Wider than a mile.

Heräsin taas liian aikaisin, koska olin niin ihmeissäni elämästäni. Ja toki elimistöni on jonkinasteisessa kiihdytysvaiheessa, joka tekee aineenvaihdunnastani vilkasta, unistani outoja, ruokahalustani vastahakoista ja nipistää nukkumistani alusta ja lopusta. Saatan olla liikkunut hieman liikaa, sekä vartaloltani, että mieleni heilahduksissa. Epäilen, että pahempaa on tulossa, kiitos männyn, joka sai minut juuri oikealla hetkellä sanomaan ääneen mitä haluan, mitättömän, pienen, irrallisen ja tähän asti ääneen lausumattoman toteutumattoman asian, mutta joka aiheutti lumivyöryn, jonka alle olen nyt jäämässä.

Olin töissä muutamaa minuuttia jälkeen seitsemän. Kahviautomaatti lämmitti vasta vettä päivän urakkaansa varten, ja toinen, perinteinen kahvinkeitin, sellainen iso, tohtori Sykerön resiinan näköinen laitos ei totellut, vaikka miten painelin sen nappeja epätoivoissani. Ystävällinen ihminen tuli paikalle vääntämään ajastimen kytkintä, ja kertoi, että yhden pannullisen tippuminen kestäisi varttitunnin. Täysimittainen paniikki iski.

Sain lopulta kahvia. Tämän jälkeen verensokerini heittelivät. Söin hieman, se auttoi hetkellisesti luetun ymmärtämisessä, mutta sitten taikavoimainen kykyni muodostaa näkemistäni pikseleistä graafisia merkkejä, jotka muodostavat äänteitä ja merkityksiä, katosi jälleen jonnekin päästäni huokuvaan kohinaan. Lukitsin oven ja lepuutin itseäni lattialla, toivoen, että kukaan ei kurkkisi sisään sälekaihdinten raoista.

Koska olin kykenemätön pääasiallisiin tehtäviini, päätin keksiä itselleni korvaavaa työtä. Fyysistä, ei älyllistä. Oikeasti, on sekin minun työtäni, mutta tällä hetkellä luetun ymmärtäminen olisi varmaankin ollut kiireellisempää. Sen sijaan järjestelin tavaroita, vein niitä paikoilleen. Postitin paketteja. Hiki alkoi tippua hiussuortuvieni päästä, vähän kuin chacha-tunnilla, siinä vaiheessa kun tajusin, että time-stepin ja kolme hidasta -askelen lähtö oli miehen viemänä täsmälleen sama, enkä erottanut niitä luotettavasti toisistaan ennen kuin oli aina jo aivan liian myöhäistä, ja jouduin tuijottamaan varpaitamme hengen hädässä, ja silti töksöttelin vain kömpelösti väärään tahtiin.

Minua kehotettiin lähtemään kotiin. Bussia piti odottaa 15 minuuttia. Mutta muuten oli oikein kiva päivä töissä.

Kotona kävin kaupassa, koska meillä ei ollut ruokaa, ja tein sitten ultimaattumista lohturuokaa - jauhelihakeittoa.

Nyt sain käteeni grogilasillisen ananasmehua jossa on liraus Suomi-viinaa. Luulen, että saatan nukkua ensi yönä hetken. Toivon.

Mä oon heikkona suhun.

Blogiluetteloni oli kadonnut, ja hätäännyin hetkeksi. Sitten korjasin tilanteen. Se saattaa vielä olla vähän rikki, ja joudun parsimaan myöhemmin. Anteeksi.

Tulin kotiin, ja täällä ei ole ketään. Oloni on levoton. Lähden siis tanssimaan.

Eilen oli erilainen työpäivä, olin logistisesti tehokas, ja himmailin kotitoimistolla ja pyörähdin täältä käsin työtehtävissä, hankin varpaisiini rakkoja ja himmailin loppupäivän jälleen villasukissani yllättävän tehokkaana. Päivän päätyttyä tänne kertyi nuoria ihmisiä, omia ja lainattuja. Ihanaa, kun niitä on laumoittain vieläkin. Tämä laumaeläimyys on ollut sellainen elämänrikkaus, jota en ole osannut itselleni toivoa tai odottaa, mutta pidän siitä kovin. Tein ruokaa, ja se kelpasi, erityisesti itselleni. En muista milloin olisin tehnyt noin hyvää ruokaa. Valkosipulisia bruchettoja, porkkanakeittoa ja pekonia.

