We haven't had that spirit here since nineteen sixty nine.

Taistelulaiva Galactica vyöryy äänettömästi matkallaan kohti horisonttia, sen varjo seuraa sitä laahuksena, ja laahuksen alta päästyään näkee jälleen värejä. Mielialani kohoaa. Alan olla toiveikas, ja hetkittäin tunnen tyytyväisyyttä ja jopa iloa.

Tuo oli lievä, ehkä sellainen kevytmasennus. Deps Zero. Ihan selvästi joko fysiologiaan vaikuttava tai fysiologiasta johtuva tila. En tiedä kumpi on syy ja kumpi seuraus. Oliko alkusysäys tälle prosessille kemiallinen vai psykologinen. Joka tapauksessa päässä se vika sijaitsee, kun alttius tämmöiseen löytyy.

Ensimmäistä kertaa sain todennettua tuollaisen jakson ikään kuin kliinisissä olosuhteissa. Ilman akuuttia ja reagointiin vaativaa käytännön elämän kriisitilaa. No, olihan ilmassa aikamoinen lataus elämänmuutoskriisiä (tyhjänpesänsyndrooma), ja toisaalta pöllyttelin joitain vanhoja asioita hitusen, jonka yhteydessä minulla meni herneenkokoinen homeitiö nenään. Koko ajan hengitin syvään ja aina ajoittain hoin itselleni, että mikään ei ole muuttunut, kaikki on ihan hyvin, ja ihan näillä samoilla tarveaineilla voisin olla mielettömän onnellinen. Kun on masentunut, kaikki muuttuu silti kuraksi ja olen surkea epäonnistuja ja tehnyt vain kammottavia virheitä koko elämäni.

En muuten ole. Minua auttoi myöntää ääneen, että nyt taidan olla masentunut, ja siksi arvostelukykyni ei välttämättä ole aivan kohdallaan, ja minun tulee suhtautua varauksella asioihin, joita aivoni juuri nyt saapuvat esittelemään minulle uusina maailmaani mullistavina oivalluksinaan. Älä usko ajatuksiasi. Aina ei kannata ajatella. Katso vaikka Netflixiä, siellä on paljon parempaa sisältöä kuin pääsi sisällä juuri nyt.

Tämä meni nopeammin ohi kuin kertaakaan aiemmin, jos oikein muistan. En ole varma, en varmasti ole hahmottanut aiempia masennuksiani näin selvästi. En ole näin selvästin nähneet, miten ne ovat alkaneet, ja mitä siinä on tapahtunut. Olen vain ollut rasittunut, väsynyt, kiireinen, paineen alla. Olen tapellut vastaan, en ole myöntänyt, olen etsinyt syitä ja yrittänyt korjata ja ratkaista asioita, väsynyt entisestäni. Tempoillut moneen suuntaan, joskus myös ilman omaa syytäni. Usein omasta syystäni. Tasapainotellut ihmisten välissä, ollut omituisissa ristipaineissa. Yrittänyt selvitä muista käytännönläheisimmistä ja tärkeämmistä hankaluuksista kuin siitä, etten tunne iloa.

Nyt lepäsin. Tarkastelin laiskanoloisesti jo aiemmin esille kaivamaani kokoelmaa erilaisista mahdollisista masennuksen syistä, levitin ne pöydälle samettikankaan päälle, otin yksi kerrallaan ylös ja kääntelin valossa, höngin niihin huurua ja kiillottelin vähän patinoita pois. Totesin, että ei näistä nyt löydy kamalasti mitään uutta. Tarkkailin eri päiviä ja tilanteita, otin ne yksi kerrallaan ja katsoin niitä tämän päivän kelmeässä valossa, ja muistelin, miltä tuntuisi katsoa niitä viime syksyn auringonpaisteessa. Miten erilaiselta ne näyttäisivät, vaikka en tavoittanutkaan niitä aiempia tunteita. Odotin. Möyrin jonkin verran itsesäälissä, mielialashoppailin, söin mitä huvitti. Pyöräilin. Kävin verikokeissa. Sitten muistin alkaa syömään merilevää, mikä varmaankin potkii vähän kilpirauhasarvojani vauhtiin, jotka ovat kyllä nätisti terveysviranomaisten Suomen kansanluonteeltaan melankolista ja itsetuhotaipuvaista väestöä ajatellen asettamissa viitearvoissa, mutta hieman alarajan tuntumassa. Se toimii minulla, aivan päivänselvästi. Tai sitten tämä meni muusta syystä ohi. Pääasia, että meni.

