It's a sin.

Kiitos haastuneille. Tuossa haasteessa oli osittain ihan mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka saivat nykäistyksi liikkeelle syviä pohdintoja jotka ovat muhineet ja odottaneet hyvää hetkeä lähteä vyörymään aaltona kohti vesilasin toista laitaa.

Tänään pyörin Diivan kanssa kaupungilla kahden. Kävimme kahvilla (ihanaa, edes toinen tytär juo kanssani kahvia!), ja sovitimme kaupungin jokaisen olkaimettoman polvipituisen mekon. Ja pari kotelomekkoakin. Etsimme myös täydellisiä Ensimmäisiä Juhlakorkkareita. Kuten arvata saattaa, mekko tai kengät eivät löytyneet. Niiden etsiminen on aivan liian hauskaa, että leikin viitsisi lopettaa ekaan erään. Neljän tunnin kaupoissa pyörimisen jälkeen tuli tuttu syyllisyysahdistus, että pitäisikö jo kotiin joutua täältä turhuuksien markkinoilta. Yritin tolkuttaa itselleni, että ei tarvitse. Kukaan ei odota, ja saan käyttää päiväni ihan niin kuin itse haluan. Vaikka hoen sitä itselleni ja harjoittelen asiaa sekä teoriassa että käytännössä, pystyn sisäistämään sen vain ajoittain.

Kyseessä ei ole mikään parisuhdetrauma – minua ei ole koskaan parisuhdeolosuhteesen vedoten kehotettu pysyttelemään pääsääntöisesti hellan läheisyydessä, käyttämään burkhaa tai vaikenemaan seurakunnassa. Olen ihan omakätisesti ja innolla kahlehtinut itseäni keittiön patteriin, etsien siitä tukea sisäsyntyiselle oletukselleni, että olen kumminkin koko ajan väärässä ajassa ja paikassa.

Aivan totta, häiriintyneen pyykin jälkikäsittely –syndrooman lisäksi minulla on myös hyvin paha aikasyndrooma. Nyt se alkaa olla päällisin puolin hallinnassa, harjoittelen hitailua ja laiskottelua ahkerasti ja innolla, mutta sisäisesti olen usein hyvin levoton, ja tämä levottomuus purkautuu tyhmien pet connect mah jongg-tyyppisten pelien hakkaamisena, viiden asian tekemisenä yhtäaikaisesti, asioiden kesken jättämisinä, päällekkäisten suunnitelmien kehittelemisenä, turhautumisena, ärtyneisyytenä ja ulkoisten syyllisten etsimisenä.

Vaikka järkeni sanoo muuta, riippumatta siitä mitä teen, kuinka hyödyllistä, tärkeää ja ainutkertaista tehtävää suoritan, tunnen koko ajan, että minun pitäisi tehdä jo jotain muuta, vielä tarpeellisempaa. Eli siis käytännössä myös tehdä tekemäni asia nopeammin, jotta voin kohta tehdä jotain muuta, koska oikeastihan minun pitäisi tehdä jo seuraavaa asiaa, tai tehdä enemmän samassa ajassa. Koen, ettei minulla on oikeutta olla missään hetkessä. Minulla ei ole oikeutta aikaani.

Enhän minä tietenkään edes ole luonteeltani mitenkään älyttömän ahkera ihminen. En ollenkaan niin aikaansaava kuin monet muut, ja itsetyytyväisyys olisi sitä paitsi iso syntikin. Eli lähtökohtaisestikin jo tiedän, että ei tästä mitään tullut, en ollut riittävän hyvä, ahkera, tehokas, en käyttänyt aikaani hyödyllisesti, en saanut oikeutusta olemassaololleni, enkä näillä pelimerkeillä tule ikinä saamaankaan.

Jos näillä eväillä mennään, en ikinä istu yksinäni pöydän ääressä, kiireettä, pelkästään omien ajatusteni seurassa ja mitään muuta tekemättä juomassa kahvikuppia kaikessa rauhassa ja tunne samanaikaisesti mielenrauhaa.

Tämä on perusongelmani, tämän kanssa elän jokaisessa hetkessä.

Viikko sitten hinkkasin pois muuttavan eksän uuden asunnon keittiön kaappeja. Tein pääsiäispyhien aikaan aika paljon töitä saadakseni loppuun kuukausia sitten aloittamani erosavotan (mikä ei ole ihan puitu vieläkään), koska jos minä en sitä rekeä olisi kiskonut ylämäkeen, se olisi jäänyt mäen alle vieläkin. Siinä hinkatessani tunsin ensin hetken iloa siitä, että vihdoinkin olen tässä, hinkkaamassa eksän uutta keittiötä. Ja sitten heti perään muistin, että oikeastihan minun olisi pitänyt olla käymässä äitini luona, joka on sairastanut. Vaikka tiesin, että kun laskin yhtälöön mukaan Kaunomielen ylirasituksen ja Diivan flunssan, tulos ei ollut matkustamiselle suosiollinen. Mutta väärin meni taas tämäkin valinta. Pitäisi elää niin, ettei tule tuollaisia jakojäännöksiä tulokseksi. Yhtä aikaisesti tunsin pahaa mieltä siitä, etten mennyt katsomaan isääni toisaalle. Kun isä soitti ja pyysi käymään. Ja käyn liian harvoin.