Diivan poikaystävä kysyi, haittaako, jos hän sanoo minua äidiksi. On siis tilanteita, joissa en vain löydä sanoja. Kuten, jos minulta kysytään, mikä on nimeni. Juuri nyt en muista. En tiedä mitä haluan sanoa. Minulla on viha-rakkaussuhde nimeeni. Kaikkiin niistä.

Minun pitäisi varmaankin joskus taas siivota ja pestä lattiat. Lattioiden peseminen maadoittaa minua. Tämä koti on vieläkin niin erilainen kuin aiempi. Kylmempi ja kovempi ja helpompi. Tässä on jotain hyvin levotonta, mutta se sopii minulle, tähän hetkeen. Se on minulle kodikkaampaa kuin tila, jossa kaikki on paikallaan ja stabiilia. Tämä asunto rauhoittuu vain musiikilla. Kun täällä on pehmeää ja mukavaa, se johtuu ihmisistä, ei sisustustekstiileistä.

Voisin kyllä, jos jaksaisin, panostaa vähän sisustukseen. Mutten taida ehtiä, koska minulla on kiire kantaa viimeiset euroni tanssikouluun.

Kuuntelin taas töissä Pearl Jamia, se maadoitti minut rauhallisesti penkin ja näppäimistön väliin nakuttelemaan.

Taidan olla aika lähellä sitä tilaa, jossa tunnistan paljon vikojani (en toki kaikkia niitä), mutta pidän itsestäni niistä huolimatta. Ainakin tänään.

Ystäväni soitti eilen, ja kertoi tyhjentäneensä erittäin lyhyen harkinnan jälkeen koko vaatekaappinsa ja ostaneensa sinne vaatemyymälän loppuunmyynnistä kokonaan uuden garderobin, halvalla. Aivan erilaisia vaatteita kuin ennen. Ihan vain, koska häntä huvitti tehdä niin. Ja hän tuli siitä hyvin iloiseksi. En ole viikkoihin, ehkä kuukausiin kuullut hänen voivan edes hetkellisesti noin hyvin.

Olen iloinen hänen puolestaan. Tässäkään ei ole kyse pinnallisesta ilmiöstä. Minä olisin hyvin iloinen, jos löytäisin kadonneet farkkuni.

Vielä kuukausi sitten etsin kadonnutta vyötäröäni. Nyt huomaan, että olen unohtanut kadottaneeni sen.



Kuuntelin pitkään tätä biisiä luullen, että sanat menivät "Baby I don't need colored pills to have tonight".

Won't you buy me a Mercedes Benz.

Tanssi, ja sen sellainen elämä, verottavat yöuniani. Eilen veikeä valokuvaaja nappasi minusta salaa kuvia, ja sitten näin taas silmäkulmastani sen tutun reaktion, kun hän katsoi kuvien onnistumista kameransa näytöltä. Hän katsoi kuvaa, hätkähti, kurtisti kulmiaan, katsoi minua, oletettavasti pyrkien varmistamaan, olenko sama henkilö. Olen harvinaisen epäfotogeneettinen. Sitten hän kysyi minulta ystävällisesti, olenko nukkunut huonosti viime yönä.

Yritän tulkita tuon itselleni positiivisesti siten, että olen siis selvästikin livetilanteessa kaameita kuviani viehättävämpi. Siihen ei kyllä paljon edes tarvita. En kuitenkaan näe paljoa lisäarvoa itsensä vähättelyllä ja mollaamisella.

