Viimeisen yhteisen viikonlopun huuruinen endorfiinitrippi on enää muisto. Hieno ja tarpeellinen sellainen. Sitten oli pari hankalaa päivää, odotuksen vielä kiristyessä ja painaessa minua kuin päälläni olisi jatkuvasti ollut 7000-litraa vettä sisältävä isohko muovipussi. Valitin asioista, joko ääneen tai sisäisesti. Oikeasti olisin halunnut antaa ulospäin sen mielikuvan, että olen tyyni, zen, suorastaan mystisen tasapainoinen sisäisen viisauden tihkuessa ihohuokosistani ja luotan siihen, että asiat menevät niinkuin tarkoitus on.
Sitten hän lähti. Otin neuvoa-antavan kierroksen miesraadin kanssa. Se ei ollut suunniteltu juttu, kävelin vai ohi ja heitä oli paikalla. Katselin terassilla olevia ihmisiä Gina Tricoon alle kahden euron sophialorenlasieni läpi, ja hetken ehkä vähän nautinkin siitä, että olin vain minä, ihan niin kuin ennenkin. Olin tallessa, vaikka koko kesän olenkin käpertynyt jonnekin lapsiperhe-elämävyöhykkeelle, joka on minulle näennäisen helppoa ja kotoista, mutta joskus pelkään katoavani. Yrittäväni niin liikaa olla järkevä ja aikuinen ja tilanteen yläpuolella, etten ota itselleni tarpeellista tilaa, vaadi sitä huomiota mitä minä tarvitsen. Teen muille vähän liian helpoksi olla ottamatta minua huomioon.
Tämän jälkeen touhusin pari päivää melko maanisesti, leivoin ja laitoin ruokaa, koska siihen oli hyvä, normaaliin vuosirytmiimme kuuluva syntymäpäiväsyy. Siirtelin huonekaluja, ajattelin, että nyt järjestän kaiken.
Lähes viikkoa myöhemmin kaikki on vielä järjestämättä. Osa huonekaluista on hassuissa paikoissa, koska en voi siirtää niitä paikoilleen ennen kuin olen siivonnut lattialta puoli kiloa paperisilppua, joka löytyi edellistä huonekalua siirrettäessä. Se on jäänteenä siitä kun kotonani oli maanisesti askarteleva lapsi. No en ole siivonnut.
Sitten loppui kesäloma, ja kuvittelin, että siirtyisin töiden alkamisen myötä sulavasti arkisemmalle ja käytännöllisemmälle rutiinivyöhykkeelle. Olisin ehkä vielä tiistaina hieman "overwhelmed" työperäisesti, mutta siitä se sitten lähtisi rullaamaan, etsisin niitä rutiinejani ja polkisin hissukseen arkea eteenpäin kuin mummo sunnuntaipyöräilyllä. Viikko toisensa perään. Alkaisin syödä aamupalaa. Etsisin jonkin kivan venyttelyjumpan, jossa kävisin viikottain. Kävelisin ja pyöräilisin. Näkisin ystäviä sopivasti. Kirjoittaisin ehkä. Siivoaisin kaikki komerot jälleen. Laihtuisin varmasti ainakin 15 kiloa, ja sitten vielä jouluna äkkiseltään puoli kiloa lisää, kun ajelisin pois puoli vuotta kasvattamani säärikarvat. Nythän moiselle ei ole mitään tarvetta.
No ei se ihan niin ole mennyt. Ensinnäkin overwhelmed on alueena laajempi ja kartoittamattomampi kuin muistin. Vähän kuin Siperia. Toiseksi, se 7000-litraa haaleaa vettä on edelleen päälläni. Makaan suuren osan ajasta sohvalla, ja kyyneleet valuvat silmästä toiseen ja sitten sohvalle koska olen sivuttain vaakatasossa. Ehkä se pussi tihkuu.
