Minulla on bucket list. Jossain. Muistaakseni minulla on vihko, kovakantinen, kannessa pastellinsävyisiä kissankuvia, vähän huonolaatuinen, Tigerista. Siihen olen kirjoittanut asioita joita pitäisi tehdä, kuten "vie matot pesulaan", "varaa aika näöntarkastukseen", "haravoi". Sitten eri sivuilla on asioita joita haluaisin tehdä, pieniä ja suuria. "Näe Kalevauva livenä". Näinkin, mutten sitten muistanut sitä jälkeenpäin, ei ollut niin mieleenpainuvaa, vaikka varmasti pidin.
Jos olisin löytänyt tuon kirjan viime muuton jälkeen, olisin siihen varmaankin laittanut ihan erillisen Tampere-sivun, mutta sen sijaan ylläpidän sitä virtuaalisesti, päässäni, hahmottelen kuvioita sinne tänne aina kun keksin asioita ja paikkoja jotka kiinnostavat minua, ja merkitsemistäni rukseista alkaa muodostua ristipistotyö, joka kuvaa elämääni Tampereella.
Tänään erityisesti tuntui että sain kurottua eri kuvioiden välejä samaksi kuvakudokseksi, kun kävin vanhalla asuinalueellani koska muistin siellä olevan neljän tunnin kiekkopaikkoja, ja tuntui oudon hyvältä tietää missä on, mitä kunkin kulman takaa löytyy, mistä kannattaa oikaista nurmikon poikki. Se hetki tuntui siltä, että tiedän mitä teen, tää on mun hood, en ole vieras vieraassa kaupungissa,
No, en kuitenkaan kovin aktiivisesti suorita bucket listaani. En ole kamalan huolissani, jos se ei tule toteutetuksi, joten ehkä lista ei perimmäiseltä tarkoitukseltaan ole edes validi. Onneksi olen kuitenkin vuosia sitten lisääntynyt, ja minulla on esimerkiksi Kaunomieli, joka pitää monista samoista asioista kuin minä, ja hoksautti, että bändi, jonka vuoksi olen ollut valmis matkustamaan Euroopan ääriin nähdäkseni heidät livenä, tulee Tampereelle, n. 600 metrin päähän aiemmasta osoitteestani. Itse en olisi tuota huomannut.
Ostimme liput ja menimme paikalle, mikä oli miellyttävä tapa viettää lauantai. Keikkapaikka oli entinen elokuvateatteri Olympia, ja paikan maltillinen koko sekä pieni röyhkeys mahdollistivat meille juuri toivomamme paikat, 4-5 metriä lavan reunasta, keskeltä.
Tässä kohtaa hyppään muistoissani 70-luvulle, aikaan, jossa Elvis vielä eli tai oli aivan vasta kuollut. Ehkäpä hän oli vasta kuollut, koska jostain syystä muistan aivan valtaisan Elvis-ilmiön, jossa huoltoasemilla oli myytävänä useita erilaisia Elviksen C-kasetteja, Apu-lehden välissä oli juliste, jossa nuori Elvis hymyili elokuvan Puoliverinen tamineissaan, ja televisiossa näytettiin Elviksen Las Vegas-kauden keikkataltiointeja. Naiset huokailivat Pienviljelijäyhdistyksen ompeluseurassa, miten uskomattoman tulkintavoimainen ääni ja se katse joka sai melkein värisemään, kun vaan on niin karismaattinen ihminen, toista kuin meidän Tauno.
Muistan katselleeni mustavalkotelevisiosta hyvin kummastuneena, kun Elvis, myöhempien aikojen presenssissään ja valkoisessa kokovartalohaalarissa lauloi jotain mielestäni vähän puolivillaisesti ja venytellen (ehkä Love me tender), liikkuen kuin hidastetusti sinne tänne esiintymislavallaan, mikinjohto perässä laahaten ja hikoili vallan todella paljon. Kaulassa hänellä oli valkoinen, päästä hapsuinen kapea kauluhuivi, jonka hän hitaasti ojensi yleisössä olevalle turkoosiin pukeuteeneelle korkeahiuksiselle naiselle, joka oli asiasta kovin ilastunut. Elvis tämän jälkeen kietoi kaulaansa toisen kaulahuivin, ja sama rituaali toistui muutaman kerran.