Viime aikoina pelkään olleen liiankin itsetietoinen ja itsevarma. Suomalaisen sosiaaliseen etikettiin kuuluu pieni varovainen notkistus polvissa, ettei suorilta jaloilta kaadu, vaan väistää ketterästi, jos elämä iskee jonkinlaisella vääjäämättömällä heilurilla tai yllättävällä nuijalla. Sosiaalinen krapulani, jota olen potenut kohtuullisessa määrin, johtuu lähinnä tuosta. Toisaalta, minulla on ollut hauskaa ja värikästä, ja olen kokenut onnellisuutta ja pitänyt ihmisistä ympärilläni. Tuntuu hassulta ajatella, että tuollainen kokemus olisi arvokkaampaa kuin varovaisuus. Ajatus on minulle kerettiläinen, mutta kiehtova.

Mänty, jonka tapasin taannoin, on johdattanut minua erinomaisesti. Sen lisäksi, että olen mielenkiintoisen mahdollisuuden äärellä, täydelliset tanssikengät heittäytyivät ylleni Prisman edullisesta ja niukasti varustellusta kenkähyllystä. En yleensä osta kenkiäni Prismasta, mutta nyt intuitioni otti minut valtaansa, käänsi pääni hyllyn suuntaan, jossa nämä maltillisen korokkaat, remmilliset mutta rouheat vallan sirot ja tasapainoiset kengät viittoilivat minua kohti, hieman jopa etukenossa hyllystä, oikeassa koossa. Suorastaan kuulin symbaalien helinää tilanteessa. En edes vilkaissut muita kenkiä, nappasin vain nuo. Korot helpottavat tanssiasennon ja ryhdin löytymistä. Nyt pääsin edullisella sijoituksella testaamaan korkojen toimintaa tositilanteessa, ja ehkä myöhemmin raaskin jossain vaiheessa investoida oikeisiin ammattilaistanssikenkiin.

Suomalaisugrilaiseen, pakanalliseen ja käytännölliseen tyyliin käytän siis luonnonjumaluuksien suosiollisuutta kenkien hankintaan. Harvoin tulee elämässä vastaan näin tyydyttäviä uskonnollisia kokemuksia.

Olen elänyt hitusen äärirajoilla viime viikot. Tämän huomaa erityisesti siitä, että useina aamuina pukeudun suoraan pyykkinarulta löytämiini puolikuiviin vaatteisiin. En edelleenkään ole löytänyt hyvinistuvia farkkujani, ja tämä hieman harmittaa minua. Ehkä käyn kysymässä niiden sijaintia männyltä.

Valehtelisin jos väittäisin.

Heittäydyin viikonloppuun taas kuin olisin paennut vihollisen joukkoja, päässyt vallihaudan reunalle ja loikannut viimeisillä voimillani tarrautumaan kiinni nousemassa olevaan laskusiltaan. Ehdin turvaan, mutta kesti hetken, ennen kuin hengitykseni tasaantui.

Istuimme työnjälkeisessä briefing-sessiossa jatketussa olohuoneessani, eli pubissa. Miesraatini vakiojäsen arvioi pelititilannettani miestarkkailun suhteen. Nyt raportoitavaa, lähinnä itseäni koskevia havaintoja uudenlaisissa tilanteissa, oli hitusen enemmän kuin joskus. Hän esitti jälleen valmennusteoriansa, ja hartaan toiveensa, että ryhtyisin alfa-naaraaksi. (Hän on niin onnellisesti parisuhteessa, että tyytyy itse olemaan täysin teoreetikko, mitä näihin tarkkailutilanteisiin tulee.) Kun sellainen olisi hänen mielestään miehen kannalta hieno tilanne. Että nainen ilmoittaisi äärettömän yksiselitteisesti mitä haluaa, milloin haluaa, ja miten haluaa, ja miehen ei tarvitsisi arvailla, vain toteuttaa. Miehet ovat ilmeisesti parempia toteuttamaan kuin tulkitsemaan signaaleja.

Jokin ajatuksessa ei edelleenkään viehätä minua. Että asetelma olisi tuo. Olen toki kyllä sen kannalla, että asioista suoraan puhuminen, ja omien toiveiden kertominen on hienoa, mutta tilanteen täytyy olla jokseenkin paljon hienosyisempi kuin sellainen, jossa minua osoittaisi kyltti "alfa-naaras". Kyllä, koen miehessä viehättäväksi sen, että hän vaikuttaa aktiivisesti ja omatoimisesti tavoittelevan minua, sen sijaan, että seuraa tahdottomana vientiä.