Luulen, että merilevän takia jaksoin yhtenä päivänä siivota kunnolla ja pestä lattiat. Ehkä siitä piristyin niin, että psyykkinen prosessini lähti uusille urille? En vieläkään tiedä kumpi on muna ja kumpi kana. Minulla on henkilöhistoriassani asioita, jotka saavat minut pois tasapainosta, jos ne pulpahtavat uudelleen esiin. Aiheuttaako niihin asioihin törmääminen minulle akuutin muutoksen pääni sisäisessä kemiassa? Vai meneekö nuo fysiologiset asiat omaa rataansa, ja aaltoviivan ollessa sopivasti laskussa ja valon vähetessä kompastun aina samaan kasaan vanhaa rojua, takerrun enkä pääse heti ylös?

Olen minä sitä kasaa siivonnutkin, ihan pieteetillä. Siksi tiedän suurinpiirtein, mitä siinä on. Niitä rojuja ei voi heittää pois, mutta saatan keksiä niille jotain hyödyllisempää käyttöä myöhemmin.

Kaapissani on nyt muutamia uusia paitoja ja toppeja. Uusi tylsä ja tavallinen ja nerokkaan käyttökelpoinen neule. Aikuisten naisten mekko, jonka toki tarvitsinkin. Ihan hyvä saldo mielialashoppailulle. Tänään ajan säärikarvat ja juon kuohuviintä.

Sä tanssit vaikka et osaa.

Voin paremmin. Vakaammin. Kelluin aika pitkään vapaakelluntaa, ajelehdin sinne tänne. En oikeastaan törmäillyt mihinkään. Mikään ei rajoita. Mikään ei vedä takaisin. Minä en rajoita itseäni, enkä komenna takaisin, koska ei ole aitausta eikä tyhjää paikkaa, jota joku minulle pitää, eikä liekaa. Tein aika ison kuviokellunnan, monimuotoisen, ja sitten huomaan, että tässähän minä vieläkin olen.

Se itkeminen oli varmaan hyvä juttu. Niin ne väittää. En väitä, ettäkö itkeminen olisi yliarvostettua. Se vaan ei ole kovin pragmaattista, eikä suoraviivaista, ja siinä hetkessä kun sitä tyrskii ihan vain silkkaa pettymystään ja väsymystään ja tarkoituksettomuuttaan, se ei tunnu kovin tuottavalta toiminnalta. Minunlaiseni hökälehtijä, jonka aina pitäisi jo olla perillä ja tekemässä sitä seuraavaa juttua, haluaisi yleensä skipata tuon kohdan ja alkaan touhuamaan jotain rakentavampaa. Ei jäädä tuleen makaamaan.

Viime viikolla, jonain päivänä huomasin kesken jonkin ihan muun hetken, että oloni ei ollut enää niin paha. Mitään erityistä ei ollut tapahtunut, eikä mitään ole tullut tilalle. En ole innostunut mistään uudesta asiasta, ihastunut mihinkään, minulla ei ole mitään harhautusta. En ole tehnyt mitään, mikä olisi saanut minut äkillisesti piristymään. Huomasin vain ajattelevani, että tästä tämä taas alkaa rakentumaan, minä. Enkä minä niin kamalan huono ole. Ihan ok. Olen sellainen palikkatorni, jota rakennan ja puran, rakennan ja joku muu purkaa, ja aina välillä kaadun tai purkaannun lattiaan asti. Ja sitten taas leikki alkaa alusta.

Kun minä olen masentunut, saatan käyttäytyä ihan normaalisti. Nauraa ja suorittaa. Olen vain epävarmempi, kipeämpi, haavoittuvampi, väsyn helpommin. Teen pakolliset asiat, mutta sitten tulee niitä tilanteita, joissa joku asia ei olekaan samalla lailla pakollinen kuin sadat muut, vaan tavallaan ihan vain oma valintani tehdä niin, ja vaikka tiedän, että asian lykkääminen ei yhtään tee oloani helpommaksi, en vain jaksa. En millään. Ne asiat yleensä liittyvät muihin ihmisiin. Joskus myös tiskeihin.

