Talvi yllätti autoilijan. Tänä aamuna kun olin keplotellut kuskinpuolen oven auki ja laskeutunut alas korkeuksista (=autojen välissä olevan lumikinoksen päältä) istumaan, käynnistänyt auton ja siinä samalla myös vahingossa tuulilasinpyyhkimet, jotka pukkasivat lumet tuulilasilta sisään avonaisesta ovesta, noussut takaisin kinokselle ja korkeissa koroissani kiertänyt varovaisesti auton ympäri puhdistaen sen sitä koristavasta pehmeästä lumikuorrutteesta, myös katon, jotta minulle ei kävisi kuten eilen, jolloin liikenneympyrään pysähtyessäni koko katollinen lunta tuupsahti tuulilasilleni, yllätyin vihdoin. Auto oli niin syvällä omassa autonkokoisessa lokerossaan, joka on muodostunut monien öisien lumisateiden aikana, jolloin auto on paikoillaan ja vain sen ympärille sataa lunta, plus tietenkin se jää ja lumi joka sulaa valuen auton reunoja alas, ettei sitä saanut peruutettua pois paikoiltaan.
Omistan kyllä lumilapion mutta se saattaa muuton jäljeltä olla kolmessa eri paikassa. Joko vintillä, kellarissa tai oikeaoppisesti auton takaluukussa, mutta se olisi ollut se huonoin vaihtoehto, koska autoni on ranskalainen. Jos ranskassa sataa lunta, ihmiset eivät kaiva takakontista mitään, vaan ottavat valokuvia tai soittavat uutistoimistoon tai hätänumeroon. Näin ollen ranskalaiset autosuunnittelijat eivät ole ottaneet huomioon sitä vaihtoehtoa, että takaluukku pitäisi voida avata myös silloin, jos sen yläpuolella on kahden kuukauden ajan käytetty takalasinlämmitintä, joka sulattaa lumen vesihyhmäksi, jolla on tapana jäätyä jääksi. Niinä kertoina kun onnistun talvisin avaamaan takaluukun, se hulmahtaa täyteen lunta luukun ja ikkunan raosta.
Mutta ei se mitään. Vanha minäni olisi veistänyt hampaillaan puuttuvan lumilapion läheisestä koivusta ja kaivanut auton pois pinteestä. Olen kuitenkin nykyisin urbaani citykanipuputyttö joka lähestyy ongelmia uudesta näkökulmasta.
Suorin tieni lähimmälle bussipysäkille.
E-ei, ei taida tietää tyttö Koskilinjojen uusista paikallisliikennesysteemeistä paljoakaan. Viekää minut takaisin Pariisin metroon!
Tihrustin tolpassa olevia bussien numeroita ja vertailin niitä pysäkille liimattuun A4-kokoiseen ilmoitukseen, jossa kerrottiin mihin aikaan kukin linja pysähtyy juuri tällä pysäkillä. Tunsin itseni tutkiva journalisti Ripsa Koskiseksi ikäpuku päällä. Googlettakaa, jos ette tiedä mistä puhun. Saamani informaatio oli hataraa ja harvaa. Yksi bussilinjanumero näytti houkuttelevan tutulta, olen käyttänyt sitä useinkin vuosina 1994-2000. Ja se kurvasikin paikalle juuri sopivasti. Hyppäsin kyytiin, maksoin matkan turistimaisesti kortilla ja ihmettelin, että eihän täällä mitään ruuhkaa ole, mitä ne muut joukkoliikenteen keinoin töihin matkustavat oikein valittavat.
Sinne minne minä olin matkalla, ei ollut tunkua. Töihin ehkä olisi ollutkin.
Noo, sain uudenkarhean työpuhelimeni nettiyhteyden toimimaan (teknologian riemuvoitto! Älypuhelin, johon älyni riittää edes auttavasti!), ja näillä keinoin selvitettyä, miksi käännyimme pois ainoalta järjelliseltä reitiltä. Sain myös selville mitä kautta olemme kulkemassa, ja osasin hypätä pois kyydistä parhaassa mahdollisessa kaarteessa, jonka bussin ellipsistinen rata teki suhteessa työpaikkani sijaintiin.
Siitä oli sitten vaivaton 2,4 kilometrin kävelymatka töihin. Määritin oikean ilmansuunnan seuraamalla pahaa aavistamatonta miestä, joka näytti insinööriltä. Muuten en olisi ehkä osannut, vaan minun olisi pitänyt turvautua uudelleen joukkoliikenteeseen, ja mitähän siitäkin olisi seurannut.
Tämä oli minulle aivan oikein. Aikataulut pitäisi selvittää etukäteen, olenhan näin Diivalle kantapäiden kuluttamisen kautta opettanut.
Sokeriton alkoi uudelleen eilen. Eihän siinä ollut oikeastaan välissä kuin neljä repsahduspäivää, jotka olivat hyvin hienovaraisia. Vain pieniä nojaumia kaidan polun ulkokaarteeseen, jalat tuskin hipaisivat maata. Siihen nähden tunnen aivan kohtuutonta raivoa aina tajutessani, että kas, en voikaan nyt enää syödä tätä konvehtia, tai mutakakunpalasta. Olin oikeasti jo vähän vieroittunut, ja nyt taas tämä.
Minulla on vaihteeksi moraalinen krapula. Näitä tulee tämän tästä, koska tunnen ehkä omaa syytäni usein olevani nurkkaan ahdistettu ja sitten paine purkautuu ja se on aika sottaista touhua. Otin itsellenikin yllätykseksi yhtäkkiä puheeksi vaikean aiheen ja nyt minua yksinkertaisesti hävettää ja harmittaa. Yritin kyllä parhaani, olla mahdollisimman rehellinen ja rakentava ja reilu. Tunsin, että minun on välttämätöntä puolustaa elintilaani. Hävettää silti. En voi olla miettimättä, olisinko voinut tehdä muuta, tai olisinko voinut tehdä tämän joskus toiste. Ihan varmasti valitsin taas tosi huonon hetken, koska empatiakykyni ovat puutteelliset.
Yritän kovasti oppia olemaan myös itselleni reilu, antamaan luvan olla sopivan itsekäs. Teen sen aina vain niin pirun kömpelösti ja omituisesti, liian myöhään ja isoina annoksina. Kadehdin joskus ihmisiä, jotka eivät ole puolueettomia, vaan omalla puolellaan.
Olen varma, että suklaa auttaisi tähän tunteeseen. Lohduttaisi. En oikein osaa ottaa lohdutusta vastaan muilta ihmisiltä. En usko ketään, koska tiedän asiat paremmin kuin muut.
Suklaasta sen sijaan tulisi yksinkertaisesti hyvä mieli hetkeksi ja kun puudutus lakkaisi, tämäkin pieni harmi olisi taas tunnin-pari kauempana. Pitkällä tähtäimellä tietysti auttaisi myöskin se, että saisin näitä mykkyräisiä pään sisäisiä ongintakojunarujani oiottua niin, että tajuaisin mistä narusta mikäkin pala liikkuu, ja osaisin olla kiskaisematta väärästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti