaikka pesukone todistettavasti pyörii ja sen näyttö näyttää ajan kulumisen minuutti minuutilta, eli tiedän, että kolmen tunnin ja neljänkymmenenkahdeksan minuutin kuluttua voin laittaa pyykkiä kuivumaan. Niinkin pitkä aikajänne, jolloin tiedän, mitä tulee tapahtumaan, on teoriassa rauhoittava asia, mutta olen levoton.
Ainahan minä olen. Eri syistä. Joskus ilman syytä, kun odotan sitä uutta syytä ilmaantuvaksi kulman takaa, eikä sitä vieläkään kuulu.
Olen levoton, kun en tiedä, miten pääni ja sydämeni käyttäytyvät uusissa tilanteissa. Vanhoissa kuvioissa, joihin pelkään takertuvani. Kaikki ne vanhat kaiut soivat päässäni näinä päivinä ihan sattuneistakin syistä paljon, ja aina välillä muistan ja tajuan jotain uutta vuosien takaa. Kävelin ja kiipeilin rakennustyömaalla tänään, haistelin kittiä ja katselin cyproc-levytapuleja. Haju vie muistot lapsuuteen, isään ja äitiin, ja sitten siihen omaan unelmataloon, joka oli kesken kun sen levykasan vierellä päätimme tehdä tarjouksen. Saman kasan kohdalla oli myöhemmin sohva, jolla mies istui, kun työnsin hänelle avioeropaperit käteen ja käskin allekirjoittaa. Ja sitten se remontti, joka ei korjannutkaan elämääni minulle oikeankokoiseksi, ja oli siksi melko paljon turha. Virhe, jota tuijotan, koska sitä on helpompi katsoa kuin niitä muita.
Minua ilmeisesti pelottaa niin paljon, että sieluni on valahtanut tunnottomaksi. Ei huono, ja tiedän, että olen hyvässä tilanteessa, hyvien asioiden äärellä, mutta kun olen huolellisesti siivonnut lähialueeltani, tarttumaetäisyydeltäni pois kaikki huonot työkalut ja väärät valinnat ja kieroon vääntyneet sakset ja veitset ja terävät esineet joilla olen aiemmin saanut nirhattua itseni ja muut vereslihalle, seisonkin tässä aseettomana. Ilman mitään työkaluja, koska ei minulla ole niitä oikeitakaan. En tiedä mitä sanoa tai tehdä, miten olla läsnä, kun ei ole mitään. Vastahan minä olen oppinut olemaan itseni kanssa, miten sitä sitten jonkun toisen, josta en tiedä minkälainen se on, enkä osaa tutustua. Huidon kauemmas ja katson ohi ja vaihdan puheenaihetta. Minulla on vain tuhatkaksisataa pahvista naamaria, joita vaihtelen ylleni eri tilanteissa rutiinilla. Yksi rutiineistani on yrittää olla mahdollisimman hurmaava, koska on niin mukava tunne, kun jatkuvasti päällä oleva kaikuluotaimeni palauttaa signaalin minulle siitä, että kyllä, olen hurmaava, ja se on kai aina ollut melko sama, mistä suunnasta se signaali tulee.
Oikeasti haluaisin nähdä vain sen toisen, ja miettiä haluanko hänet, vai vain jonkin olosuhteen raamin, jota olen muilta kadehtinut. Mutta en osaa edes katsoa. Haluaisin sammuttaa itseni ja pääni, ja aloittaa kaiken alusta.
Yritän vain olla ja hengittää, ja olla olematta jotain muuta kuin olen, mutta on tämä vaikeaa.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Time stand still.
Muistatteko sen tunteen, kun on nuori, ja juonut kerralla vähän liikaa alkoholia. Mietin, nukahdanko, ja huone alkaa pyöriä. Minä tein silloin niin, että yritin antaa sen huoneen pyörähtää kerran rauhassa ympäri, jotta tietäisin, ettei se ole mitään pelottavaa, ja että siitä ei tule huono olo jos oikein keskittyy.
Nyt on se olo, mutta pään sisällä. Niin paljon kaikkea, että siihen ei voi keskittyä, katsetta ei voi tarkentaa. Yksityiskohdat vain pyörähtävät koko ajan katseelta karkuun, vaikka niitä yrittää seurata.