Kun tulen iltaisin kotiin, täällä on aika lailla aina jompi kumpi tyttäristäni. Ensin ajattelin, että se on sattumaa, mutta tänään toinen ilmestyi paikalle ja kertoi reippaasti, että meidän pitäisi syödä jotain. Ja että tarvitsenko kaupasta jotain. Kuten kahvimaitoa. Sanoin, etten tarvitse, koska se kuitenkin taas loppuu, ja sitten ole pettynyt kun en saakaan enää maitoa kahviini. Että olen opetellut juomaan kahvin mustana siis.
Sain palautetta asenteestani.
Jääkaapissani kaikuu, mutta pakasteesta ja kuivakaapeista löytyy vielä elintarvikkeita joilla voisi ruokkia vaikkapa suurinpiirtein 23-henkisen polygamistiperheen n. puolen vuoden ajan, joten en näe tilanteessa mitään hankalaa.
Toissa-aamuna olin kyllä jäädä kotiin, koska en löytänyt kaapistni juuri tiettyä t-paitaa, sellaista mustaa, miesten L-koon mainospaitaa (tosin aihe, jota mainostan mielelläni), jonka olisin pukenut päälleni pyöräilläkseni töihin. Se on mukavan väljä mahan kohdalta, musta, ja myös pyöräilyasennossa niin pitkä, että tiedän varmuudella ettei pikkuhousujeni yläreuna näy. Minulla on niitä ainakin kaksi, ja vain yksi oli laskujeni mukana pyykissä. Vaikka kuinka yritin, en vain mitenkään voinut kuvitella suorittavani puolen tunnin työmatkaani missään muussa paidassa. Työpaikalla vaihtaisin totta kai asua. Pengoin kaappieni sisällöt lattialle. Kaivoin talvivaatevaraston esiin (iso kestokassi komerossa), ja riepotin sen varaston makuuhuoneeni lattialle. Ei vieläkään toivoa. Pengoin uudestaan lipastoni, heittelin tavaroita lattialle. Aloin tajuta, että saattaisin jäädä tähän limboon lopuksi päivää, jollen tekisi jotai epätoivoista. Pengoin likaisen paidan pyykkikorista. Iltapäivällä muistin, että kesän alussa olin kerännyt kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka muistuttavat minua töistä, laittanut ne mustaan jätesäkkiin. Olin unohtanut koko säkin, ja ne vaatteet. En ole varma missä säkki on. Olen vallan tyytyväisenä ja mitään ongelmaa huomaamatta kulkenut töissä kesälomavaatteissani jo neljä päivää.
No, talvivaatteeni ovat edelleen budoaarin lattialla (pyykkikorin sisällän vieressä), joten siitähän ne on helppo pikkuhiljaa ottaa käyttöön sään niin vaatiessa. Ehkä sillä ei ole mitään väliä, mitä minulla on kulloinkin päälläni.
Muutamana päivänä olen itkenyt aika paljon. Ja sitten yrittänyt järkeillä miksi. Ei ole mitään järkevää syytä. Kaikki on hyvin, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minä jos kuka osaan olla yksin. Minä en tarvise parisuhdetta tekemään arjestani mielekästä. (Tänään kyllä olisin tarvinnut miestä, pahasti. En saanut tiskiharjan tummunutta vaihtopäätä irti varresta.) Tottakai tässä tilanteessa on normaalia enemmän riskejä sille, ettei tämä parisuhde kestäisikään. En minä riskejä pelkää, ero nyt ainakin on asia, josta minulla on kokemusta. Ainoa keino välttää ne riskit olisi erota varmuuden vuoksi jo heti, ja se olisi varma tapa hävitä. Olen tehnyt juuri niin kuin halusinkin tehdä. Ei ole mitään, mitä voisin tai haluaisin korjata.
Minulla ei ole tälle itketykselleni mitään sanoja. Ei ole mitään ristiriitaa, ei mitään asiaa jonka voisin järkeillä pois. On vain se tunne, että minä olen surullinen. Luulen, että minulla on elämäni ensimmäistä kertaa ikävä, oikein kova ikävä, pelkästään koska toisen läsnäolo ei ole tässä. Se on ihan vain pelkkä tunne ilman sanoja. En ole tottunut näin yksinkertaisiin tunteisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti