Parempi kuin huono valhe uus.

Sanoin puhelimessa ääneen sen asian, että minulle ei oikeastaan kuulu mitään. Juuri nyt ei kuulu. Ei ole mitään raportoitavaa. Kaikki vaan on, töissä jonkinlainen matalapaine jota ei jaksaisi vapaalla ajatella, vapaalla jonkinlainen henkinen herpaantuminen kaikkeen. Olen kateellinen ihmisille, jotka jaksavat kiinnostua abstrakteista asioista. Ja/tai tiskata joka päivä.

Tällaisten olojen takia ihmiset ilmeisesti alkavat harrastaa asioita. Minä olen aina jotenkin ajautunut asioihin virran mukana, mutta nyt pitää alkaa kauhoa vettä oikein tosissaan että saa kokan kääntymään minne haluaa.

Olen jotenkin onnistunut tekemään elämästäni minimalistisen putken, jossa liu'un päivästä toiseen ilman hidasteita, takinliepeisiin tarttuvia koukkuja. Joskus en edes huomaa niitä koukkuja, vaikka ne siinä ovatkin, ja takinliepeeni repsottavat ajoittain.

Nyt teen pieniä tavoitteita. Viikonloppuna juon kahvit ulkona, jotenkin. Leivon jotain. Jossain vaiheessa käyn kirjastossa, ja kun on lämmmintä, menen ulos lukemaan, melkein mitä tahansa.

Samaan aikaan toisaalla painoni on villiintynyt. En ole oikeasti hurvitellut millään saralla niin armottomasti, että olisin ansainnut nykyisen lukemani. Ei se mitään, etenkään koska näyttää taas siltä, ettei minulla ole mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan.

Eilen kävelin kaupungilla tyttärieni kanssa, ja näyteikkunassa oli kaunista vanhaa tapettia. Osoitin sitä sormellani ylhäältä alas ja takaisin, innoissani "jotain tollaista mä olen ajatellut meille kotiin". Osoitin siinä samalla myös vastaantulevaa miestä. Hän tervehti, koska tunsi minut. Tyttäreni pyörittelivät silmiään äänekkäästi. En sentään sanonut että makuuhuoneeseen.

Tuo oli hauskinta, mitä on tapahtunut n. viikkoon. Hiljainen viikko.

Tietkään johda mihinkään.

Keikkailta tanssiravintolassa ei sisältänytkään poskivalsseja, ja viime hetken riski kenkävalinnassani (ne saapikkaat, joissa on luistoa, mutta ei kamalan hyvä istuvuus) olivat ihan ok. Notkahtelin ja hetkutin kyllä erinäisten Suomiräpin klassikoiden parissa erinäisissä paikoissa, joista kaikkiin en näe tarpeelliseksi tehdä uusintavisiittiä. Osaan kyllä.

Kulttuuriosuus ja päivän klisee, jonka jälleen ällistyneenä totean todeksi: Jenni Vartiainen. Vihdoin ymmnärrän, että miljoona suomalaista on oikeassa. Hänhän osaa nykyään laulaa, esiintyä, ja on omalla tavallaan karismaattinen ja jopa sympaattinen. Kuuntelin häntä, ja mietin, että hän taitaa ymmärtää mistä laulaa, kun laulaa surusta. Minä niin mielelläni aina uisin vastavirtaan tällaisissa asioissa, mutta tuo nyt vaan oli suoraviivaisen toimivaa. Heilutin käsiä ilmassa, lauloin mukana.

Ei tuo nyt edelleenkään ole minun genreäni tai juttuni ylipäänsäkään, mutta arvostukseni tätäkin esiintyjää kohtaan nousi tosi paljon. Ehkä tämäkin on osa keski-ikäistymistä. Arvostan enemmän muiden osaamia asioita, koska ymmärrän, että ne ovat vaikeita. Nuorena uskoi itse vääjäämättä jonain päivänä osaavansa jotain todella hyvin, ja nyt on huomannut, että äärimmäinen, jopa kohtalainen taito, ei ole itsestäänselvyys.

Ei se mitään, jos kerran tämän keski-ikäistymisen ansiosta kaikki näyttää ja kuulostaa näin hyvältä.

