Say what you mean.

Tämä viikko on vaihteleva ja vähän kiireinenkin. Mukavia kiireitä, paitsi jotkin niistä askareista, jotka eivät edisty muiden, aikataulukriittisempien ja ehkä innostavampien tekemisyksikköjen ilmaantumisen takia. Pyykinpesusta ei tarvitse edes haaveilla, ja ne farkut, joissa on koppakuoriaispolvet ja joissa näytän aivan keskiaikaiselta moottoripyöräritarilta, olivat eilen sisäreidestä rikki kun tulin kotiin. En tiedä, kauanko asiantila oli ollut tuollainen. Toivottavasti ei kovin kauaa, olin siinä vaiheessa käyttänyt noita farkkuja kaksi vuorokautta lähes putkeen ja tuntenut oloni voittamattomaksi.

Singahdin Helsinkiin ja takaisin. Se oli virkistävää. Helsinki haisee ihanasti kaupungilta.

Olen nyt päässyt nukkumisen makuun. Nukkuisin miten ja missä vain. Nukuin lentokoneessa, ja aina kun hieman havahduin unesta venytelläkseni nolosti ja vaipuakseni sinne takaisin, näin ensimmäisenä edessäni istuvan julkimon takaraivossa pollottavan finnin.

Oulu ei haise kaupungilta, mutta tuntuu minun omaltani. Jolkottelin eilen kotiin tuttuja nurmikkoja pitkin, kapeita kujia myöten, kirkon portaiden kautta oikoen. Katujen kuluneet laatat tuntuvat minun omalta lattialtani. Minun askeleeni sopivat tänne. Puiden oksat pimeää taivasta vasten ovat olohuoneeni katto. Ilman on viileää ja pehmeää ja minua varten.

Kävin juomassa vihreää teetä. Ei siinä mitään järkeä ollut, nukkumisen sijaan käydä nyt varta vasten kaupungilla juomassa kuppi vihreää teetä. Mutta onhan se syy. Olen yhtäaikaisesti ymmälläni ja täysin varma siitä, mitä nämä tapaamiset tarkoittavat. En kysele ja johdattelen puheenaiheet aina jonnekin kauas kinttupoluille, hassuihin, yleisiin, kiinnostaviin mutta neutraaleihin aiheisiin. Saan siitä jonkinasteista huvia. Luulen, että tuo on passiivisagressiivista vittumaisuuttani, joka ilmenee melko harvoin, koska olen niin miellyttävä ja helppo ihminen sosiaalisesti. Paitsi, kun yrität tulla lähelle.

Tarvitsen jonkinlaisen äänentoistovempeleen. Kaiuttimet, radion, johon voi liittää laitteen, joka tuottaa musiikkia. En ole ehtinut tanssia enkä liikkua niin paljon. Syödä olen ehtinyt. Tarvitsen viikonlopun, jossa on päivä, jossa on vain musiikkia ja aikaa.

Match.

Tanssin. Ihan oikeassa tanssiravintolassa, oikeita perinteisiä tanssikappaleita, muita ihmisiä väistellen. Välillä nasevasti osuenkin. Osasimme peruskuviot hämmästyttävän pätevästi, ja olimme suorastaan melleviä, smug olisi kai oikea termi tuohon. Viime viikon foksiharjoitukset eivät menneet hukkaan. Erityisen iloinen olen siitä, miten hyvin hallitsimme hitaan valssin.

Artisti lauloi melko surkeasti, mutta hänellä oli innokkaita faneja lavan reunalla. Ja lyhyt, leveähelmainen hame.

Illan ainoiden humppien kohdalla mulkaisin kavaljeeriani varoittavasti, ja hän ymmärsi olla riskeeraamatta hyvää putkeamme turhaan.

Join vettä, ja lisää vettä, koska olin edellisenä päivänä jo täyttänyt alkoholikiintiöni turhan isolla määrällä kuivaa kuohuviintä. Kossuvissy olisi ehkä piristänyt minua illan mittaan, mutta toisaalta, tarvitseeko paatunut insomnikko erityisesti piristeitä puolen yön jälkeen?

