Muutin. Uuteen kaupunkiin peräti. Ja sitten muutin täällä uudelleen.
Häälyin pitkään muuttopäätöksen äärellä. Punnitsin, mietin perusteluja monelta kannalta ja annoin itselleni lupia ajatella asioita siten, täten, muuttaa mieltäni, olla perustelematta, katsoa perusteluideni taakse, korjailin lukulasieni asentoa, katson läheltä ja kaukaa ja kysyin Taroteilta. En yrittänyt saada asioita muodostamaan täydellistä kuviota puoleen tai toiseen. Yritin nähdä ihan oikeasti, ilman mitään filttereitä, mitä muuttopäätöksessä on mukana. Monimutkaisuutta. Monen monta monimutkaista asiaa ja ratasta jotka pyörittivät toisiaan, yllättäviin suuntiin. Totesin, että kaikesta en ehkä ole rehellinen kaikille muille, mutta itselleni ehkä sittenkin. Yritin jopa sovitella Hämähäkkimiehen sorjaa ääriviivaa monimutkaisten kuvioiden jatkeeksi muuttoni kellokoneiston rattaideni väliin, mutta eihän se sinne sopinut, lipsui vain sinne tänne enkä oikein itsekään tiennyt mitä virkaa hän olisi koneistossa toimittanut.
Joskus asiat tapahtuvat vain yhtä aikaa, toisistaan riippumatta.
No sitten muutin, opettelin uuden asunnon pistorasiat ja katkaisijat, kaupungin julkisen liikenteen ja ajotiet, lähikaupat, pubit, keikkapaikat, lenkkipolut, marketit, kierrätyspisteet, työpaikan kirjoittamattomat säännöt, sietämään uusien työkavereiden hiljaisuutta kunnes he vihdoin alkoivat pulpahdella puhetta sieltä täältä. Olin nääntynyt, ärsyyntynyt, turhautunut siitä, että olen 53 vuotias enkä 23 vuotias, ja uusi kaupunki ei olekaan loputon leikkikenttä täynnä rajattomia yllättäviä käänteitä, vaan olen väsynyt ja ärtynyt ja asunnossani on pimeitä loukkoja ja pitkäjalkaisia hämähäkkejä ja suihkuun on vaikea pujottautua ja pyykit kuivuvat aina olohuoneessa paitsi heinäkuussa eivät kuiva lainkaan ja vaatekaapin ovi aukeaa aina yhtäkkiä vasten paljasta kylkeäni kun istun kähertämässä hiuksiani kampauspöydän ääressä ja kun suljen sen, se pölläyttää shifonkieni helmat ja hihat ovenrakoon ja aina välillä pullauttaa sisäseiniinsä törröttäviä ruosteisia nauloja ilmeisessä repimistarkoituksessa, ja robottipölynimuri mussuttaa jatkuvasti antennijohdon irti seinästä ja tyhmä sohva syö kaukosäätimeni ja netti pätkii ja kaupunki on täynnä liikenne-ehdotuksia, jotka eivät täysin vastaa mielikuvaani siitä miten liikennesääntöjen pitäisi toimia, ja kun luen kylttejä, ne kertovat vain outoja paikannimiä jotka eivät anna minulle mitään lisäinformaatiota siitä mihin suuntaan kannattaisi mennä.
Poikkeuksena Rauma. Monessa paikassa, mistä etsin jotain minulle oleellisen paikan opastetta, kerrotaan, että tässä on reitti Raumalle. En ole ikinä käynyt siellä, ja oletan paikan olevan satojen kilometrien päässä, enkä ymmärrä miksi minulle tarjoillaan täällä tietoa Rauman sijainnista yli luontaisen tarpeeni. Ehkä varoituksena, joka tälle tielle käy, saa syyttää vain itseään.
Ehkä Rauma on kiva kaupunki (kuten Tamperekin), ja olen itse vain ärtyisä vaihdevuosinainen.
Aivan erityisesti muutun ärtyisäksi aina, joka kerta, joka ikinen kerta, kun mainitsen muuttaneeni Tampereelle, minulle kerrotaan, että "Tampere on kiva kaupunki". Eihän tuollaisesta pitäisi ärsyyntyä, ärsyynnyn silti. Sitten kehutaan Pyynikin näkötornin munkkeja. No eivät ole hyviä mielestäni, kuivia ja liikaa kardemummaa. Toista ovat Oulun Auranmajan syntisen kuumat rasvaa tihkuvat ihanuudet. Ja miten niin Tampere on ihana "vesistöjen kaupunki"? Kaksi järveä, kyllä. Oulussa on järviä, meri ja ison joen suisto. Merikosken patosilta ei haise lokinpaskalta, Tampereella haisee.
Oulussa kun menen baariin minua moikkaa kuusitoista tuttua ja baarihenkilökunta tietää, että haluan kossuvissyni limellä, mutta ei muussatulla limellä.
Kyllä, minulla on ikävä Oulua. Silti tiedän, että 55% minusta oli muuton kannalla, 45% jäämisen. Se on kamalan pieni ero, eikä vielä tarkoita sitä, että olisin varsinaisesti halunnut muuttaa. Tämä oli suunta johon maailmankaikkeus minua pusersi, ja minähän puserruin. Kyllä tässä oli paljon hyviäkin puolia. Lasteni läheisempi sijainti ei ole ollenkaan mitätön asia, ja ihan vain bonusta muiden syiden ja tekijöiden lisäksi. Ja ystävät eivät katoa, ja ovat urheasti tulleet tänne asti takiani. Ja Ouluunkin kuljee juna. Silti toivoisin saavani tästä jonkin tuntuvamman hyvityksen, kuin sen, että uudessa asunnossani on hiljaista, ei yhtään hämähäkkiä ja aivan julmetusti kaappitilaa.
Olen suorittanut Tamperetta aivan hengästyttävällä tahdilla. Aina kun näen mitään, mikä vähänkään kiinnostaisi, hypähdän heti sinne suuntaan tai teen mentaalisen merkinnän listaani suoritettavia asioita. Tai ehkä tahti ei ole ollut kummoinen, mutta olen ajoittain ollut kovin hengästynyt. Yritän uskoa siihen, että maailmankaikkeuden vetovoima vie minut oikeisiin paikkoihin ja tilanteisiin.
Kohta vuoden täällä, ja nyt ajoittain tulee tunteita, että olen kotiutunut. Lyhyitä välähdyksiä, hetken tunnen, että kaikki on ihan kohdallaan, että olen oikeassa paikassa, en ole pois mistään. Viime sunnuntaina lenkkipolulla juosten, Pekko Käppiä kuunnellen. Kävin Käpin keikalla ja ostin keikkapaidankin todistaakseni itselleni ja minut mahdollisesti paitaa käyttäessäni näkeville henkilöille, että olen monipuolista ja elinvoimaista ja yllättävää kulttuuria nauttiva aktiivinen yksilö.
Kaunomieli joskus totesi Tarot-korteistani, että ne vittuilevat minulle. Kertovat asioita, jotka jo tiedän, mutta näsäviisaasti. Radioennustukset ovat alkaneet tehdä samaa. Kysyin vasta, miksi ihmeessä vastaani ei tule ketään uutta, yhtä kiehtovaa (mutta toteutuskelpoisempaa) kuin Tangomies tai Hämähäkkimies. Klikkasin radion päälle, ja kas.