Vietin aamun surumielisyyden vallassa. Eroasioiden puintiakin, pitkästä aikaa. Surua erosta, vihdoinkin. Normaalit tunnereaktiot ovat minulle hämälaisen hitaita ja vähän vaikeita, mutta nyt olisi ilmeisesti se hetki kun syön jäätelöä purkista ja katson Netflixiä. Olen katsonutkin, Californication on ihan mukavaa lääkettä tähän. Jäätelöä ei ole.

Piristyin kyllä vähän, tai aika paljonkin, kun keksin äsken uuden tavan rajoittaa itseäni. Alkoholi ei toimi minulle kuten sen pitäisi, joten pidän siitä nyt taukoa, ainakin toukokuun puoleen väliin asti, jolloin on hyvä syy harkita asiaa hetkellisesti uudelleen. En tietenkään jätä menemättä ulos jos tilaisuuksia tulee, koska se on hauskaa, mutta ainahan sitä voi juoda vaikka virginkossuvissyjä.

Eilenkin kippasin aivan liian monta lime- ja melonipohjaista virvoketta ilman mitään rahanarvoista vaikutusta. Tunsin olevani ihan sama kuin muulloinkin, vähän iän jähmettämä nelikymppinen nainen, jolla kuitenkin oli vallan kivaa ja hyvä hiuspäivä. Saan varmasti enemmän iloa ja itsevarmuutta jos käytän mahdollisesti ylihinnoiteltuilsta breezereistä säästyvät eurot garderobiini.

Varmasti tämä suunnitelma muuttaa kaiken sen, mitä elämästäni nyt puuttuu tai on liikaa tai aiheuttaa minulle tätä alakuloa. Ainakin tulee tänä aamuna uuden idean innossa ajateltua muuta kuin perimmäisiä kysymyksiä, jotka ovat vaikeita.

Hyvä punaviinilasillinen ruuan kanssa on tietysti aivan eri asia. Siitä en luovu.

From dust till dawn.

Vaikka juuri pääsin vannomasta, että nyt en vähään aikaan rieku ulkona erilaisissa juottoloissa, vaan keksin jotain tähdellisempää ja kehittävämpää ja terveellisempää, tämä ei nyt oikein siltä näytä. Tuntuisi hullulta jäädä kotiinkaan, kun on tämä vapaa viikonloppu ja kaveri, joka ihan puolella sanalla houkuttelee mukaan.

Tanssiravintola. Jännää. Pitää oikein miettiä, mitkä kengät jalkaan. Saattaa olla, että minulla ei ole olemassa tilaisuuteen täydellisiä kenkiä, siis jotain julmannäköisiä niittinilkkureita tai dominabuutseja, joilla voisi kävellä ulkosalla ja pysyä pystyssä mutta joissa olisi riittävän luistava pohja tanssilattialla wienervalssin tai lavafuskun pyörteissä raahautumiseen. Taidan ottaa isomman käsilaukun, ja sinne mukaan avokkaani. Olen varmaan jo ihan riittävän vanha käyttämään farkkuja ja klassisia mustia korkeakorkoisia avokkaita näyttämättä siltä, että sovittelen äitini kenkiä?

Sovittelin myös hameita. Kaikki talvimekkoni läpi, pitkästä aikaa. Kainaloiden kohdalta yksi niistä näyttää tosi hyvältä verrattuna aiempaan, mutta jos nauttisin siinä alkoholia julkisesti ja joku katselisi minua sivusuunnasta, hän varmasti soittaisi lastensuojeluviranomaisille. Eli ei, mahani ei ole vielä timmissä kietaisumekkokunnossa.

Sata vaatetta -teoriani kävi tänään läpi jälleen yhden tulikokeen. Tämä oli juuri se klassinen tilanne nainen, 182 vaatetta, eikä noin äkkiseltään mitään päällepantavaa. Tilanteessa ei kamalasti auta, vaikka olen ilmeisesti ihan tätä ajatellen säästänyt muutaman vähänkäytetyn bilepaidan vuodelta 2007-2009. Hätävaravosumekkoni jolla olen keplotellut jo yhdet pikkujoulut, yhdet teemabileet ja pari baari-iltaa näytti nyt pelkästään tuote-esittelytiskiltä, ei ollenkaan niin uskaliaan tyylikkäältä kuin joskus uudenkarheana. Muoti muuttuu, eikä minun kaapissani tule ikinä olemaan pelkkiä ajattomia klassikoita, koska minä omalla, ehkä aika huomaamattomalla ja viitteellisellä tavallani pidän muodista.