Sitten sain flunssan. Elimistöni taitaa yrittää jutella minulle hienovaraisesti. Se taisi alkaa jo lauantaina, olin väsynyt, ja kipeä, mutta maskeerasin silti kasvoihini avohaavoja (jollain tapaa teemaan liittyvä somistus) ja yritin olla juhlatuulella. Hetken onnistuinkin, mutta sitten elimistöni korotti ääntään epäkohteliaasti. Nukuin 13 tuntia, jonka jälkeen tunsin kurkkukipua ja aina välillä kylmää hikeä. Mietin pitkään elämäni tärkeysjärjestyksiä, jonka jälkeen imuroin ja luutusin lattioita ja tein kaikkia hauskoja ruokia. Munakoisodippiä, josta tuli monella tapaa hyvin erilaista kuin luulin, mutta ihmiset söivät sitä silti.
Sitten tapasin Valssimiehen, katsoin telkkaria, ahdistuin epämääräisesti, vetäydyin vähän, ja tajusin kärsiväni pyörivän huoneen lisäksi aikaerosta. Olen liikkunut liian nopeasti, vähän kuin tiibetiläiset sherpat, joiden sielu ei ehtinyt seurata mukana kun länsimalaaisten seurue piti liian nopeaa tahtia. Pysähdyn siis hetkeksi odottamaan. Kiedon viltin pääni päälle ja odotan, nukun tai olen valveilla, odotan. En ajattele mitään.
Nyt on se olo, mutta pään sisällä. Niin paljon kaikkea, että siihen ei voi keskittyä, katsetta ei voi tarkentaa. Yksityiskohdat vain pyörähtävät koko ajan katseelta karkuun, vaikka niitä yrittää seurata.
Sitten sain flunssan. Elimistöni taitaa yrittää jutella minulle hienovaraisesti. Se taisi alkaa jo lauantaina, olin väsynyt, ja kipeä, mutta maskeerasin silti kasvoihini avohaavoja (jollain tapaa teemaan liittyvä somistus) ja yritin olla juhlatuulella. Hetken onnistuinkin, mutta sitten elimistöni korotti ääntään epäkohteliaasti. Nukuin 13 tuntia, jonka jälkeen tunsin kurkkukipua ja aina välillä kylmää hikeä. Mietin pitkään elämäni tärkeysjärjestyksiä, jonka jälkeen imuroin ja luutusin lattioita ja tein kaikkia hauskoja ruokia. Munakoisodippiä, josta tuli monella tapaa hyvin erilaista kuin luulin, mutta ihmiset söivät sitä silti.
Sitten tapasin Valssimiehen, katsoin telkkaria, ahdistuin epämääräisesti, vetäydyin vähän, ja tajusin kärsiväni pyörivän huoneen lisäksi aikaerosta. Olen liikkunut liian nopeasti, vähän kuin tiibetiläiset sherpat, joiden sielu ei ehtinyt seurata mukana kun länsimalaaisten seurue piti liian nopeaa tahtia. Pysähdyn siis hetkeksi odottamaan. Kiedon viltin pääni päälle ja odotan, nukun tai olen valveilla, odotan. En ajattele mitään.
lauantai 5. marraskuuta 2016
Salvation.
Valssimies kertoi, että hänen äitinsä haluaisi tavata minut. Tuijotin häntä lasittuneesti, ja nostin korvalleni puhelimen, joka onnekkaasti alkoi matkan aikana juuri soida. Puhelun jälkeen puheenaihe oli onnekkaasti vaihtunut.
Tutustun mieluummin hassuihin, irrallisiin asioihin hänen elämästään. Tai oikeastaan en tutustu. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmin voin kuvitella asioiden olevan, jos kuvittelisin jotain. Kerron itsestäni anekdootteja ja outoja asioita. Kuten sen, miten aina unohdan nimeni ja lasteni nimet. Miten muutin vahingossa paikkaan, joka on kaukana kaikesta, ja löysin sieltä jotain tärkeää.