Kaunomieli ilmestyi kotiin iloisena yllätyksenä, saamaan äidiltä vierihoitoa. Ruokin hänet ja pelasimme kolmestaan korttia, ja kaivoimme kaapista myös Disneyn Prinsessat -muistipelin vuodelta 2004. Siinä muistipelipaloissa seikkailevat Lumikki, Tuhkimo, Ariel, Belle ja Jasmin, ja palat ovat äärettömän paljon toistensa näköisiä. Prinsessoilla on samat mekot päällä, ja he istuvat tai seisovat tai niiavat tai ehostavat itseään. Aivomme ovat hapertuneet noista ajoista, ja peli oli äärimmäisen vaikea. Jatkoimme pelaamista seuraavana päivänä myös Kaunomielen poikaystävän kanssa. Hän ei kyseenalaista rituaalejamme.

Pyrin viikonlopun aikana lepäämään ja nukkumaan paljon, koska sydämeni on ollut niin täynnä, että se on pursuillut ylimääräisiä lyöntejä ja pakahduksen tunnetta. Heräilin öisin, noin kello kolmen aikaan murehtimaan maailmaa. En jaksanut paljoakaan murehtia, vaan katselin Netflixistä kuuden dokumentin sarjan brittiläisistä kivilinnoista. Ihana aksentti sillä narraattorilla. Ja muutenkin oli jykeväleukainen ja vilkkusilmäinen.

Sunnuntaina halusin liikuntaa. Mylläsin kaappejani etsien salikenkiäni ja salilaukkuani. Ne löytyivät vihdoin sängyn alta, analysoituani tilanteen siten, että ne eivät voisi olla missään muuallakaan. Olin toiveikas, löysyisivätkö tuolta myös hukassa olevat farkkuni, graalin malja ja useita mystisesti kadonneita lentokoneita. Eivät löytyneet.

Kun tarvikkeet olivat kasassa, en löytänyt salikorttiani. Varustauduin kävely/hölkkälenkkiä varten, ja lähdin pyöräilemään. Pyörän selkään päästyäni en malta tulla alas. Pyöräilin joenvartta ylös ja sieltä eksyksiin. Sukelsin keltaisiin haavanlehtipilviin ja sokaistuin. Olin innoissani. Suunnistin ilmansuunnan mukaan kohti kotia. Ensimmäinen kyltti, jossa mainittiin sana "keskusta", kertoi, että sinne on matkaa seitsemän kilometria. Tässä vaiheessa arvioin pyöräilleeni jo noin viisitoista.

Syvälle se upposi niin.

Sain sydämeeni lisälyöntejä. Saatan olla hieman ylirasittunut, fyysisesti sekä mentaalilta viretilaltani. Luulen, että lyönnit johtuvat enimmäkseen siitä, että niskani ja hartiani ovat liikunnasta sekä ehkä hajataittoisuuteni kausivaihteluista johtuen jännittyneet ja minulla saattaa olla fasettilukko yläselässä. Tänä aamuna huomasin sen ilmiön, että olen hitusen väsynyt fyysisesti, ja välittömästi olin rikki monesta kohtaa yhtä aikaa. Tunsin vasemman polvilumpioni olevan hieman väärässä asennossa, ja oikeaa nilkkaa alkoi särkeä. Oikeassa polvitaipeessani on varmasti suonikohju, hammaskaulani ovat paljastuneet ja minulla on uusia ryppyjä silmien alla. Olen varmasti koko ajan todella rikki mutta onnellisena ja virkeänä en tunne mitään oireita. Jos ilmiö "väsymys" ei esimerkiksi jonkin yllättävän endorfiiniryöpyn ansiosta mene ohi, saatan joutua jälleen kerran kiertävän niveltulehduksen juhlakiertueen suomineidoksi. Tällöin niveliäni särkee vuoron perään. Kaikkia niveliä, ja köpöttelen hassusti, varon laittamasta painoa ranteilleni tai kääntämästä päätäni.