Vain 100 vaaatetta -teoria ei tähtää siihen, että minulla olisi koko ajan vain samat sata vaatetta. Sen idea on pikemminkin se, että minulla on sata vaatetta, käytän niitä ja juuri niitä kunnes ne on käytetty loppuun, niistä on saatu kaikki tehot irti, ja sitten korvaan ne uusilla. En tarvitse kaapintäydeltä muodinpuutteessaan vaikertelevia "ihan hyviä" vaatteita.

Niiden 32 ylimääräisen vaatteen joukossa on selvästikin todella, todella omituisia juttuja, joiden omituisuutta en ole aiemmin oikein tajunnut, koska en ole pitkään aikaan edes harkinnut ihan oikeasti käyttää niitä julkisesti. Paljetit ovat sitä paitsi hankalia yöpaidassakaan, ne raapivat.

Voisin esitellä näitä kuvina, ja te voisitte äänestää, hitti vai rätti!

No ehkä en. Sen sijaan tässä on kuva lemmikeistäni:

Otsikko unohtui. Lisää kahvia, kiitos.

Välttelen maalitonkaa. Siksi taas täällä.

Tytöt lähtivät aamulla aikaisin, heräsin juomaan Diivan keittämän jo vähän kylmenneen aamukahvin. Tekivät itse eväsleivät junaan, pakkasivat, synkronoivat sellaiset tarpeet kuten shampoon ja hiushoitoaineen, eihän molempien tarvitse niitä ottaa. Täydellisen päteviä naisia. Kävivät siis eväskaupassa ja varasivat lippunsakin itse. Perhelipun, yhdelle aikuiselle ja yhdelle alaikäiselle. Tarvitaankohan minua oikeastaan enää mihinkään?

Nyt kun ikäkriisi, toinen aikuisiän ero ja muutto on selätetty, työuupumuksen uhka on hallinnassa samoin kuin Kaunomielen elämänyliherkkyys, voinkin siis alkaa kehräämään itselleni tyhjän pesän syndroomaa.

Pahasti näyttää siltä, että tämä avautumiskanavani on muuttumassa likasangoksi, johon sylttään tekstiä erilaisista asioista joista voin tuntea nihkeää masennuksensekaista harmistusta. Lähtökohta silloin ensimmäisessä versiossa oli se, että puhun kaikesta positiivisesti. Myös itsestäni ja ylipainostani, ja koitan suorastaan nauraa sen kuoliaaksi. Siis ylipainon.

Nyt olen satunnaisesti lipsahtanut jälleen lähelle alkuperäistä aihettani, painonhallintaan. Se ei hallitse elämääni, paino siis, mutta ehkä se on kuitenkin yksi näkökulma ja keino keskittyä itseen. Tehdä asioita kokeakseen enemmän hyvää oloaan itsestään.

Ehkä se ei ole siis niin kamalaa, painonhallinnasta länkyttäminen. Toisaalta tekisi mieli vaihtaa aihetta. Puhua vain vaatteista, koska ne ovat hauskoja ja ihania. Ketä se kiinnostaisi? Jotenkin kerettiläinen ajatus. Laittaisinko kuvia itsestäni? Tuntisinko itseni sitten vielä itsekeskeisemmäksi ja huomiohakuisemmaksi, mitkä ovat suuria syntejä suomalaisessa kulttuurissa, kun tämä omaan napaan tuijottaminen olisi todennettu visuaalisessa muodossa?

Tässä kokeeksi kuva sukistani, ei navastani.



Kuvassa myös rakkain räsymattoni (noita on onneksi pari), uudehko sohvani, Kaunomieleltä lainassa oleva pöydänkulma. Villasukkien käyttökertoja en laske, mutta Cubuksesta ostettuja joogahousuja olen käyttänyt 36 kertaa, ja niiden keskikäyttöhinta on 55 senttiä. Aika paljon kotivaatteelle/yöasulle. Ei näitä julkisesti voi pitää, vyötärökappale on kamala. Vyötäröäni pitää valitettavasti käyttää myös julkisesti.

Ruokablogia minun ei ainakaan kannata pitää. Sen lisäksi, että olen kunnianhimoton kokki, se olisi hankalaa. Kun ruoka on valmis, minulla on niin nälkä, etten ehdi ottaa kuvaa ennen kuin syön. En kärsi fotoreksiasta. Diiva ajoittain kyllä.