Sia laulaa makuuhuoneessa. Vähän liian kovaa, ja päähäni sattuu, enkä haluaisi mennä sinne vääntämään marsuni volyymia pienemmälle. Kohta pitää mennä lähemmäs makuuhuoneen ovea, koska roskakaapin huonosti huuhdellut paputölkit haisevat kohta tänne olohuoneeseen asti. Makuuhuoneen ovi on matkalla olohuoneesta keittiöön.
Pääni on kipeä, koska join liikaa alkoholia eilen. Tein sen aivan sinnillä, alkuun, mutta en enää ymmärrä, miksi jatkoin niin pitkään. Oli minulla hauskaa, mutta aamulla kun heräsin, päässäni kiemurteli pitkä rivi asioita, kysymysmuodossa. Suurimmassa osassa kysymyssanana oli miksi. Miksi tein niin? Miksi en tehnyt noin? Miksen? Miksi en kahdeksannella luokalla silloin tajunnut, että se oli tärkeää? Miksi söin niin monta palaa suklaata?
Join kahvia ja käteni tärisivät vähän. En pessyt meikkejä vieläkään pois, koska en halunnut nähdä mitä niiden alta löytyy. Valssimies hymyili minulle.
Tutustun mieluummin hassuihin, irrallisiin asioihin hänen elämästään. Tai oikeastaan en tutustu. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmin voin kuvitella asioiden olevan, jos kuvittelisin jotain. Kerron itsestäni anekdootteja ja outoja asioita. Kuten sen, miten aina unohdan nimeni ja lasteni nimet. Miten muutin vahingossa paikkaan, joka on kaukana kaikesta, ja löysin sieltä jotain tärkeää.
Sia laulaa makuuhuoneessa. Vähän liian kovaa, ja päähäni sattuu, enkä haluaisi mennä sinne vääntämään marsuni volyymia pienemmälle. Kohta pitää mennä lähemmäs makuuhuoneen ovea, koska roskakaapin huonosti huuhdellut paputölkit haisevat kohta tänne olohuoneeseen asti. Makuuhuoneen ovi on matkalla olohuoneesta keittiöön.
Pääni on kipeä, koska join liikaa alkoholia eilen. Tein sen aivan sinnillä, alkuun, mutta en enää ymmärrä, miksi jatkoin niin pitkään. Oli minulla hauskaa, mutta aamulla kun heräsin, päässäni kiemurteli pitkä rivi asioita, kysymysmuodossa. Suurimmassa osassa kysymyssanana oli miksi. Miksi tein niin? Miksi en tehnyt noin? Miksen? Miksi en kahdeksannella luokalla silloin tajunnut, että se oli tärkeää? Miksi söin niin monta palaa suklaata?
Join kahvia ja käteni tärisivät vähän. En pessyt meikkejä vieläkään pois, koska en halunnut nähdä mitä niiden alta löytyy. Valssimies hymyili minulle.
perjantai 4. marraskuuta 2016
Grass is green.
Yritän ryhdistäytyä. Tanssin hinnallakin minun on ehdittävä tehdä tiettyjä asioita elämässäni. Imurointia. ruuanlaittoa. Tölkkien ja purkkien ja kartonkipakkausten lajittelua SEKÄ kuljettamista pihan kierrätysastioihin. Kaunomielen pään haistelua. Sen lisäksi minun tulisi aamuisin ehtimän viimeistään tiettyyn bussiin, koska eilen tajusin, että vaikka tuosta vierestä kulkee busseja päntiönään, on olemassa poimu aika-avaruudessa, jossa kohtaa ei ilmiinny busseja, jotka kulkisivat työpaikkani vierestä. Ja tämä poimu osuu juuri siihen kohtaan, johon minä osun, jos olen hitusen myöhässä aamuisin.
Minun pitäisi herätä aamuisin hieman aiemmin, ja vastaavasti käydä levolle hieman aiemmin. Nykyisin osaan kyllä nukkua. Luulen, että siihen auttoi ihan yksinkertaisesti se, että määrittelemättömyys päättyi, ja olen nyt määritellyssä tilassa, joka yllättäen ei kuitenkaan ahdista minua kovin.