Ja tämä ei ole mitään avioerolapsiskeidaa, asiassa ei ole muuta ongelmaa kuin se, että minä niin herkästi tartun lähistöllä lepattaviin syynriekaleisiin, joilla voisin edes hatarasti hetkeksi selittää itselleni sitä ikuista tunnetta, että olen väärässä paikassa, väärään aikaan.

Minulla meni 39 vuotta tajuta mistä ja miten kenkä puristaa. Nyt pitäisi vielä saada nauhat auki.

Positiivisena asiana todettakoon, että tämän asian käsitteleminen on paljon helpompaa, kun päivissäni ne tunnit, jotka jäävät yli työnteosta ja muusta hyödyllisestä tai hyödyttömästä ovat selkeästi ihan omaa omaisuuttani. Ja tilanne on kuitenkin jo paljon parempi kuin aiemmin. Hetkittäin tunnen ihan vain vapautta ja käännän aamuisin tyynyn ympäri ja nautin siitä miltä viileä tyynynpäällinen tuntuu poskea vasten.

Nyt on vähän bulimistinen olo, kun menin oksentamaan tuon möykyn sisuksistani tähän pöydälle.

Toinen juttu, mikä nousi pintaan noiden haastekysymysten myötä, on musiikki. Minun pitää vihdoinkin ryhtyä omavaraiseksi musiikinkuunteluni suhteen. Haluan elämääni enemmän musiikkia, ja juuri nyt minulla ei ole edes minkäänlaista laitteistoa henkilökohtaiseen musiikinkuunteluun. En innostu elektroniikasta yhtään, tunnen suurta vastarintaisuutta kun pitäisi opetella uusien laitteiden käyttöä. En edes oikeasti tiedä, mitä systeemejä nykyisin on tarjolla, voisin toivoa asioiden kehittyneen vuodesta 1987, kun ostin kesätyörahoillani kannettavan c-kasettisoittimen.

Kakarana kävin keikoilla paljon. Kiersin kaikki nuorisolautakunnan järjestämät limudiskot, puisto- ja ilmaiskonsertit, kaikki mahdollisuudet nähdä mitä tahansa bändiä. En ollut ronkeli, enkä varmasti ajatellut musiikkia yhtä paljon kuin mahdollisuutta harrastaa nuorisollisuutta muiden kaltaisteni seurassa. Ensimmäinen bändi, joka kolahti, telkkarin välityksellä, oli Big Country. Vähän aikaa sitten aloin kuunnella sitä uudelleen, ja olin helpottunut, Stuart ei ollut menettänyt tenhoaan. Henkensä kyllä.

Kun olin yläasteella, veljeni hankki steroet. Värväsin hänet heti DJ:ksi luokkaretkirahastoa kartuttavaan limudiskoon, ja siitä se ajatus sitten lähti. Veli teki monta vuotta DJ:n hommia. Se oli vinyylien aikaa, niitä pyöritettiin tietyllä systeemillä taaksepäin, pääsettiin irti ja miksattiin saumattomasti yhteen taidolla. Kuuntelin kaikkea mitä velikin, ja miksasin itselleni c-kasetteja hänen laitteillaan. Äänitin myös biisejä suoraan nuorten sävellahjasta pienellä kasettinauhurilla. Niitä on vieläkin iso korillinen kodinhoitohuoneessa. Ajattelin kuunnella ne kaikki läpi kunhan ehdin. Aikakapseli, jee!

Ensimmäinen poikaystävä kuunteli Mötley Crüeta, ja muuta sukkahousuheviä. Minä siis myös. Poikakaverini soitti kitaraa tosi hyvin, ja olisin päässyt kokeilemaan laulamista hänen bändinsä kanssa, mutta en kehdannut. Olisin päässyt myös yhteen toiseen, vähän oikeampaan bändiin laulamaan taustoja ja soittamaan koskettimia, mutta se ei tuntunut ihan omalta jutulta, sekään bändi. Nyt en ihan tavoita epäröintiäni noissa tilanteissa.

Kävin aikuisiällä rikkomassa tämän tabuni kavereideni bändin harkoissa. Asiassa on jotain kamalan kiehtovaa, mutta olen kamalan rajoittunut sen suhteen mitä itse haluaisin laulaa, joten tuokaan ei tuntunut nyt omalta jutulta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi, tilanne oli sosiaalisesti vähän haastava. Enkä ole niin hyvä laulaja kuin haluaisin, luulen, että virtuositeettini on enemmän kuuntelemisen puolella. On mukava nähdä, miten tutut ihmiset tosissaan tekevät musiikkia, näyttävät itsestään eri puolia. Pikkuhiljaa saavat itseluottamusta ja pintaan kasvaa karismaa kuin naavaa.

Tyttöjen isä laulaa koko ajan, vähän sinnepäin, eikä muista minkään biisin sanoja kokonaan. Liikuttuu melankolisista renkutuksista ja innostuu Cheekin asenteesta. Oikea laidasta-laitaan tyyppi, joka ostaa kesähitit- ja top 20-kokoelmia. Jos jotain asiaa niistä vuosista kaipaan, niin sitä että koko ajan kuunneltiin jotain, tutustuttiin uusiin biiseihin. Annoin Ex-exälle lähes kaikki yhteiset levymme, kun hän ei juuri mitään muuta tavaraa ottanut mukaansa lähtiessään.