Lasteni elämä olisi kiinnostavampaa kuin omani, mutta he eivät taida innostus siitä, että raportoisin heistä tämän enempää.

Sisustuksesta olen myös jonkin verran innostunut, sattuneesta elämänmuutossyystä, mutta minä ja lompakkoni eivät jaksa jatkuvaa uuden tai vanhan hankintaa. Toisaalta meillä näyttää usein tältä:

Jotta olisin hyvä sisustusbloginpitäjä, minun pitäisi tiskata, siivota, järjestellä, ja nousta silloin tällöin sohvalta kuvan ottamista varten. Zoomata ja käsitellä kuvia. Tuntuu ajatuksena vähän vaivalloiselta. Valokuvaus ei ole minun juttuni.

Join jo kunnolliset aamukahvit. Kohta ei ole enää tekosyytä olla alkamatta maalaamaan.

I drove all night.

Yritän kovasti olla tyytyväinen kaikkeen juuri nyt. Neljä päivää vapaata, tyttäret huomisesta lähtien muutaman päivän sukuloimassa, mutta kuitenkin palaavat siten ajoissa, ettei minun kannata itse lähteä sukuloimaan toiseen suuntaan tässä välissä. Sukulaiset ovat sen verran kaukana, ja minulla on vielä maalaamattomia seiniäkin. Saan siis olla taas ihan rauhassa kotona ja tehdä mitä lystään.

Kyllähän minä olenkin ihan tyytyväinen, kaikki on tosi kivasti, mutta en vain ole oikein tottunut tähän olosuhteeseen. Että on ihan kiva, eikä edes ihan vahingossa.

Työtahtini kiihtyi koko viikon, ja huipentui kello 15 aikaan tänään kun löysin projektilleni täydellisen teemabiisin. Vauhti saattoi olla jopa vähän liian kova ja kun neljältä tein äkkijarrutuksen, olen nyt vieläkin mahdollisesti vesiliirrossa ja ehkä siksi mikään ei juuri nyt tunnu miltään. Jännää odottaa, törmäänkö kohta johonkin.

Hetki sitten oli se hetki, jolloin olisin syönyt suklaata tai pullaa. Olisin täyttänyt sillä jonkinlaisen tyhjän kohdan, iloisuuden puutteen. Kun en juuri nyt jaksa tehdä mitään, mikä ilostuttaisi minua. Aina ei vain jaksa, koko ajan ei jaksa tehdä jotain. Siihen kohtaan tulee se tyhjä kolo.

Ja miten minä olen kaivannut ja odottanut näitä tyhjiä kohtia, minulla olisi kahdeksantoista asiaa, joita en ole mahduttanut mihinkään, ja kun sitten vihdoinkin olisi se pöydänkulma tai hyllynnurkka vapaana, niin eikös siihen voisi tukkeeksi vaikka laittaa 200 grammaa hasselpähkinäsuklaata.

No en ala suklaata, enkä jaksa mitään muutakaan, joten nyt sitten olen ja täällä vähän kaikuu tyhjyyttään.

Nyt pitäisi siivota keittiö, mutten taida jaksaa. Huomenna jaksan paremmin.

Olen miettinyt, että minun pitäisi tosissani opetella olemaan ihan hiljaa ja tekemättä mitään. Olla edes pari minuuttia päivässä ihan vain hiljaa, tekemättä mitään, kuuntelematta, ajattelematta. Tehdä se, vaikka en olisi suorittamassa bodybalancea, ja joku PT käskisi olemaan ajattelematta ja aktiivisesti rentouttamaan takahampaani.

Tuonkin jutun on jo joku keksinyt ennen minua, ja sitä kutsutaan meditaatioksi. Nyt se tuli ihan itselleni mieleen, että aivoni taitavat kaivata tuollaista tapaa.

Ehkä siksi olen nyt havahtunut tarvitsemaan tuollaista, että autolla ajoa on vähemmän. Lyhyempiä matkoja. Kyllä tämä elämä nyt pyörii ja kolisee kuin halko ilmastointikanavassa ennenkuin asettuu. Välillä pitkittäin, välillä poikittain. Ensin on liian vähän aikaa, kun joutuu ajamaan autolla, sitten on enemmän aikaa, ja sitten sitä on liian vähän autossa istumiseen.