Eilen lähdin töistä hitusen ajoissa ehtiäkseni leipoa suklaakakun, jota en oikeastaan juuri nyt halunnut leipoa. Leipomiseen pitäisi olla aina inspiraatio, ja olen juuri nyt leipomisinsipiraatiottomassa tilassa. Kakku tuli yhteiseen illanviettoon, johon sitä oli minulta pyydetty, koska se on vegaani, ja siinä mielessä nähtävyys. Suklaakakku, joka on - no ei nyt terveellinen eikä eettinen, koska suklaa ei ole edes reilun kaupan suklaata - mutta yleisesti elämää helpottava, koska aiheeseen tutustuttuaan sitä voisi sitten ehkä kukin itsekin valmistaa ja tarjoilla kaikille ongelmavierailleen joka eivät yleensä voi syödä mitään. Kuten maitoa, munia, gluteeiinia, pähkinöitä.
Yritin tehdä kakun huolellisesti ja hätäilemättä, jotta se onnistuisi. Juustokakkumaisen pohjan kanssa meni vielä ihan hyvin. Sitten päätin, että vatkaan soijakermaa oikein pirun kauan, jotta siitä tulee mahdollisimman stydiä ja lohkeavaa.
Soijakerma vatkautuu parhaiten jääkaappikylmänä. Alku menikin ihan hyvin. Sitten monitoimikoneeni ylikuumeni, ja kuumensi kerman siinä samalla.
Suoritin kriisinhallintatoimenpiteitä ja damagekontrollia, enkä kokenut suurtakaan kodinhengettäryyden iloa ruusukuvioisesta esiliinastani huolimatta. Jossain näillä main Valssimies tuli paikalle, ehti nähdä vilauksen esiliinastani, ja pyysi minua pukemaan sen uudestaan ylleni. Pitääkö olla huolissaan?
Tänään menen töihin, jossa työpäivän päätteeksi syömme suklaakakkua, sekä n. 50-kertaisen määrän muita nyyttikestieineksiä. Nyyttäreissä on se paha puoli, että ihmiset eivät tajua tuoda tarjottavaa n. yhden hengen määrää, vaan kukin tuo apetta n. viidellekymmenelle. Minulla on nyt jo vähän huono olo. Tuosta tilaisuudesta lähden keikalle rock-henkiseen ympäristöön. Olen kovin sitä odottanut, mutta nyt oloni tuntuu hivenen ruuhkaiselta.
Taidan pukeutua mustaan koko päiväksi, se on rentouttavaa. Huomenna vietän pyhäinpäivää, ja pukeudun jälleen mustiin. Siitäkin tulee hauskaa.
Minun pitäisi herätä aamuisin hieman aiemmin, ja vastaavasti käydä levolle hieman aiemmin. Nykyisin osaan kyllä nukkua. Luulen, että siihen auttoi ihan yksinkertaisesti se, että määrittelemättömyys päättyi, ja olen nyt määritellyssä tilassa, joka yllättäen ei kuitenkaan ahdista minua kovin.
Eilen lähdin töistä hitusen ajoissa ehtiäkseni leipoa suklaakakun, jota en oikeastaan juuri nyt halunnut leipoa. Leipomiseen pitäisi olla aina inspiraatio, ja olen juuri nyt leipomisinsipiraatiottomassa tilassa. Kakku tuli yhteiseen illanviettoon, johon sitä oli minulta pyydetty, koska se on vegaani, ja siinä mielessä nähtävyys. Suklaakakku, joka on - no ei nyt terveellinen eikä eettinen, koska suklaa ei ole edes reilun kaupan suklaata - mutta yleisesti elämää helpottava, koska aiheeseen tutustuttuaan sitä voisi sitten ehkä kukin itsekin valmistaa ja tarjoilla kaikille ongelmavierailleen joka eivät yleensä voi syödä mitään. Kuten maitoa, munia, gluteeiinia, pähkinöitä.
Yritin tehdä kakun huolellisesti ja hätäilemättä, jotta se onnistuisi. Juustokakkumaisen pohjan kanssa meni vielä ihan hyvin. Sitten päätin, että vatkaan soijakermaa oikein pirun kauan, jotta siitä tulee mahdollisimman stydiä ja lohkeavaa.
Soijakerma vatkautuu parhaiten jääkaappikylmänä. Alku menikin ihan hyvin. Sitten monitoimikoneeni ylikuumeni, ja kuumensi kerman siinä samalla.