Lykkäsin yhtä asiaa ensin tieten tahtoen, ja sitten kai alitajuisesti perjantailta tälle päivälle. Puhelinsoittoa. Ihan mukavaa soittoa mukavalle ihmiselle. Tutulle mutta vieraalle. Olin varmaan ihan pöhkö puhelimessa. Hän kysyi, mikä minut pitää niin kiireisenä. Sanoin, että elämä. Se oli aika tyhmä ja ylimielinen vastaus. Hänellä on kalenteri täynnä. Minun kalenterini ei ole täynnä, mutta pääni on, lähinnä sotkuisia langanpätkiä ja tahmaa.

Jälkeenpäin tajusin, että minun ei tullutkaan siitä vastauksestani niin tyhmä ja syyllinen olo, kuin olisi pitänyt. Ihan kuin minulla olisi ollut oikeus sanoa niin. Minullahan on elämä. Ja minulla on salaisuus, jota en aio kertoa. Se tekee elämästäni vähän merkityksellisempää. Tavallaan se ei ole mitään, mutta näköjään sillä on minulle arvoa, melko paljonkin. Se teki eron huonon olon ja ei niin huonon olon välille. Ensimmäistä kertaa näen, että se on todellinen asia.

Tällä välin, kun olen ollut tekemättä mitään, olen myös vaellellut sieluttomana ruumiina ympäri kaupungin katuja, ja sovitellut ehkä joka ikisen mekon, mitä täältä löytyy. Päivässä ehtii hyvin sovittaa 12-16 kolttua. Niitä päiviä on ollut useampia. Tilanne riistäytyi käsistä. Menetin kaiken perspektiivin siihen, miltä minun pitäisi näyttää, miltä haluaisin näyttää ja miltä pystyn näyttämään.

Tänään sitten ratkaisin asian lataamalla vähän turhan kovat panokset pöytään. Ostin mekon niin kaukaa, etten ihan hevillä lähde sitä palauttamaan. Eikä sillä taida olla edes palautusoikeutta. Se istui kauniisti, oli klassinen, mutta jotenkin omannäköinen, käyttökelpoinen myös monissa muissa tilanteissa. Kangas ei rypisty, ja jotenkin näytän tuossa hitusen sutjakkaammalta kuin missään aiemmassa viritelmässä.

Onhan se kyllä vähän tylsä. Aikuisten naisten leninki, kotelomekko, mustaa ja riittävästi valkoista. Ei yhtään bilevaate. Kotona mallailin vielä, ja mielessäni kävi, olisiko sittenkin pitänyt ottaa yhtä kokoa pienempi. Ehkä ei, mutten ole ihan varma. Nyt jos yhtäkkiä laihdunkin parissa viikossa viisi kiloa, olen pulassa. Riski tälle on tosin sellainen, että pelaisin venäläistä rulettia, ja revolverissani olisi yksi luoti ja se olisi kolmestikymmenestikuudestilaukeava. Painoni on noussut tasaisesti, vaikka olen jo neuvotellut itseni kanssa tomerasti siitä, onko minun syömän hiilihydraatteja toistaiseksi. Kilpirauhasarvoni ovat laimeat, mutta noudattavat viitearvoja. Tämä on siis ihan omaa kädenjälkeäni.

Puistossa ilta viilenee.

Elämä on joskus melkoista kuraa. Tuulee vastakarvaan, asvaltti on märkää ja tahmaista, takarengas puolityhjä. Kahlaan asioiden läpi.

Juon hyvää rieslingiä. Avasin pullon sillä tekosyyllä, että lorautin sitä myös risottoon. Risoton koostumus oli ihan kohtalainen, muheva muttei jauhoinen, ehkä ihan hitusen kuiva. Maussa jotain hieman katkeraa. Pakastekantarellit? En tiedä, miten välttäisin tuon katkeran maun. Kuuluukohan se siihen? Kahdesta tekemästäni (oikeaa tavoittelevasta) risotosta tämä oli kuitenkin parempi.

Istun keittiön pöydän ääressä keltaisella muka 50-luvun tuolilla, siemalen valkoviintä ja naputtelen. Ei tämä nyt niin kamalaa ole, tämä elämä.