Jos istuisin sohvassa ja muka mielessäni ajaisin pottupeltotietä vanhaan kotiin 28 minuuttia joka päivä, ei kuluisi bensaa.

Olet sietämätön tyyppi.

Olinko sitä mieltä, että painoni nyt vaan yksinkertaisesti ei voi nousta, kun en syö sokeria? Taisin olla. Olin väärässä. Päivä päivältä tulee muutama sata grammaa kuin hiipien. Tämä ei nyt mene niinkuin pitäisi, en nimittäin mielestäni tee mitään vääräoppista, ja ainan näillä samoilla konsteilla ja linjauksilla suunta on tähän mennessä ollut alas.

Ehkä se on se saleilu ja kohisten kasvavat pakaralihakseni. Sovitaan niin.

Kun aika on tai muuten vaan.

Saleilu on mukavaa. Tein tänään sellaisia polvikyykkyjä, vai miksi niitä sanotaan, joissa toinen jalka on edessä ja takimmaista polvea notkistetaan lattiaa kohden, ja jaksoin kaikki mitkä pitikin. Se näytti oikein hyvältä peilistäkin. Tai ehkä vain näytin ylipäänsä sutjakammalta, kun normaalit jumppahousuni olivat pyykissä ja olin liikkeellä vanhoissa trikoissani ja hullun isossa Ramones-paidassani. Siinä, joka joskus mystisesti katoaa, ja vältän tekstiilikaksostelun nuorempien ja rock-henkisempien ihmisten kanssa kuin ihmeen kaupalla. Kohta se mystisesti katoaa kaapistani ja excelistäni, koska se on jo aika hiutunut. Ja voi olla, että se vieno haju on jo pysyvä ominaisuus.

Jostain syystä aina, kun tapaan salilla tuttuja, minulla on jotain nuhjuista ylläni tai vähintäänkin paita väärinpäin. No, aina ei voi voittaa. Minulla todistettavasti olisi yksi ja puoli aivan uudenkarheaakin saleiluasua, mutta pyykinpesutarmoni ei ole enää entisensä, joten todennäköisyys että se osuu ylleni samaan aikaan kun tapaan henkilön joka yllättyy ajatuksesta, että minä saatan harrastaa liikuntaa tai ylipäänsä mitä tahansa, on melko pieni.

Ihmiset uudistuvat. Useakin julkiavautuja on jättänyt vanhan hiekkalaatikkonsa ja siirtynyt uuteen, osa jopa kertomatta missä se uusi sijaitsee. Minäkin haluaisin uudistua. Tai ehkä olenkin niin tehnyt, mutta en pidä lopputulemasta. Tai näen itsestäni nyt erityisesti sellaisia piirteitä, joista en erityisesti pidä. Ehkä pitkästä aikaa ehdin katsomaan itseäni tarkemmin, ja sitten näen yllätyksekseni kateutta, pelkoa, ilkeyttä, heikkoutta, joista ennen olen armollisesti katsonut sivuun, koska minulla on ollut riittävästi mietittävää muutenkin. Nyt mietin, miksi nuo asiat ovat päässeet pintaan, ja onko elämässäni olosuhteita, jotka rasittavat minua tavoilla jotka estävät minua joko olemasta se mitä parhaimmillani olen. Tai näkemästä itseäni edullisessa valossa.

Joskus pieni itsepetos piristäisi. Epäilen, että vikaa on oikeasti myös olosuhteissani, koska omat pyristelevät korjausliiikkeeni eivät saa aikaan muutosta. En koe tsemppaamista palkitsevaksi.

Ehkä tätä kutsutaan aikuistumiseksi. Nyt ymmärrän senkin kliseen, että aikuiset ovat harmaita ja tylsiä, ja ne poikkeukselliset aikuisiän saavuttaneet aikuiset jotka eivät ole harmaita ja tylsiä, ovat niitä, joista kirjoitetaan lastenkirjoja.

Minulla on aavistus, että tulen törmäämään lähiaikoina vielä moneen kliseeseen.

Join muuten tätä:



Jotenkin onnistun olemaan yllättynyt siitäkin, että Detox-tee saa minut ravaamaan vessassa kuin mielipuoli ja sen lisäksi minulla on finnejä oudoissa paikoissa. En nyt mene enempää yksityskohtiin.