Suoritin kriisinhallintatoimenpiteitä ja damagekontrollia, enkä kokenut suurtakaan kodinhengettäryyden iloa ruusukuvioisesta esiliinastani huolimatta. Jossain näillä main Valssimies tuli paikalle, ehti nähdä vilauksen esiliinastani, ja pyysi minua pukemaan sen uudestaan ylleni. Pitääkö olla huolissaan?
Tänään menen töihin, jossa työpäivän päätteeksi syömme suklaakakkua, sekä n. 50-kertaisen määrän muita nyyttikestieineksiä. Nyyttäreissä on se paha puoli, että ihmiset eivät tajua tuoda tarjottavaa n. yhden hengen määrää, vaan kukin tuo apetta n. viidellekymmenelle. Minulla on nyt jo vähän huono olo. Tuosta tilaisuudesta lähden keikalle rock-henkiseen ympäristöön. Olen kovin sitä odottanut, mutta nyt oloni tuntuu hivenen ruuhkaiselta.
Taidan pukeutua mustaan koko päiväksi, se on rentouttavaa. Huomenna vietän pyhäinpäivää, ja pukeudun jälleen mustiin. Siitäkin tulee hauskaa.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
Something's missing.
Olen jotenkin taas tipahtamassa hieman huonomman fyysisen voinnin aallonpohjaan. Luulen, että tämä on sellainen ikäilmiö. Välillä vointini on hyvä, tunnen jaksavani ja iho on hyvässä kunnossa, ruoka maittaa sopivasti eikä kolota. Sitten on taas toisenlaisia kausia, tuntuu kuin olisi verenpainetta, jonka tunteen epäilen johtuvan jumittuneista niskoista, nenäni onteloita pistelee enteilevästi, ja mikään määrä ruokaa ei joko riitä tai ole sopiva määrä olemaan tuottamatta liian pinkeää oloa.
Voin vain ällistellä sitä, että ilmeisesti elämäni on oikeasti aiemmin ollut niin korkeajännitteistä, tiivistunnelmaista eikä siinä ole ollut aikaa reflektoinnille, eli en muka ole ehtinyt havainnoida tällaisten olotilojen vaihteluja kehossani. Että joo, välillä on hyvä olo, välillä huonompi. En ole havainnut aaltoliikettä, enkä oikeastaana kunnolla vaikutusmahdollisuuksiani siihen.
Liikuin loppukesästä ja alkusyksystä enemmän kuin pitkään aikaan. Se oli se tanssi, ja pyöräily. Nyt pyöräily alkaa jäädä taas talveksi, koska tiet ovat iljaneiset ja pimeät. Tanssi ei enää tunnu niin liikunnalta, ja jotenkin sitä ei tule enää harrastettua lähellekään kymmmentä tuntia viikossa. Viime viikolla vain kaksi. Tällä viikolla kaksi tai korkeintaan kolme, todennäköisesti neljä. Ei se riitä, vaikka odotankin taas tangoa sydän väristen.
Onnistuin ilmeisesti vihdoin herättämään sen uinuvan pedon, jota myös jumppakärpäseksi kutsutaan. Haluan liikkua enemmän, en siksi, että haluan asiaan huolellisella kansankasvatuksella, valistuksella ja tositeeveeformaateilla esitellyt hyödyt, vaan siksi, että se tuntuu hyvältä. Tai no olisihan se kiva, että vatsanahkani pysyisi jossakin ruotulinjassa selkärankaani nähden, ja että joku ei taas kadottaisi huolella kasvatettuja täytteitä pakaroistani.
Ei niitä nytkään mitenkään paljoa ole, mutta ikäni lattaperseisyydestä kärsineenä olen vähään tyytyväinen.
Näyttää pahasti siltä, että elämäni vaatii aiempaa suurempaa suunnitelmallisuutta. Vaatihan se aiemminkin, mutta kuvio toistui lähes samana päivästä toiseen, ja keskittyi lähinnä singahteluun, ruokahuoltoon ja pyykinpesuun. Nyt tarvitsen viikkosuunnitelmaa - minä päivänä ehdin tehdä mitäkin. Nähdä Kaunomieltä, katsoa ensitreffit alttarille, tanssia, ostaa omenoita, pestä lattiat, katsoa keikkoja, juoda aamukahvia sängyssä. Kirjoittaa. Pyykinpesukaan ei oikein ole vielä löytänyt omaa aika-avaruuttaan tästä todellisuudesta. Nyt sinne pitäisi vielä ujuttaa salikäyntejä, lenkkeilyä tai uintia. Seinäkiipeilyä ja biljardia.