Matelin silti tänäänkin tanssipaikalle, tapani mukaan hyvin ajoissa. Ohjaaja päätti ihan ylläriksi meille innokkaille varhaisen madon metsästäjille laittaa muutaman bonusbiisin soimaan, jotta saamme iloisesti lämmitellä ihan yllätystanssilajin parissa. Fuskun askelin ja kuvioin. En ole koskaan opetellut fuskua. Kiersin käsiparista toiseen ringissä, ja henkäisin kaikille minuun tarttuville konkareille, että en ole ikinä ennen tanssinut tätä. Muutaman vuoron jälkeen hallitsin auttavasti perusaskeleen, joka on hyvinkin jivemainen, sekä pyörähdyksen käden ali ja sieltä paluun samoja jälkiä seuraten. Rumbapappa neuvoi vielä pari jippoa seuraamiseen. Hänelle on tärkeää, että nainen lähtee kulkemaan käden ali vasta erityisesti kyljestä tuupattuna, pelkkä käden nostaminen pään yläpuolle ei riitä. Monelle muulle riittää. Tarjolla oli myös jos jonkinmoista mustekalalonkeromaista käsikuvioviritelmää, mutta suoriuduin niistä huonosti, ja saatoin aiheuttaa yhden mustan silmän.

Tämä ei tehdnyt erityisesti hyvää rytmihäiriölleni.

Hidas valssi ei tällä kertaa ollut niinkään antaumuksellista valssaamista. Vain vähän ehdin miettiä nilkkojen piirtämistä maata vasten, ja vastaavasti jännitin paljon enemmän hankalampia askelkuvioita. Opettelimme kehräkäännöksen, jossa tanssitaan oikean reiden sisäpinta yhdessä parin kanssa, sekä jonkin toisen kuvion, jossa juoksen partnerin vierellä ensin eteen, sitten toiseen suuntaan eteen, ja lopulta taakse, jonka jälkeen palaaminen normaaliin vaihtoaskelasetelmaan onnistuu lähinnä tuurilla joka neljännen parin kanssa. Olin suorituskykyni äärirajoilla, mutta selvisin kuitenkin kahdesta ensimmäisestä tunnista menettämättä uskoani ihmiskunnan hyvyyteen. Viime viikon vahingosta viisastuneena jätin kolmannen tunnin väliin, ja onnittelen edelleenkin itseäni tästä päätöksestä aina kymmenen minuutin välein.

Otin neljä milligrammaa sirdaludia, ja kunhan se vaikuttaa, aion tehdä patjaani homersimpsonmaisen kolon ja nukkua kuin koomapotilas.

Hard to be sure.

Elämäni on sinkoutunut johonkin outoon virtuaalitodellisuuteen, jossa minulla on muka aikaa minä tahansa arki-iltana vietettäväksi kodin ulkopuolella. En tiennyt, että jaksaisin tällaista, tai että tällainen ylipäänsä olisi mahdollista. Ehkä se ei oikeasti olekaan, ja kohta havahdun takaisin johonkin, joka on lähempänä sitä todellisuutta, johon olen tottunut. Toistaiseksi olen huomannut kitkaa todellisuuden sujumisen kanssa vain siinä, että vaatekaappini ei materialisoidu uusia puhtaita paitoja samalla tahdilla kuin ennen. Toisaalta, kulutukseni on kaksinkertaistunut. Sillä hien määrällä, minkä olen kuukauden sisään tuottanut eri tanssilajien pyörteissä, voisi pyörittää pienehköä vesivoimalaa.

No, näkyy se ehkä hieman muussakin. Elin tänään jo torstaissa, joten en ilmaantunut paikalle koulutustilaan ennenkuin erillisestä kutsusta, vaikka minua odotti runsaahko yleisö. En heti edes ymmärtänyt, mistä olen myöhässä. Ei minulle yleensä käy noin. Klaarasin homman kuitenkin. Äsken Prismassa muistan elävästi harkinneeni, ostanko yhden vai kaksi maitotölkkiä. Poimin käteeni yhden, ja laitoin sen kärryyn, siihen erilliseen etuosaan. Kassalla minulla ei ollut maitotölkkiä. Se oli varmaan jonkun muun kärryssä kuin minun.