Ikkunasta ei näy nyt ulos, koska siinä on suojamuovi. Yleensä sitä näkyy kaunis tiilikatto joka pyöreinä kiehkuroina kasvaa sammalta ja kirkkaankeltaista jäkälää. Se on oikein hieno katto. Tietyistä kulmista näkymät ikkunoistamme ovat valtavan hienot, mutta kun katsoo vähän toisin, näkee roskien lajittelupisteen ja rumia graffiteja rapistuvan talon seinässä, tympääntyneen näköisiä ihmisiä tupakalla.

Ainolan puistossa on sievä gazebo, jossa myös on rumia mustia graffiteja. Saisikohan sen maalata valkoiseksi ihan itse? Pitäisiköhän tehdä se joku yö salaa, mustiin pukeutuneena kasvot peitettynä bandanalla. Ainolan puiston kulmilla on myös valtavan hienoja graffiteja.

Give me a sign.

Tein eilen delfiinipyörähdyksen mieliala-altaani matalammassa päässä. Tai ehkä syvässä. Matalassa se voisi olla hankalaa. Itkin. En oikeastaan muista milloin olen itkenyt. Diiva-parka oli kuuntelemassa murheitani. Ehkä juuri siksi itkin. Hyvin ja rauhallisesti hän tilanteen hanskasi. Ja jopa analysoi. Fiksu nuori nainen.

Nyt väsyttää niin, että ilma tuntuu paksulta hengittää, mutta olo ei ole ihan niin synkeä. Aika rauhallinen oikeastaan. Vähemmän huono, ei ehkä vielä parempi kuitenkaan. Tuntuu, että jotain tuli taas heitettyä pois. Joitain entisiä toiveita ja kuvitelmia. Erilaisia kuvia minusta. Vähän harmittaa, vaikka ne olivatkin aika turhia. Todellisuudessa elämäni pyörii paljon tylsempien asioiden ympärillä, kuin toiveeni ja kuvitelmani. Mutta todellisuudessahan minä olen.

Nukuin katkonaisesti ja sekavasti. Heräsin, kävin suihkussa, keitin kahvia. Kuuntelin, miten seinästä revittiin vanhoja tiiliskiviä irti ja ne kolahtelivat matkalla alas. Purkavat savupiippua. Diiva lauloi "hit me babe one more time", ja harjoitteli melkoisen koomista koreografiaa, joka esitetään koulupuvussa, jossa on lyhyt vekkihame.

Pyöräilin. Metsässä haisee kaadettu mänty ja moottorisaha. Ei niin paljon kuin viime viikolla. Aiempaa ueammasta kohdasta oli putsattu sepeli tieltä pois. Pyöräily ei ole liian raskasta fyysisesti, mutta jopa se alkaa olla vähän tylsää. Tänään olisin halunnut olla perillä nopeammin. Usein tunnen olevani juuri hyvässä paikassa pyöräillessäni. Ehkä tilanne on erilainen sitten, kun ei sada tihkua.

Tein töitä. Pyöräilin takaisin. Nyt haluaisin jaksaa mennä H&M:n. Jokin siellä vetää minua puoleensa. Ehkä se on jonkinlaista elämänhalua.

Kohti kulkee askeleeni.

Pyöräily vähentää aktiivisuuttani kirjoittaa täällä. Ehkä asiat jäsentyvät niin hyvin itsestään jalkojeni rullatessa ja maisemien vaihtuessa aaamuin illoin puolen tunnin ajan, että tänne ei enää jää niin paljon asioita käänneltäväksi edestakaisin, jotta voisin miettiä kumpi puoli on päällepäin tämä on tässä sohvalla parempi. Tai sitten se voi olla ihan aika- ja jaksamiskysymys.

Pyöräily on kivaa, mutta se saa minut väsyneemmäksi, sellaisella ihan tavallisella haukotuttavalla tavalla. Nukun muutenkin aika paljon, joten illat lyhenevät entisestään hieman. Aamuisin pitäisi vastaavasti herätä hieman aikaisemmin, koska työmatkaan kuluu nyt paljon pidempi aika, mutta tässä kohdassa en ole vielä ollut erityisen hyvä.