Erossa minulle jäi tämän ex-exän stereot, vinyylisoitinta myöten. Ne ovat nyt Diivan omaisuutta, ja kovassa käytössä. Musiikki soi nykyisinkin siis, vaimeana muminana suljetun oven takaa, enkä vain aina hahmota sitä musiikiksi muutenkaan.

Kaunomielellä on omat laitteensa yläkerrassa, napit korvissa, netti, ja hän sukeltelee uusiin juttuihin ja artisteihin ja genreihin innokkaana pyöriäisenä. Haluan oppia yhtä ketteräksi.

Nykyisen exän kanssa en pystynyt kuuntelemaan musiikkia. Musiikkimakumme olivat niin erilaiset, että se oli suorastaan kiusallista. Kumpikaan ei jaksanut kuunnella toisen musiikkia, ja minua ärsytti edes puhua aiheesta hänen kanssaan. Hänen mielipiteensä olivat vääriä. Siinä oli jotain niin raskasta, hänen lähestymistavassaan asiaan. En halunnut viedä omaa musiikkikokemustani mahdollisen keskustelun lähellekään, ettei siihen tulisi kolhuja.

Kaipaan sitä, että pääsen ihan omista lähtökohdistani uppoamaan musiikkiin, etten aina mene jonkun muun siivellä. Haluan kuunnella yhtä ja samaa biisiä 50 kertaa peräjälkeen, hinkata samaa albumia raita kerrallaan edestakaisin ja hakea sitten vielä vanhempaa tuotantoa samalta tekijältä. Käydä pubikeikoilla, joilla en tunnista yhtään biisiä. Ja haluan päästä tanssimaan haitarilla soitettuja vanhoja valsseja ja tangoja kesäillassa. Tanssimaan ylipäänsä kaikenlaista.

Sen verran tiedän varmuudella, että haluan putkiradion, sellaisen teeveenkokoisen.

Lisäksi harkitsen spotifyta tai muuta vastaavaa palvelua, jota käyttäisin läppärin tai IPadin kautta, ja riittävän hyvät kaiuttimet. Olenko hahmottanut asian aivan väärin, vai tarvitseeko tuohon vielä jotain muuta? IPad ja bluetooth –näppis voisivat olla vallan hyvä systeemi yhdessä, mahdollistaisivat mah jongg-riippuvuuteni ajoittaisen jatkuvuuden, mutta myös naputtelun.

Tulipa tätä tekstiä paljon.

Haastattelua.

Korjaus eiliseen, olin vähän huolimaton ilmaisussani. Mitään dramaattista tai suureellista ei ole tapahtunut, mutta ja lähinnä vain lajityypillistä käytöstäni tarkastelemalla huomaan, että jotain on silti tekeillä. Ja siitä, että nyt työviikon, grillinsytyttämisen (ilman sytytysnestettä), keittiön siivoamisen ja takan lämmittämisen jälkeen väsyttää niin, että jalkojeni takajänteitä riipoo.

Olen facebookissa, koska en kehdannut kieltäytyä kutsusta. Koen sen vähän kiusalliseksi, en jaksa/viitsi/halua avautua siellä mistään, ja koen olevani epäkohtelias tirkistelijä, kun tiirailen muiden päivityksiä, enkä jaksa edes tykätä kaikesta.

Ja nyt sitten se arkihaaste. Olen täysin tumpelo älypuhelimen käyttäjä. En osaa käyttää facebookia kännykän kautta, hädin tuskin nettiä lainkaan. Minulla on vain ja ainoastaan työkännykkä, tietoturvaan liittyvine rajoitteineen, tällä hetkellä peräti vara-sellainen. Ei ole tullut hankittua omaa, koska olen niin onnekas, että olen saanut tehdä töitä taukoamatta nuijasodasta lähtien.

Yritin, ja epäonnistuin, useasti. Turhauduin. En halua! Anteeksi!

Voinko anekaupanomaisesti sen sijaan nyysiä tämän haasteen TIINALTA?

Haasteen säännöt:

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi ja vastaa alla oleviin kysymyksiin.
3. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
4. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogiinsa.
5. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Hirveän pitkä ja työläs lista. Oikeasti minun pitäisi siivota, ja kertoa arjestani facebookissa, joten ilman muuta valitsen tämän!

1. Mitä aiot tehdä isona? (Tämä ei sitten ole ikäkysymys!)

Tehdä asioita ilman kiirettä. Aion opetella sen, hosumattomuuden. Ehkä myös teen asioita vain yksi kerrallaan. Tämä on minulle hyvin vaikeaa. Toisaalta, nopeus ja multitaskaus ovat useissa tilanteissa edukkaita tapoja toimia.

2. Jatka lausetta: Jos olisin rohkeampi, niin …

Juuri nyt minusta tuntuu, että olen tehnyt tältä erää jo kaiken rohkeutta vaativan. Lisää myöhemmin tarpeen mukaan.