Diiva onneksi on luontevasti kyljessäni tämän tästä, ilman ajanvarausta. Törmäämme tämän tästä eteisessä ja keittiössä. Höpötämme. Aika harvoin syömme yhdessä, mutta tiedän, että hän syö kaikenvärisiä asioita ja papuja. Lauantaiaamuna istuimme keittiössä neljästään, Valssimies, Poika II, Diiva ja minä. Keitin kahvia pressopannun toisensa jälkeen ja ojentelin Diivalle omenoita ikkunalaudalta. Se oli mukavaa. Kyllä minä tästä pidän.
Voin vain ällistellä sitä, että ilmeisesti elämäni on oikeasti aiemmin ollut niin korkeajännitteistä, tiivistunnelmaista eikä siinä ole ollut aikaa reflektoinnille, eli en muka ole ehtinyt havainnoida tällaisten olotilojen vaihteluja kehossani. Että joo, välillä on hyvä olo, välillä huonompi. En ole havainnut aaltoliikettä, enkä oikeastaana kunnolla vaikutusmahdollisuuksiani siihen.
Liikuin loppukesästä ja alkusyksystä enemmän kuin pitkään aikaan. Se oli se tanssi, ja pyöräily. Nyt pyöräily alkaa jäädä taas talveksi, koska tiet ovat iljaneiset ja pimeät. Tanssi ei enää tunnu niin liikunnalta, ja jotenkin sitä ei tule enää harrastettua lähellekään kymmmentä tuntia viikossa. Viime viikolla vain kaksi. Tällä viikolla kaksi tai korkeintaan kolme, todennäköisesti neljä. Ei se riitä, vaikka odotankin taas tangoa sydän väristen.
Onnistuin ilmeisesti vihdoin herättämään sen uinuvan pedon, jota myös jumppakärpäseksi kutsutaan. Haluan liikkua enemmän, en siksi, että haluan asiaan huolellisella kansankasvatuksella, valistuksella ja tositeeveeformaateilla esitellyt hyödyt, vaan siksi, että se tuntuu hyvältä. Tai no olisihan se kiva, että vatsanahkani pysyisi jossakin ruotulinjassa selkärankaani nähden, ja että joku ei taas kadottaisi huolella kasvatettuja täytteitä pakaroistani.
Ei niitä nytkään mitenkään paljoa ole, mutta ikäni lattaperseisyydestä kärsineenä olen vähään tyytyväinen.
Näyttää pahasti siltä, että elämäni vaatii aiempaa suurempaa suunnitelmallisuutta. Vaatihan se aiemminkin, mutta kuvio toistui lähes samana päivästä toiseen, ja keskittyi lähinnä singahteluun, ruokahuoltoon ja pyykinpesuun. Nyt tarvitsen viikkosuunnitelmaa - minä päivänä ehdin tehdä mitäkin. Nähdä Kaunomieltä, katsoa ensitreffit alttarille, tanssia, ostaa omenoita, pestä lattiat, katsoa keikkoja, juoda aamukahvia sängyssä. Kirjoittaa. Pyykinpesukaan ei oikein ole vielä löytänyt omaa aika-avaruuttaan tästä todellisuudesta. Nyt sinne pitäisi vielä ujuttaa salikäyntejä, lenkkeilyä tai uintia. Seinäkiipeilyä ja biljardia.
Diiva onneksi on luontevasti kyljessäni tämän tästä, ilman ajanvarausta. Törmäämme tämän tästä eteisessä ja keittiössä. Höpötämme. Aika harvoin syömme yhdessä, mutta tiedän, että hän syö kaikenvärisiä asioita ja papuja. Lauantaiaamuna istuimme keittiössä neljästään, Valssimies, Poika II, Diiva ja minä. Keitin kahvia pressopannun toisensa jälkeen ja ojentelin Diivalle omenoita ikkunalaudalta. Se oli mukavaa. Kyllä minä tästä pidän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)