Samalla tavoin, kuin hyvinistuvat farkkuni heittäytyivät eteeni paikallisessa Lindex-myymälässä, harhailin taannoin jonkin suuremman voiman ohjaamana zombina fysioterapian jälkeisessä aivosumussa Stadioniin (jos tuntisitte minut, tietäisitte, että tuo ei ole lajinmukaista käytöstä), ja ostin tarjouksesta tuulipuvun. Sen housut ovat vähän niin ja näin, mutta takki on loistava. Musta, kapea mutta vetoketju menee kiinni ja kokonaisuus näyttää ihan sutjakalta, hihat ovat pitkät ja ryhdikkäät ja kun pyöräilen, ne edelleenkin peittävät ranteeni kokonaan. Tuota kehtaa käyttää julkisesti, mikä on näppärää, koska se on hyvä varuste pyöräilyyn, mikä ei tapauksessani ole urheilulaji vaan kulkuneuvo.

Yritän tässä nyt siis väittää itselleni, että en ole täysin luopunut periaatteistani tyylikkään arkipukeutumisen suhteen, vaikka käytän tuulitakkia.

Suurinpiirtein näin mielenkiintoista elämäni on ollut.

Mitähän muuta. Olen menossa mittauttamaan kilpirauhasarvoni. Kaikenlaista pientä oiretta, kuten epäoikeudenmukainen painonnousu, se taivaan peittävän masennuksen emoalus, kuumia aaltoja ja aivosumua. Lääkäri (tuttu ihminen) oli empaattinen, mikä ärsytti minua kovin. No voi, harmittaako painonnousu sinua? Toki, harmittaa, mutta yleensä kannan vastuuni asiasta ihan itse. Nykyisissä olosuhteissa tämä tuntuu oudolta, ja vauhti kovalta, ja kun on näitä muitakin oireita. Jänkkäsimme työstressistä (että onhan sitä, onhan?), ja siitä, että onhan minulla varmaan rankkaa, kun pitää tehdä kotitöitäkin. Minusta olimme pahasti sivuraiteilla. Nytkö on se hetki, jolloin kaadun saappaat jalassa siksi, etten jaksa laittaa astioita tiskikoneeseen? En minä tullut sinne valittamaan elämästäni, joka on parempaa kuin koskaan, vaan siksi, että elimistöni käyttäytyy tavoilla, jotka saattavat olla hälytysmerkkejä kilpirauhasen vajaatoiminnasta.

Tämän keskustelun jälkeen hän mittasi verenpaineeni, ja arvot olivat muhkeat. Nokkelaa.

Tuollapa nuo astiat nytkin ovat, tiskipöydällä, koska Kaunomielelle tuli kiire lähtö eilen. Juon aamukahviani teidän seurassanne ihan rauhassa. Kohta nousen, puen, laitan ne astiat tiskikoneeseen (2 min.), teen Diivalle linssimuhennnosta ja lähden Oulun uuteen, Valkeaan kauppakeskukseen tsekkaamaan paikallisen Indiskan. Ehkä käymme Diivan kanssa kahvilla ja fiilistelemme kaupunkilaiselämää. Tuo on harvinaisen hauska asia, että saimme Indiskan tähänkin maailmankolkkaan. Muuten olen ollut kovin epäileväinen sen suhteen, tarvitsemmeko tänne vielä yhden kauppakeskuksen. Kukaan ei ole kyllä kysynyt minun mielipidettäni asiasta.

The channel's changing.

Ensimmäinen pyöräilty viikko takana. Painoni on noussut kaksi kiloa. Kilo kumpaankin reiteen, oletan.

Kaikki etukäteen ostamani ruoka alkaa vihdoinkin mahtua kaappeihin. Keittiön pöydällä oli monta päivää röykkiö säilykkeitä, joita aina yksitellen sain sujautettua jonnekin vapautuvaan koloon.

Minä kävin tänään kaupassa pyörällä, reppu selässä. Lidlissä. Tarkoitukseni oli ostaa repullinen ruokaa. Tulin pois repun ja kahden sangoissa roikkuvan nailonkassin kanssa. Määrä oli silti mitätön verrattuna siihen, että olisin käynyt autolla kaupassa. Ostan mahdollisesti liikaa ruokaa. Se voi selittää myös ne kaksi kiloa, ja aika monta edellisistä.

Katson Netflixistä sarjaa "River". Tykkään miesnäyttelijästä, Stellan Skargårdista, vaikka hän näytteleekin usein psykopaatteja. Tai ehkä juuri siksi. Tässä sarjassa hän on ruotsalainen poliisi Amerikassa. Ihmettelen kyllä, miksi hänen nimensä on sitten River. Senhän pitäisi olla Å.