3. Mitkä asiat saavat sinut kyyneliin?

Rocky-elokuvat. Gleen tyyppisissä ohjelmissa ja elokuvissa ne kohdat, joissa vastahakoinen yleisö innostuu ja alkaa taputtaa mukana. Diivan esiintymiset, ja niissä ihan pienetkin Glee-hetket. Puulaakijalkapallo. Autolla ajaminen ja ajattelu. Säkkipillin ääni. En oikein hyvin osaa itkeä normaaleista asioista niinkuin surusta tai ikävästä, koen ne yleensä kiukun kautta. Tai ruuanlaiton.

4. Jos sinulla olisi mahdollisuus, niin mitä harrastusta haluaisit kokeilla?

Flamenco-tanssia. Ja montaa muutakin tanssilajia. Pitää järjestää niitä mahdollisuuksia.

5. Ottaisitko jonkin kauneusleikkauksen vanhempana? Onko mielipiteesi tästä muuttunut iän myötä?

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä myönteisemmäksi suhtautumiseni muuttuu. Ennen katselin julkkiksia, että kamalaa, tuokin on leikkauttanut naamansa. Nyt katson, että tuon operaatio on onnistunut hyvin, tuon huonosti. Kasvojen rupsahtaminen on kamalaa. Suun ryppyjä voisin kuvitella joskus kaukana tulevaisuudessa oikovani. Mutta ei täytteitä poskiin!

6. Mikä laulu on viime aikoina soinut päässäsi? Entä onko jokin biisi ollut joskus oikein riesana ja korvamatona?

Tämä. En tykkää, menee Emma hukkaan. Saako vaihtaa tähän?
Ja tämä on ihan Miljoonasateen Marraskuu-rip off. Joo, tarvitsen kovasti päähäni uutta musiikkia, jotain hyvää ja kunnollista.

7. Mitä tietotekniikkaa ostaisit heti, jos olisi mahdollisuus/varaa?

Olen juuri ostamassa nauhoittavan digiboksin. Edellisen tilalle, joka muuttaa meiltä pois, joten ehkä sitä ei lasketa. Läppärin ja siihen hyvät kaiuttimet. Mietin myös IPadia, mutta kirjoittaminen on mulle ykkösjuttu, ja haluan siis näppäimet. Mutta siis jos ja kun on varaa.

8. Opiskeluhaaveita, mitä?

Joo, on. Kunhan tyttäret elättävät itsensä, jatkan opintojani. Filosofian Maisteri kuulostaisi hienolta ja sopivan hyödyttömältä.

9. Mikä on kaikkein tärkein arvosi ja miksi?

Tää on vaikea. Onnellisuus kai, mutta mistä se minulla koostuu? Vapaus on tärkeä, se ettei ole riippuvainen vääristä asioista. Onnellisella on hyvä omatunto. Ei kun Rakkaus, se se on. Kun rakastaa tarpeeksi, mitä tahansa ja itseään, tietää mitä pitää tehdä ja on vapaa ahdistuksesta. Ja onnellinen.

10. Riitätkö itsellesi?

En ole varma, en ole ehtinyt olla riittävästi itseni seurassa nyt aikuisena. Ruuhkavuodet ja sen sellaista, lapset joille on riitettävä. Luulen, että riitän, kunhan minulla vain on riittävästi aikaa.

11. Minkälainen käsillä tekeminen on sinulle mieluisinta?

Tykkään neuloista ja muista kädenmukaisista työkaluista, terävistä veitsistä, saksista, istutuskuokista, pensasleikkureista. Tykkään pilkkoa vihanneksia ja asioista joista lähtee kiva ääni. Maalaaminen on kivaa, varmaan kaikista.

Haastan...

Pirjon ja Purjon (saatte vastata yhdessä)
Kirsun
Beedeen
Villa Töllin asukkaan
ja Zepan.

Kamalaa miten syyllinen olo haastamisesta tulee. Ei ole pakko haastua!

Shokkikokki.

Laitan ruokaa lähes maanisesti. Siitä huomaa, että elän jonkinasteista kriisitilannetta. Aina kun sattuu jotain dramaattista ja vakavaa, alan leipoa tai kokata. Kaunomieli myös, vaikkei enää yhtä maanisesti kuin ennen.

Tein eilen mm. yhdistettyä pinaatti- ja klimppisoppaa, koska hyvät äidit tekevät terveellistä, ekologista ja turvallisen makuista ruokaa. Laitoin siihen liikaa suolaa, ja tosiaan, niitä klimppejä. Suurus ei oikein alkanut minua.

Tein myös pienen erän pinaattilettuja, maidottomia ja kananmunattomia. Ekaa kertaa kokeilin, ja olihan ne ihan hyviä. Mutta aivan liikaa suolaa.

Olen silpunnut jääkaappiin valmiiksi salaatteja, joita voi höystää proteiinilla. Seuraavaksi käsiäni syyhyttää joko sämpylöiden tai munkkien pyöräyttäminen.

Tänään tein kasviksilla höystetyn jauheliha-papukastikkeen nachojen ja tortillojen seuraksi. Aivan liikaa supervahvaa unkarilaista paprikaa. Aliarvioin jälleen kerran sen tehon.

Mustikkarahkassa ei sentään ole liikaa tulisuutta tai suolaa. Makua kyllä, nimittäin pakastimen. Mustikat olivat saaneet vaikutteita. Huomasin tämänkin erheeni, ja vaivihkaa surautin todistusaineiston eli nahistuneet mustikankuoret pienemmiksi sauvasekoittimella.