Nyt sitten kärsin alkoholittomasta krapulasta. Aivan samaan tilaan olisin päässyt alkoholia ja euroja kuluttamalla.

Viikosta tulee tiukahko. Maanantaina ehdin kuitenkin tanssia. Nyt pesen pyykkiä, että selviän edes tiistain yli torstaihin.

Luulen, että tähän auttaisi nyt omenatuoremehu. Siinä olisi nestettä ja hedelmäsokeria.

Tired of hiding my feelings.

Heräsin eilen aamulla 2.46, enkä saanut enää unta. Hyväksyin asiantilan, himmailin ja nautin joutenolosta, join kahvia, ihmismäistyin hitaasti ja lähdin töihin. Aamun aluksi kävin asiakastilaisuudessa. Olin siis asiakas. Tilaisuus oli lämminhenkinen ja intiimi, ryhmäydyimme hieman ja jaoimme ajatuksia. Söimme laadukkaan aamupalan ja viihdytyimme semiälykkäistä alustuksista.

Tilaisuuden lopuksi kukin naisvieras sai mukaansa syksyisen kukkakimpun. Nämä kimput olivat olleet pöydissä ilonamme, ja ne sitten lähdön hetkellä pakattiin kevyesti. Olin aamulla pukeutunut sen verran rock-henkisesti, että pystyisin seuraavan vuorokauden aikana suorittamaan minkä tahansa sosiaalisen riennon tukevasti tyylilliseltä mukavuusalueeltani, koska minulla oli vahva aavistus siitä, miten elämänlankani tulisi solmuilemaan ja hapsuuntumaan. Mustaa mustan kanssa ja sitä rataa. Tähän asuun punavihreä, tyttömäisen sironkokoinen kukkakimppu toki sopi oikein hyvin.

Näin mielessäni sen palveluntarjoajan fasilitoiman ideointipalaverin, jossa on mietitty, että hei, tyypit, mietitäänkös ihan pohjia, myöten, että mitä me haluataan saavuttaa sillä, että me järjestetään tämä asiakastilaisuus? Minkälaisella fiiliksellä me halutaan, että meidän asiakkaat lähtee sieltä pois? Hyvällä fiiliksellä, tietysti. Että elämä on kaunista ja mukavaa. Että on sellainen vähän kohonnut mielenvire. Ja joku ehdottaa, että tilassa pitäisi olla kukkia. Ja joku toinen sanoo, että se on niin lyhyt tilaisuus, meneekö ne kukat hukkaan? Ja sitten he keksivät, että annetaan ne meille mukaan. Ja koska kyseessä on lämminhenkinen, positiivisuuden kehän sisäpuolella hyrisevä hyväksynnän ilmapiiri, kukaan ei sano ääneen, että tuo on muuten tosi outo ja epäkäytännöllinen idea.

Kävelimme siis pois tuulisen kaupungin halki kukkakimpuissamme kuin morsiusneidot. Parkkihallissa morjestelin tuttuja. Töihin tultuani kerroin käyneeni maistraatissa ruokatunnilla, ja sain onnitteluja. Kollega yli 20-vuoden ajalta halusi nähdä sormukseni. Oikeasti. Miehet eivät juorua, eivätkä useinkaan tiedä parisuhdestatustani. Taannoin, kun erosin ja vaihdoin nimeni, sain paljon onnitteluja naimisiinmenoon viitaten. Kiitin, ja käänsin ne hiljaa mielessäni ihan vain hyvän onnen toivotuksiksi.

Harkitsin, että kiipeäisin portaita parvelle, ja heittäisin kimpun olkani yli.