Saatoin ehkä kysyä äidiltäni mistä tässä on kyse. Hän sanoi, että Elvis on niin suosittu ihminen, että hänen faninsa haluavat muistoksi hänen hikeäänkin, ja se on sitten suuri aarre jota pitää säilyttää. Äidin nenä oli hieman rypyillä, joten ymmärsin, että tuonlainen fanittaminen ei ehkä ole joko sopivaa tai omanarvontuntoiselle suomalaiselle ihmiselle järkevä tapa toimia. Ihminenhän se Elviskin vain on, ja hiki on hikeä. Minä en kyllä isona alkaisi mitenkään fanaattisesti ketään fanittamaan. Ja mitä ihmettä minä tekisin jollain hikisellä kaulahuivilla, jota ei voi edes pestä tai käyttää, kauhean epäkäytännöllistä.
Enkä Dingoa alkanutkaan fanittamaan, mikä oli kyllä harvinaista, koska eihän oikein mitään muutakaan ollut ikäluokalleni tarjolla niihin aikoihin. Äiti kyllä osti meille yhteiseen käyttöön sellaisen punaisen pitkän huivin, joka ehkä olisi voinut olla Dingo-huivi, mutta ehkä se oli vain aikakaudelle tyypillinen asuste.
No. Nyt sitten Royal Republicin Adam, elämää suurempi Zlatanmainen mutta hyväntuulisen hulvaton hahmo vangitsee huomioni yli tunniksi. Toki koko bändi on aivan mainio, hienoja muusikoita, ja positiivinen energia ei tunnu teeskennellyltä, ja ruotsalainen hyväntuulisuus ja se kummallinen tunnelma, jossa ihminen tuntuu viihtyvän omissa nahoissaan jotenkin jopa liian hyvin, ehtii ärsyttää vain hieman liian pitkään jatkuvien jutteluiden aikana. Koko bändillä on nahkatakit, ja he hikoilevat, ja aina välillä mietin, että voikohan noita edes pestä keikkojen välillä ja miten kamalalta mahtavatkaan haista jos ei voi. Yksi illan kohokohdista oli, kun Adam kannatti keskellemme yleisön sekaan pienen korokkeen, ja värväsi Timon, (55-60 vuotta arvioni, anteeksi jos meni vikaan) soittamaan kanssaan lehmänkelloa, samalla korokkeella, itse Timon housunlenkeistä roikkuen ja tahdissa jammaillen. Yleisö mylvi Timon nimeä.
Tässä kohdassa hyppään muistoissani n. 15 vuotta taaksepäin. Minulla oli urheiluseura, muistaakseni vuodesta 2003, on vieläkin. Frisbee-liitto. Käymme muutamissa turnauksissa vuoden mittaan, sitten on suunnittelukokouksia, vuosikokouksia ja sen semmoista. Noin 15 vuotta sitten nuorempi tyttäreni Kesäheinä oli n. 15 vuotta nuorempi kuin nykyisin. Hän oli voimakastahtoinen, mutta kiltti ja vanhempiaan kunnoittava lapsi, eikä kyseenalaistanut minua. Hän uskoi, että kun äiti lähtee Frisbee-turnaukseen, äiti menee ja heittää frisbeetä kilpaurheilutarkoituksessa, ihan niin kuin isä pelaa lentopalloa, jalkapalloa, salijalkapalloa ja käy tosi monissa turnauksissa ja talkoissa ja pelikavereiden viikonlopun yli kestävillä syntymäpäivillä.
Kesäheinä ei siis kyseenalaistanut harrastukseni olemassaoloa, hän ilmaisi vain huolensa siitä, että eikö minua ja erityisesti ystäviäni hävetä, kun olen todella huono heittäjä, enkä myöskään koskaan saa mitään kiinni. Olen pahamaineisen huono. Ikinä en ole edes hääkimppua napannut, saatikka parvekkeelta heitettyjä avaimia.
Silti, kun näin Adamin pyörittelevän valkoista froteepyyhettä olkapäällään, pyyhkivän siihen kasvojaan ja niskaansa, pyörittävän sitä edessään aikuisviihdemäisenä show-elementtinä, ja vihdoin kurottautuvan ikään kuin koripallon vapaaheittoasentoon, tajusin, että minä, se olen minä, joka tässä yleisössä kaikkein eniten haluan ja tarvitsen tuon kaipaamani miesenergiaa tihkuvan valkoisen pääpalkinnon. Ja kyllä, Adam tunnisti kaipuuni yleisömeren keskeltä, heitti armollisesti pyyhkeen suoraan minulle, ja kaikkien niiden ojentuneiden käsien joukosta minun olivat tarkimmat ja nopeimmat ja hups kaappasin pyyhkeen itselleni ja myttäsin sen nopeasti käytännöllisen suureen käsilaukkuuni jotta välttäisin päätymästä kirkuvan keski-ikäisen naishyeenalauman raatelemaksi.
Nyt minä sitten mietin, mitä ihmettä minä tuolla muka teen.
Tämä ei ole se näkemäni pätkä, mutta todiste ilmiön olemassaolosta.