Tehoa ja suorituskykyä löytyy, mutta sihti ei ole aivan kohdillaan, ja Kaunomieli syö kohteliaasti, muttei riittävästi. Viikonloppuna kuuraamme jälleen kerran kodin hurmauskuntoon, ja sitten vien tytöt ulos syömään jotain säädyllistä. Ja pakko sitä ennenkin on saada jyvä kohdilleen.

Painoni sai pääsiäishepulin, ja teki pienen silmukan yläilmoissa. Viimeiset kaksi päivää ovat kuitenkin taas olleet alipaineisia, joten en ole heittänyt kirvestä kaivoon.

Jos talo ei mene kaupaksi pian, pitänee hankkia oma kirves. Tai vesuri. Tonttia pitää tämän tästä harventaa, ja onhan se ihan kirveen kanssa heiluminen oikein voimaannuttavaa puuhaa.

My kryptonite.

Innostuin.

Se on kiva tunne, innostuminen. Sitä ei oikein osaa arvostaa, ennen kuin on pidempi tauko innostumisissa.

Excelöin itselleni pakoreitin ulos näistä kilolukemista kohti todellista minääni, sitä, joka olen aina silloin kun en satu vilkaisemaan peiliin. Tie alas on reunustettu kauniilla aikomuksilla, suurilla lupauksilla ja vakailla päätöksillä kuten ennenkin. Tällä kertaa olen kuitenkin myös asvaltoinut sen sokeroimattomalla elämällä, ja meno on yhtä sunnuntaiajelua.

Uskon myös vakaasti, että pienten ketunlenkkien, rengasrikkojen ja työssyjenkin jälkeen saan noustua uudestaan pyörän selkään ja jatkettua matkaa.

Eihän minulta ole puuttunut tähän asti mitään muuta kuin tahdonvoimaa ja sinnikkyyttä. Ja kun tiedän olevani joissain asioissa jopa itsetuhoisen sinnikäs ja jääräpäinen, niin periaatteessa noitakin tarveaineita löytyy. Ne vain eivät toimi, jos vieressä hehkuu möykky sokerista kryptoniittia, joka estää minulta selkeän ajattelun, harkinnan ja himojeni hallinnan.

Vaikka olen tunnesyöppö, tilanne ei ole ollenkaan niin paha, kunhan vain ne fyysiset vieroitusoireet puuttuvat. Aina välillä väistämättä tulee se hetki jolloin jännittää, ahdistaa, olen epävarma tai tulevaisuus näyttää nielaisevan minut ja lapseni perikatoon, ja ajattelen, että ehkäpä tähän tilanteeseen auttaisi puolikas tuubi päiväysvanhaa kinuskikastiketta. Nyt huomaan, että itse asiassa voinkin toimia tilanteessa kahdella tapaa. Sokerinhimon jäytäessä suoniani olen jo sakset kädessä leikkaamassa muovituubin saumoja auki nuollakseni kuivettuneet jämät myös tuubin sisäseinistä. Ilman fyysistä sokerintuskaa voin sivuuttaa tuon kohdan henkilöhistoriassani ja todeta, että ei, puolikas tuubi päiväysvanhaa kinuskikastiketta ei välttämättä auta tähän, ei tainnut auttaa viimeksikään.

Elitismi, siinä onkin ideaa, kunhan vain ehtisin ajatella edes jotain hetkeä ennen retkahdusta.

Että semmoista. Olen siis hetkittäin voitonvarma, kaikkitietävä, yltiöoptimistinen, flow-tilassa ja muutenkin henkisesti hieman epävakaa. Tätä minä olen kaivannutkin. Sitä ja iltapäivää ystävien kanssa höpöttäen, ja sekin järjestyi.

Lihoiksi.

Katsoin tyttärien kanssa tämän jo pari viikkoa sitten.

Jossain reilun tunnin kohdalla havahduin huolehtimaan Diivan viihtyvyydestä – leffassa ei ollut vielä havaittavissa mitään kunnollista juonen kehittymää, yhtään nykyistä tai entistä Disney-tähteä ei ollut esiintynyt, eikä kukaan ollut puhjennut spontaaniin lauluesitykseen koreografioineen.

Aivan turhaan. Kotimatkalla likka huokaisi ”äiti, just tuollaisen parisuhteen mäkin haluan isona.”

Jaa-a, kukapa ei. Tosiaankin, jos on aikaa hioa suhteen pahimpia särmiä edes muutaman sadan vuoden ajan, niin ei kai sitä voi olettaakaan päätyväänsä muuhun kuin tuollaiseen auvoon ja ykseyteen.

Tämä leffa viilensi arjen kiireen ylikuumentamia käämejäni suloisesti, antoi laiskottelulle ja aikaansaamattomuudelle uusia ulottuvuuksia ja entisestäänkin arvonkorotusta. Muistutti hidastelemaan ja makustelemaan elämää jatkuvan eteenpäin paahtamisen sijaan. Elämään pieniä hetkiä eikä odottamaan jotain tajunnanräjäyttävää sitten joskus.

Miten erilaiselta elämä näyttää, kun otetaan pois aikarajoitus. Ja kyse on vain oletuksellisista mittasuhteista.