Lähdin töistä bussille. Seisoin pysäkillä kimpun kanssa, ja ystäväni mies ajoi sattumalta ohi, pysähtyi, ja poimi minut kyytiin. Heitti minut kampaajalle. Kävin sitä ennen videovuokraamossa ostamassa kasan karkkia ja pienen muistiaisen. Olin unohtaa kimpun kassalle. Ystäväni leikkasi hiukseni, hölötin hänelle asiani aivan maanisena, hän hädin tuskin ehti omansa päivittää, otimme kimpun ja kaahasimme kaupungin toiselle laidalle poimimaan kyytiin päivänsankarittaren. Ystäväni kukitti hänet tällä kimpulla. Päivänsankarilla on nyt tehtävänä kierrättää kimppu jonnekin eteenpäin.

Istuin pubissa, kakkukahvilla ja jammailin akustisen Whitesnaken tahdissa hyvin avaralla tanssilattialla. Lähettelin kovin kirjoitusvirheisiä whatsupviestejä, akku loppui tämän tästä ja latasin sitä baaritiskeillä ystävällisen henkilökunnan avustamana. Mietin, että elämäni on onnellista. Minulla on elämässäni ihmisiä, enemmän kuin koskaan. En jaksanut ihan kaikkiin kutsuihin vastata. Valvottuani 21 tuntia putkeen tulin kotiin, nukuin neljä tuntia, valvoin hetken, ja onnistuin nukkumaan lisää. Tänään näen perhettäni. Pesen pyykkiä. ruokin ihmisiä. Sitten menen tanssimaan. Yritän muistaa lavafoksin askeleet, ne kivat, jotka etenevät vauhdikkaasti ja jotka osasimme hyvin.

Stay up through the night.

Minusta tuntuu, että jos en ole tanssinut, minulla ei ole mitään kirjoitettavaa.

Sehän ei voi pitää paikkaansa, eihän?

Eilen en tanssinut. Tein töitä, ja niissä jotain itselleni poikkeuksellistakin, tulin kotiin, kävin kaupassa, pyöräytin punaisen vegaanikastikkeen ja ankkuroin ahterini sohvaan odottamaan valmista ruokaa. Diiva ja Poika II (Kaunomielen poikaystävä on siis Poika I, ja jatkan tarvittaessa juoksevaa numerointia, mutta olen kyllä kovin tyytyväinen nykyiseen miehityksen) valtasivat keittiön. Minulle tarjoiltiin aivan ällistyttävän hyvää vegaania munakoisolasagnea. Ripottelin toki päälle jauhelihaa, mutta olihan tuo kyllä elämys. Maut niin kohdillaan. Muskottipähkinää ehkä hitusen liikaa, mutta se oli minun vikani, kun ohjeistin huolimattomasti. Kun vielä ottaa huomioon, että kyseessä oli valmis resepti, josta Diiva iteroi pois maitotuotteet ja korvasi ne korvakuulolta, ja sen, että hän ei ole kovin paljoa keittiössä askarrellut, tuo oli nappisuoritus. Poika II:n saavutuksista keittiössä en juuri tiedä. Ainakin heiltä yhteistyö näyttää sujuvan.

Minulla on ihania ihmisiä. Ystäväni nauroi puhelimessa korvaani vatsanpohjanaurua täyden minuutin, kun kerroin hänelle tulevien treffieni virallisen agendan. Musiikkityyli, ja artisti, joka sitä edustaa, jonka maksulliseen esiintymistilaisuuteen olen menossa, aiheuttivat tämän. Olen jokseenkin samaa mieltä, mutta missä muuallakaan ihminen voisi päästä harjoittelemaan juuri oppimiaan humpan askelkuvioita? Vastoin kaikkia henkilökohtaisiin musiikillisiin mieltymyksiini kohdistuvia odotuksia en voinut muuta kuin vastata kutsuun myöntävästi.

Toinen ystävä ällistytti minut täysin. Näköjään kaikki on mahdollista, tai kaikesta voi ainakin puhua.