Humppasin maanantaina. Oikeastaan vihaan humppaa. Se on kovin epäaistillista. Humppasin silti, nauroin paljon. En saanut edes jalkojani kipeiksi. Olen pyöräillyt, kävellyt, tanssinut ja nauranut itseni täysin maaniseen tilaan. Olen tutustunut rumbaavaan pappaan, joka talloo leikillään varpailleni ja ehdottaa tämän tästä, että loikkaan vauhdilla hänen käsivarsilleen. Hänellä ei varmaankaan ole osteoporoosia, mutta toistaiseksi olen silti vain teeskennellyt ottavani vauhtia ja hyppääväni. Olen jutellut marjastuksesta ja naapureista vanhempien naisten kanssa, ja viihtynyt.

Eilen tanssin cha-chata. Se on minulle jotenkin luonteva tanssi, ja kun en joudu jännittämään askeleita enkä rytmiä, voin rauhassa keskittyä miehen seuraamiseen. Cha-chassa tanssiasetelma on staattisempi kuin hyörivässä valssissa, tangossa tai muissa sylitansseissa kuten opettajamme kumman harhaanjohtavasti niitä kutsuvat, ja naisen ohjastaminen tapahtuu usein kämmenien kautta. Koin suorastaan tanssin iloa. Harjoittelin jopa sitä, että huiskujen ja check-askelten välillä palataan dramaattisesti takaisin vastatusten parin kanssa ja katsotaan intensiivisesti silmiin. Silloin ajattelen tätä:



Hölötän. Alitajuntani juttelee omituisia, ja katson vain hölmistyneenä vierestä Laulan Bridget Jonesin tyyliin All by myself, ja kerron, että telkkarista katson ainakin ensitreffit alttarille, ja maajussit, ja sinkkuillalliset, ja unelmien poikamiestytön, ja say yes to the dress, ja nyt alkoi se uusi ohjelma, jossa lauletaan duettoja, ja sen perusteella päästään treffeille. Onneksi miehet eivät ole kovin nokkelia huomaamaan jykeviäkään vihjauksia. Enhän minä oikeasti tietenkään tarkoita tarkoittaa mitään.

Onnistuin sopimaan vahingossa kahdet treffit samalle päivälle. Ainakin toiset niistä olivat ihan oikeat treffit. Valitsin ne toiset, vaikka tilanne oli melko paljon epäselvempi.

Mä en haluu sun sanojas enää.

Heräsin hitaasti. Juon aamukahvia, ja ajattelin kirjoittaa tänne. Sitten tuli suorastaan kyllästys - kertoisinko taas, miten ihanaa on herätä aamuun, joka on vain oma, ja juoda kahvia ja katsella auringossa ilmakylvyssä kellivää kaupunkia mukavalta sohvaltani, ja miettiä, lähtisinkö pyöräilemään ihanan viileään ja pehmeään syyssäähän? Laittaisinko vielä soimaan jotain ihanaa musiikkia? Megadethia tai Reino Nordinia?

Reino Nordin on jotenkin ärsyttävä, mutta jokin nenä-äänissä kiehtoo. Ja aamu on pehmeä.

Ei tässä mitään vikaa ole, mutta olen kai vihdoin kyllääntynyt, edes hetkeksi. Oletan, että tämä tarkoittaa, että pian keksin tai löydän jotain uutta.

Toki minun on aivan tarpeellista mennä pyöräilemään. Käyn kaupassa Diivan kanssa. Ostan ruokaa ja perustarvikkeita. Manteleita ja kaurahiutaleita ja Elmex-hammastahnaa. Soijajukurttia, kahvia, B-vitamiinia. Ylioppilaskirjoituseväitä. Jotain hyvää päiväkahviseuran varalle.

En muista milloin olisin joutunut miettimään, mitäköhän tekisin tunneilleni. Iltapäivällä on varmaan muutama ylimääräinen. Olen jo imuroinutkin. Viimeiset 20 vuotta ovat olleet kiireisiä, mutta nyt taisi tulla se hetki, että ehdin huomata, ettei ole mitään erityisen akuuttia backlogissa.