Olihan siinä leffassa paljon mukaälykästä brassailua ja suorastaan näsäviisaita viittauksia jotka pistelivät sukanpohjien läpi ennalta varoittamatta kuin parketista irtoilevat säleet, mutta toisaalta, entäs sitten. Ihanaa, kun ei tarvitse olla täydellistä, kun harva asia kumminkaan on.

Ja jos minä tietäisin, että olisi olemassa Tilda Swinton, joka ei tekisi elokuvia, en varmaan pystyisi elämään sen tiedon kanssa. Se olisi niin väärin.



Elämäni ilman puolisoa alkaa oikeastaan vasta ensi viikolla. Olemme sulassa sovussa asuneet saman katon alla kaiken tämän ajan (neljä kuukautta ja hieman vajaat viisi päivää), vaikka olen kovasti ja oudoin konstein yrittänyt kuvitella pääni sisään itselleni ihan oman henkisen reviirin, jonka sisällä elän elämääni itsenäisesti. Oloni on mahdollisesti tästä hitaasta, hauduttavasta tilanteesta, ja ehkä myös flunssan jälkioireista ja arjen raiteiden puuduttavasta kolinasta johtuen kovin seisahtunut, tyyni, välinpitämätön. En ole eläissäni tuntenut tällaista mielentyyneyttä, enkä ole varma pidänkö tästä. Olen kuin iso lasi piimää.

Muun mielekkään aktiviteetin ja rakentavan toiminnan puutteessa olen purkanut menneisyyden painolastia kantamalla kirpputoripöytään ison kasan vaatteita, kirjoja, pikkutavaroita, kenkiä, astioita. Huonekalut odottavat vielä tarkempaa tarkastelua, kuka meistä ottaa mitäkin. Aina kun kannan kirpparille uuden urheilukassillisen asioita, joita ilman muka en ole joskus pärjännyt, pöydän sisältö on vajennut noin kuutiollisen verran. Mittaan elämääni tilavuuksissa. Kuten arvata saattaa, pöydän vuokran maksun jälkeen näiden vuosikausia hautomieni kultamunien rahallinen tuotto ei päätä huimaa. Tai no huimasihan se hetkellisesti ehkä ihan vähän, sillä rahoitin sillä muutaman lakushotin ja viinilasillisen lauantaina. Ja tätä ennen ostin samalla rahalla kilon kotimaista lähellä tuotettua naudan sisäpaistia.

Tuntuu hyvältä päästää irti asioista.

Satunnaisen excelöinnin ansiosta olen myös huomannut lähes huomaamatta päästäneeni irti 3,1 kilosta elopainoa. Voiko tuota sanoa laihtumiseksi, jos käytän laskennan lähtöarvona lukemaa, jota minun ei olisi ikinä pitänyt saavuttaa/nähdä (olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi pitänyt sulkea silmät sinä aamuna kun kävin vaa’alla)?

Kiitos, riittää aplodit, voi, olen aivan häkeltynyt. Ai miten se onnistui? Tosiaankin, jätin sokerin syömisen vähemmälle. Tankkasin kyllä rasvaa ja muita hiilareita, paniikinomaisesti. Ja sitten muutaman viikon kulutta repsahdin oikein kunnolla, söin Maraboun 200 gramman suklaalevyn, ja sen jälkeen noin kahden viikon ajan kaiken eteeni tulleen sokeripitoisen aineksen. Myös ne virpojille varaamani suklaatiput, eikä palmusunnuntai ole vieläkään. Olin oikein rapasyöppö, mutustin suklaata katuojassa, Siwa-muovikassin suojista ja pystyin ajattelevaan vain seuraavaan kallisarvoiseen sokerinmurenaan asti.

Sitten luojan kiitos tuli tämä flunssa, eikä mikään kuitenkaan maistunut miltään.

Ja sitten sattumalta katsahdin excel-taulukkoon kirjaamaani lukemaa, ja kas, tajusin, että tämä voisi silti toimia. Minun täytyisi vain suhtautua paheeseeni juuri sellaisena kuin se on, eli päihdyttävänä, elämänlaatuani raastavana häpeällisenä riippuvuutena, joka estää minua nauttimasta elämässäni olevista hyvistä asioista.

Tutustuin päihteidenkäyttöön teoriapohjaisesti oikein satunnaisesti osuvan ammatillisen koulutuksen turvin. Sen lisäksi, että nyt tiedän ko. kouluttajan olevan aivan mainio tyyppi koska hän on alkoholin kohtuukäyttäjä/humoristi/ystävä/aviomies/isä/kasvissyöjä/partiolainen/eräjorma/kristitty/urheilija/jne., tajusin myös, että minun olisi hyödyllistä miettiä sokerinkäyttöäni samoissa raameissa kuin muidenkin nautintoaineiden.