Valvoin taas yöllä hetken, tunnin. Nukahdin uudestaan, ja heräsin vain puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kehityssuunta on parempi. Olen myös eilen onnistunut juomaan vettä. Minulla on ollut jatkuva nestehukka, mutta veden väkisinjuominen on tuntunut kovin hankalalta, se ei vain tunnu imeytyvän. Oloni on ollut sellainen, kuin yrittäisi juoda runsaasti vaikka on tiputuksessa (sain siitä todella huonon olon kerran, mutta minulla taisi olla myös sisäinen verenvuoto yhtäaikaa). Eilen onnistuin sitten tunnin ajan juomaan vettä, ja riipaisin enemmän kerralla.

Tänäänkään en tanssi, vaikka teoriassa se olisi mahdollista, ja useana perättäisenä torstaina olen tanssinutkin. Minun täytyy tehdä muita asioita välillä, ja torstain tunnit ovat minulle hitusen liian vaikeita. Roikun niillä mukana vaihtelevasti, mutta yleensä askelkuviot ovat tuolloin niin moninaisia ja rikkaita, että keskityn niihin aivan liiaksi, ja jälkituntumakseni jää se nolo ja anteeksipyytävä olo, etten taaskaan seurannut. Nyt otan rauhallisesti, ja uskottelen itselleni, ettei tanssi maailmasta lopu, vaikka pitäytyisin alemmilla tasoilla.

Niinä arkipäivinä kun en tanssi, minulle tulee nykyisin jo vähän neuvoton olo. En muista, mitä tein ennen. En aina muista edes pestä pyykkiä, vaikka se olisi elinehto, joka mahdollistaisi seuraavan tanssitunnin puhtaan paidan muodossa.

Tämän päivän biisi ei ole vielä alkanut soida päässäni. Tässä videossa tanssi voittaa biisin, mielestäni. Tuo nainen, joka on monilla Sian videoilla on aivan mielettömän ilmaisuvoimainen, tekeeköhän hän koreografiansa itse?

I don't want to limp.

Tanssitautini pahenee. Olen ehkä selättämässä pahimman unettomuuden, mutta pakkomielteisyyteni kasvaa. Tänään, äärettömän kiehtova ideointipalaveri alkoi venymään yli ajan, eikä vieraileva tähti ottanut vihjailujan ajan kulumisesta todesta. Lopulta minun piti keskeyttää hänet tylysti sanoen, että anteeksi, minun täytyy nyt lähteä humppatunnille. Hän kysyi, mitä tuo tarkoittaa? Onko se joku koodi? Kollegani sanoi, että ei, kun se on humppatunti.

Vaihdoin vaatteet, poljin kotiin hengen hädässä, että ehtisin hieman syödä, vaihtaa vaatteet, lisät hiuksiini kammottaman määrän kuituvahaa ja kainaloihini uuden kerroksen antiperspiranttia. Olin ryöhkeä, ja tilasin itselleni kyydin. Kyyti sekoili sanoissaan, mahdollisesti hieman freudilaiseen tapaan.

Ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia lämmittelystä ja askelten opettelusta onnittelin itseäni kohonneesta peruskunnostani ja hapenottokyvystäni. Seuraavat 100 minuuttia en ehtinyt tehdä niin, koska hikoilin hiuksistani ja selästäni, puuskutin ja vinguin, nauroin, pyörin käden ali ja tanssiotteessa ja yritin aivan hengen hädässä kuunnella kaikkia niitä hauskoja otteita, joihin minua väänneltiin humpan pyörteissä. Luulen, että kannatti lähteä, mutta kaksi tuntia oli tällä kertaa riittävästi. Humppa on rankkaa. Ja se tanssiohjaajan silmminnähtävä intohimo humppaa kohtaan on jotenkin kammottavaa.

Kotona rahnustin viimeisillä voimillani sohvalle Diivan viereen, ja taputin häntä olalle äidillisesti. Tai olisin taputtanut, mutta sen sijaan otinkin hämärässä olohuoneessa kädestä hänen poikaystäväänsä, jonka käsi oli tuolla samalla olalla. Hän sanoi, että voidaan mekin pitää kädestä kiinni, ei häntä haittaa.

Rajansa kaikella.

Minun pitäisi keksiä näille vävykokelaille jotkin nokkelat nimet, koska he alkavat vaikuttaa vakiokalustolta täällä mukamukamaassakin.

