Like we did last summer.

Huomenna voin jälleen avata joulukalenterin. Mistähän sellaisen löytäisin.

Olinkin juuri löytämässä jonkinlaisen oman rytmin. Mitä syön, milloin nukun, mitkä asioita haluan tehdä, ja milloin. Kohta aikani ei ole enää oma tyyni ankkalammikkoni, vaan pienten purojen pursuileva virta, joka liikkuu sinne tänne hallitsemattomasti, erilaisten asioiden ja tarkoitusperien suuntaan.

Ei se minua haittaa, mutta toivottavasti muistan jatkossakin jotain kuvioita siitä hieroglyfista, jonka olen nyt vuoden mittaan vaivalla rapsutellut esiin vuosikausia kasaantuneen kiireisen arjen hiekan ja saven alta.

Oikeastihan minua vain huolestuttaa se, että kun en ole yksin, en voi enää möllöttää sohvassa tuntikausia HBO:n lumoissa keskellä päivää, syödä kaikkia ruokiani sohvalla tai sängyssä, jättää astioita ja vaatteita lojumaan sinne tänne päiväkausiksi ja postini avaamatta eteisen matolle. Tapani nauttia yksinelon ylellisyydestä on laimea.

Oikeastihan, yksinelävänä vapaarouvana, mielikuvissani minun pitäisi viettää aikani klassista musiikkia mahtipontisella volyymilla kuunnellen, vain valkoiseen, ylisuureen miesten paitaan pukeutuneena, ikkunalaudalla tuulenvireessä istuen kädessäni kupillinen maitokahvia, hiukset huolettomasti suihkun jäljeltä kihartuen. Musiikki voi toki olla myös jotain raskaampaa, mutta ajatuksia herättävää.

Hämäläisen luonteeni mukaisesti varmuuden vuoksi suhtaudun aina tuleviin muutoksiin lähtökohtaisen negatiivisesti. En sitten niin kovasti pety, tapahtui mitä vain. Yritän siis tämänsuuntaisin ajatuksin hillitä intoani siitä, että Valssimies tulee takaisin, edes hetkeksi, mutta yrityksistäni huolimatta pintaan nousee tämän tästä hilpeitä ilon kuplahduksia. Kesä! Hän! Voidaan tehdä asioita yhdessä! Olla tekemättä mitään!

Muutenkin oloni on vähän kuin Westworldin isäntäoliolla jonka koodaus alkaa korruptoitua. Elän eteenpäin tiettyä tuttua, monta kertaa toistamaani käsikirjoitusta, mutta aina välillä se, mitä olen tottunut pitämään todellisuutena, repeää, ja näen jotain muuta, paljon yksinkertaisemman tavan olla ja tuntea, ja tunnen vetoa sen suuntaan.

Ruotoni on alkanut vaatia liikuntaa. Kovin pitkään sen vaatimukset ovat olleet täysin päinvastaiset. Jos liikun liian väsyneenä, tai liian usein liian paljon, tunnen ylikuntoa ja vajoan jonnekin väsymyksen syvään alhoon. Nyt olen pikkuhiljaa voinut lisätä kevyitä suorituksia peräkkäisiin päiviin ilman valtaisaa takapakkia.

Viime viikolla tajusin käyttäneen viimeiset tekosyyni olla hankkimatta kuntosalijäsenyyttä. Hankin jäsenyyden. Ainoa mikä tuolta salilta puuttuu, on sauna, mutta toisaalta, se on niin lähellä kotiani, että voin tulla vielä tuoreen hikisenä omaan kotisuihkuuni, mikä on konseptina ylellisempi kuin yleinen sauna + suihku. Tuolta löytyy myös tätejä, joiden valvovan silmän alla venytyn riittävän pitkiä aikoja riittävän hankalissa asennoissa. Voisinhan minä venytellä tuossa pölyisellä Ikean itämaismattojäljitelmällänikin päivät pääksytysten, mutta en ole tehnyt niin, kehoituksista ja päätöksistäni huolimatta. Tarvitsen sen valvovan silmän. Ostin putkirullankin, mutten käytä sitä. En pidä putkirullauksesta, se käy kipeää.

Kokeilin myös Sh'bam-tuntia. Oletin, että se olisi tanssimista, hauskaa, menevää biletystä, jossa tulisi hiki aivan huomaamatta ja lihaskunto kasvaisi. No ei ollut. Hauskaa siis. Olen tottunut tanssin osalta liian hyvälle. Jos on askelsarjoja, niiden pitäisi täsmätä rytmiin siten, että jokaiselle askelle on oikeasti paikkansa. Tämä ei toteutunut. Ja jos rytmi on kertakaikkiaan liian nopeaa, ja kaikki pitää tehdä hutaisten, siinä ei oikein tunne mitään suorittamisen iloa. Musiikki oli mitäänsanomatonta, laidasta laitaan leikkimielistä jokapaikansontaa.

Alkutunnista oikeasti yritin, myöntäen sen tosiasian, että eihän kukaan ekalla kerralla pysty omaksumaan kaikkia askeleita. Mutta jos edes osan. Veivasin housea, hiphoppia, merengueta, salsaa. Voi miten kaipasinkaan oikealle salsatunnille!

Sitten tuli veretseisauttava ROKKIosio. Musiikki oli jonkinlaista fiftarityylistä rock'n'roll-jäljitelmää, ja tähän oli sitten oikein pilke silmäkulmassa väännetty sellainen heavymetalclichékoreografia. Soitetaan ilmakitaraa! Kannustetaan yleisöä vihjaavilla tse-tse-tännepäin kädenliikkeillä! Hypitään AC/DC-tyyliin sivuttain lavaa ympäri! Väliin sitten jotain jive-tyyppistä tvistausta. Nyt ne Rock-kädet ylös, JEE!!!!

Nyt tiedän, miltä katolisista tuntui 90-luvulla, kun Madonna teki Like a Prayer-videon. Tämä oli pyhäinhäväistys, jonkinasteista rienausta. Rock-musiikki on minulle tärkeää, ylipäänsä elävän musiikin kuunteleminen on yksi omista sakramenteistani. Jive on ihan asia erikseen, mutta jos joku rock-musiikin tahdissa tanssii, sen tulisi tapahtua siksi, että ei koe voivansa tehdä muutakaan. Rock-musiikissa olennaista on aitous. Että vaikka olisi kuinka paska, on tosissaan, eikä vain esitä jotain.