Syönkö sokeria useammin yksin kuin yhdessä? mmm…ehkä…
Syönkö sokeria salaa? ...joskus… ainakin toivoisin voivani tehdä sen salaa itseltäni, ja joskus onnistunkin…
Hermostunko, jos en pääsekään syömään sokeria niin pian kuin suunnittelin? Kyllä.
Suutunko, jos joku on syönyt kaappiin varaamani suklaapatukan? Kyllä! Tai siis suuttuisin, jos joku uskaltaisi tehdä niin, mutta kumma kyllä eivät uskalla.
Onko minun vaikea kuvitella viikonloppua kokonaan ilman sokeria? Kyllä. Tai voin kuvitella, mutta siihen se sitten jääkin. Joudunko joskus/usein muuttamaan suunnitelmiani tai jättämään asioita tekemättä sokerinkäytön takia? Kyllä, edestakaisin hyppivä verensokeri aiheuttaa joskus muutoksia suunnitelmiin, ja suklaatipuövereiden jälkeen ei tulekaan lähdettyä lenkille, vaikka se oli mielessä häilyvänä mahdollisuutena vielä hetki sitten toteutettavissa.
Rajoittaako sokerinkäyttö elämääni? Ainakin joudun jättämään käyttämättä sellaisia vaatteita kuin haluaisin. Kyllä vain, rajoittaa ja paljon.

Näillä keinoin, itse itseäni motivoiden juon piimää ja hinkkaan tiskipöytää ja vessanpyttyä näyttöpäivän aattona.

Rakas, ihana, kiltti koti, hurmaa nyt itsellesi uusi onnellinen perhe.

Suur-Savon kolmanneksi paras pirtanauhantekijä.

Esikoiseni Kaunomieli pähkäili elämäntuskansa. Meillä on hyvin samanlaiset elämäntuskat, itse olen tosin jo notkistanut omaani ahkeralla käytöllä niin paljon, että se mukautuu useimpina päivinä ylle kuin toinen iho, eikä enää niin kamalasti haittaa liikettä.

Kaunomieli ihmetteli, että miksi hän vielä jokin aika sitten ajatteli aivan vakavissaan, ettei saisi opiskella itselleen mitään hauskaa ammattia, vaan pitäisi tähdätä jo hyvissä ajoin jonkin rasittavan ja ankean uran äärelle, mielellään vielä naisvaltaisen ja sovinnaisen, paljon opiskelua vaativan, ja sopivan huonosti palkatun. Että miksi hän on mennyt kahmimaan kristillisestä smörgåsbordista vain kukkuralautasellisen perisyntiä, vaatimattomuutta ja vähäpätöisyyden hyvettä, vaikka siellä olisi ollut tarjolla myös ihan kivojakin juttuja, kuten pelastus ja armo, ja yltiöyhteisöllisyys. Että sama jos menisi viiden tähden hotellin aamupalalle syömään neljänviljanpuuroa, ilman voisilmää. ”No thanks, no salvation or grace for me, I’m good with all this nutritious guilt and pain.”

Panee miettimään, että miksi ei. Miksei saisi tavoitella elämässäni enemmän iloa ihan vain iloisuuden takia?

Minä olen suunnitellut uusia kuvioitani ahkerasti, miettinyt missä asuisimme, miten. Olen pyöritellyt näytölläni kuvia rivitaloista, kerrostaloista, paritaloista, miettinyt miten saisi nykyisen elämäni ja siihen liittyvät kustannukset mahtumaan nykyistä kompaktimpaan kokoon, ja siirrettyä lähemmäs tyttärien kouluja, harrastuksia, elämää ylipäänsä. Olen laskenut neliöitä, kilometrejä, euroja, vessanpyttyjä, keittiön vetolaatikkoja, ikkunoita, parvekkeita, takapihoja, portaita, seiniä joihin ripustaa tauluja, komeronhyllyjä. Miten minun koko elämäni mahtuu tuonne?

Jotenkin alan tässä tajuta, että pelkkä mittasuhteiden skaalaaminen pienemmäksi ei ole se asia, mitä olen tekemässä ja hakemassa. Ehkä tässä oikeasti voisi muuttaa ja muuttua. Tehdä ihan uusi elämä, uudet ajatukset ja unelma. Pitäisi vain olla valmis vihdoin luopumaan paljosta sellaisesta, mitä on kantanut mukanaan, kun kaikki ei mahdu kuormaan.

En pysty erottamaan, puhunko tavaroista vai asioista, tai onko niillä oikeastaan eroa. Me usein osoitamme arvostuksemme asioita kohtaan tavaroiden kautta. Säilytän asioita, koska tuntuu väärältä luopua niistä.

Ihminen elää ihonsa sisässä, housunpersusta, tossunpohjaa ja pottuja kuluttaen, ostaa, valitsee, tekee, valmistaa, rikkoo ja tuhlaa. Ja silti pitäisi olla niin mahdottoman henkinen, kun se on ylevää ja hienoa, toisin kuin materia. Onhan se toki hienoa, kun voi filosofoida ja lukea runoja ja luoda maailmankäsityksiä eikä vain viljellä perunaa, mutta silti ihmisyyden raamit ovat aika konkreettisia. Pimeä ja valo, syntymä ja kuolema, nälkä ja kylläisyys, kylmä ja kuuma, sileä ja karhea, multa ja kivi, vesi, ilma, viemäröinti, siemenperunat, terävä puukko tai sakset.

Nuorena muutin vahingossa Lappiin. Siellä oli talvella kylmä ja matkat pitkiä. Se tapahtui 15 minuuttia ennen kuin kaikilla oli kännykät, eikä ne siellä toimineetkaan. Ihmisten mielenkiinto pyöri olennaisten asioiden ympärillä – kuinka pitkä matka on, onko varpaat lämpimät, riittääkö bensa, onko ruokaa, ja missä muut ihmiset ovat. Jos jossain oli tanssit, kukaan ei valittanut musiikin tyylistä, koska valinnanvaraa ei ollut. Minä tunsin siellä itseni tervetulleeksi, vaikka olin ihan yhtä erilainen kuin muuallakin.