Valvoo vuoteellaan.

Myöhästyttyäni eilen onnistuneesti vain absoluuttisen minimaalisen ajan, ja näin varmistettuani maksimaalisen tehokkaan peliajan käytön, kotiuduin tapaamisesta, jossa olivat läsnä kaikki äärettömän kiusallisten ensitreffien ainesosat, kuten huono paikanvalinta, sietämätön musiikki, uteliaat puolitutut, joitakin pieniä epämukavuusalueita (yllättävän vähän), sekä ihmisiä, jotka eivät osanneet laulaa karaokessa edes Mörrimöykkyä, vasta hyvin aikaisin aamulla. Nukuin levollisesti kaksi tuntia ja heräsin jälleen täysin unettomana valkenevaan aamuun.

Väkisinmakasin äsken vajaan kolmen tunnin päiväunet, joilta herättyäni en ollut varma mikä päivä tai vuorokaudenaika oli. Olen kiitollinen tästäkin, mutta odotan pelolla iltaa, yötä, ja etenkin aamua. En näe, että se voisi olla jotain kahden ääripään väliltä; Herään joko taas kolmen-neljän aikaan valvomaan itseni alkoholittomaan krapulaoloon koko päiväksi, tai sitten saan vihdoin nukahdettua niin, että nukkuisin 36 tuntia putkeen nestehukan uhallakin, ja herääminen viimeistään klo 6.30 on ajatuksena cruel and unusual.

Aamulla, kun olin hereillä, ja äärettömän levoton, aloin katsoa asioita, joita oli kertynyt tallentavalle digiboxilleni, uudeta vanhempaan. Löysin Django Unchained -elokuvan, ja olin oikein iloinen. Se oli oikein hyvä, paljon kauniita ihmisiä, painavaa musiikkia ja kohtauksia, joissa asiat tapahtuvat hitaasti. Huumori nivoutuu vilpittömyyteen, sitä ei erikseen painoteta, vaan se on mukana luonnollisena ainesosana, ei aromivahventeena. Niin elämässäkin.



Tykkäsin, niin kovin. Pidän siitä Tarantinon elokuvissa, että niissä ihmiset ovat täysillä sitä mitä ovat. Tekevät mitä tekevät pieteetillä. Ovat pahoja tai hyviä tai on a mission.

Breathing.

Väkisinmakasin. Vaihdoin kyljeltä toiselle. Avasin ikkunan. Se auttoi, ja vaivuin jo hieman uneen. Ystävä laittoi viestin, jossa kyseli huolestuneena, että olenhan tajunnut, että olen tekemässä jotain pöljää. Joo, olen. Kiitos, että hoksautit.

Väkisinmakuutin itseäni lisää. Nukahdin, kunnes baarista kotiutuva nuoriso sai minut poikkeuksellisesti heräämään. Yleensä en herää ääniin, joihin en ole aikonut herätä. Olen täydellinen kumppani kuorsaavalle ihmiselle. Kävin kuuntelemassa kuulumiset, jonka jälkeen kuuntelin vielä ilmeisesti oksentamista ja suihkun ääniä.

Toimin intiaanioppaana kaupoissa. Vaatevaistoni on äärimmilleen virittynyt. Pystyn pelkästään keskittymällä lujasti haistamaan, mistä Oulun kaupasta löytyy tähän hetkeen täydellisin bilemekko. Tein myös monta muuta löytöä. Pikkujoulumekon itsellenikin, sellaisen mustan, syväänuurretun ja linjoilleni armollisen, jollaisen olen aina halunnut. Edullisesti vieläpä.

Nyt käyn saunassa, jonka jälkeen aion vallan poikkeuksellista vaivannäköä osoittaen föönata hiukseni, puunata naamani, juoda kahvit ja myöhästyä hillitysti sovitusta tapaamisesta. Toivottavasti hillitsen itseäni riittävästi, jotta myöhästyn. Olen viime aikoina ollut aina liian ajoissa kaikesta.