Säilytän liinavaatekaapissani kohta sata vuotta vanhaa pellavaista käsin kudottua pyyhettä, johon on paksulla punaisella villalangalla kirjailtu kömpelösti A.L. Minun mummoni, jota edes äitini ei ehtinyt tuntea hyvin, on sen kutonut, ommellut ja itselleen nimikoinut. Nimikirjainten lankavalinta, kirkas väri ja hätäinen toteutus viittaavat siihen, että ehkä tuota pyyhettä ei kirjailtu kapioarkkua varten, vaan erottumaan muiden naisten vastaavista pyyhkeistä yhteisessä saunassa. Ei tuollaista voi heittää pois, eikä oikein käyttääkään. Se ei ole kovin hieno, mutta minulle korvaamaton.

Ehkä nyt on se aika, että käyn läpi kaiken, esine asialta. Minulla on paljon sellaista, mitä en halua heittää pois, mutta myös paljon sellaista, jota säilytän jonkun muun kuin itseni takia.

On pakko vihdoin todeta, ettei minusta tullutkaan suurperheen äitiä. En leivo ruisleipää itse leivinuunissa. Eikä minusta tullut myöskään riuskaa maatalouslomittajaa, luomuviljelijää, lampaankasvattajaa, huovuttajaa, perinteiset työtavat osaavaa kankuria. En ole opettanut lapsiani ompelemaan vaatteitaan itse. En saa kompostia käymään kunnolla, enkä jaksa kitkeä pientäkään kasvimaata. Käytän Santa Maria grillimaustetta ruuassa.

Minusta ei tullut varmaan mitään niistä asioista, joita äitini arvostaa. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, mitä olen, ja mitä en ole, ja se näkyy myös siinä, miten suhtaudun tavaroihin. Minulla on kolme kaulinta, koska leipominen on tärkeää ja hyödyllistä, ja kaulimet ovat hyödyllisiä, joten niitä lahjaksi saatuja ei ole voinut antaa poiskaan. Vaikka kaksi niistä oli polttarivitsejä. Olen varmaan ajatellut koko ajan, että jonain päivänä leivon niin paljon, että ne kaksi ylimääräistä kuluvat puhki.

Kerroin viime viikolla äidilleni muuttoaikeistani. Hän oli ymmärtäväinen, että aivan hyvin minulle riittää pienempikin asunto, kun enhän minä esimerkiksi tarvitse tilaa neulekoneelle.

Vieraaseen pöytään huutelua.

Pääni on ylikierroksilla, jälleen kerran. Sinänsä tuo on aivan oikeutettu reaktio siihen, mitä ympärilläni tapahtuu, joten mikäs siinä että myös ruokahalu on vähän kateissa ja unettomuus vaihtuu istualleen nukahtamiseen tämän tästä.

Ex-kälyni kuoli. Olin aiemmin enemmän tekemisissä hänen kanssaan, ja viime ajat ilmeisesti liian vähän, koska nyt minulla on huono mieli asiasta. Suren, mutta tunnen itseni kuokkavieraaksi. Toisaalta, minulla on lähtökohtaisesti aina huono omatunto asioista. Kuuluu perusluonteeseeni, vaikka käyn päässäni jatkuvaa risusavottaa tätä ilmiötä vastaan.

En tiedä, saako edes ikävöidä ihmistä, jota ei varsinaisesti ollut ikävä hänen eläessään, mutta suren sitä, että hänellä oli niin vaikeat viimeiset vuodet, ja että matka jäi niin lyhyeksi. Ja itkeskelen tämän tästä elämää ylipäänsä. Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ikävä ja suru on liiankin kova.

Diivalle tämä on taas yksi elämisen suuri oppitunti, ”läheisen kuolema”, ja minä toimin päivystävänä kotiopettajattarena. Diiva ja serkkunsa suunnittelevat laulaa hautajaisissa, ja etsimme yhdessä sopivaa laulua. Tämä sai minut tyrskähtämään kaameaan jolinaan auton ratissa:



Siitä tulee minulle ikävän lisäksi mieleen se, miten hänellä oli aina aikaa läheisilleen, ja miten helppoa hänelle oli näyttää välittävänsä muista. Ehkä se ei biisinä kuitenkaan sovi tilaisuuteen.

Tällä viikolla vasta tajusin, että tyttäreni Kaunomieli on enemmän tätinsä näköinen kuin kummankaan vanhempansa.

Huomio harhailee ja kiinnittyy ihan omituisiin asioihin. Aamu-TV:n taustahäly sai minut eilen taantumaan 70-luvulle. Markku Veijalainen haastatteli jotain tietokirjailijaa, puhuivat suomen politiikasta menneiltä vuosikymmeniltä. Lounastunnilla katselin tonnikalapurkkia, ja tämä taustaääni häilyi takaisin mieleeni. Mietin, että mikä ihme se porukka oli, jolle annettiin sitä kehitysapua. Anjovistipuolue?