Sovittelin lukemattomia mekkoja. Kävin läpi yhden keskikokoista suuremman naistenvaateliikkeen kaikki kokoani oleva kotelomekot, leningit, ja muut soveltuvat ratkaisut. Se oli aika vapauttavaa. Koska kyseessä oli ihan perinteinen, tavallinen vaatekauppa eikä mikään ketjuliike, he olivat huomioneet sen että naisia on monenkokoisia ja muotoisia. Erityisesti tavallisia, vähän sieltä täältä pyöreitä suomalaisia naisia on viimeaikaisten tutkimusten mukaan vielä olemassa.

Kaikki, mitä erittäin ammattitaitoinen myyjä toi eteeni, sujahti päälle enemmän tai vähemmän ongelmitta. Koin olevani normaali, en täynnä ongelmakohtia, jotka eivät juuri tänä keväänä sovi trendinmukaiseen pukeutumsieen. Olen kyllä ankean talven jälkeen omituisen tuhdissa kunnossa, mutta vointini on ihan hyvä.

Eilen nilkkani olivat turvoksissa, ja illalla vasen teki kokonaan tenän. Sen päälle ei voinut laittaa painoa hetkeen, vaan jokin tuntui olevan rikki. Sitten se taas meni ohi. Minulla on sellaiset nivelet. Luulen, että oikeasti olen monesta kohtaa rikki, mutta en suostu uskomaan sitä, ja silloin kun en ole liian väsynyt, se onnistuu.

En lopulta kuitenkaan löytänyt mitään tuolta, vaikka olisin halunnut, koska se oli mukavaa ja myyjä oli niin ammattitaitoinen, mutta olen suuressa kiusauksessa ostaa Marimekolta pellavaisen väljälinjaisen kotelomekon. Valkoisella pohjalla mustia kuvioita. Se on kallis, mutta excelini mukaan sijoitus voisi olla kannattavampi kuin vastaavan hintaluokan strassi-röyhelö-höyhenviritelmä, koska tuota voisi myöhemmin käyttää myös ei-niin-paljon-höyheniä-vaativissa riennoissa. Tai jopa töissä. n. neljä kertaa vuodessa käytänkin hametta töissä. Ihan vain siksi, että todistan itselleni, etten ole kangistunut kaavoihini.

Miten häissä pitäisi pukeutua? Mielellään ainakin siten, että kun katsoo valokuvia viidentoista vuoden kuluttua, ei kaduta liikaa.

Tästä syystä olen luopumassa ajatuksesta hippityylisestä maksimekosta.

Ei siihen liittyen, mutta muuten. Diiva sanoi, että minun pitäisi tehdä jotain erilaista. Aloittaa uusi harrastus. Ottaa ripsenpidennykset. Tehdä jotain, mitä en yleensä tee.

Ärsyynnyin. Mutta hän on oikeassa. Olen järkevä, ja olen aidannut elämäni huolellisesti siten, että asiat sujuvat turvallisesti, että aikani ja rahani riittävät jotenkin, enkä joudu liian ahtaalle. Yritän jättää saumavaraa. En ota riskejä.

Juuri siksi olen pärjännyt. Tuo on jonkinlaista sinnikkyyttä, vallan hyödyllistä ja välttämätöntä. Mutta hyvin tylsää. Todennäköisesti tuo ajattelukaava on juurtunut niin syvään mieleeni, että toteutan sitä kokonaisvaltaisesti. En ota riskejä, en ole rohkea. En tee asioita, joita en yleensä tee.

Minulla on kyllä ihan riittävän pitkät ja kaartuvat silmäripset.

You can leave your hat on.

Kahdeksan 25 minuutin urheilusuoritusta neljän päivän sisään. Reiteni valtaavat kohta maailman pullistellessan ylpeydestä. Kumpa pyöräily olisi enemmän kokovartaloliikuntaa.

Olen ihan venytellytkin kinnertäviä lonkankoukistajia ja pakaroitani. Ja niitä reisiä.

Olen jo kahdesti tällä viikolla luullut löytäneeni vihdoin optimaalisen reitin paikasta A paikkaan B (ja tietysti sieltä takaisin). Luulin tehneeni niin jo viime vuonna useasti. Olen sen jälkeen ajellut harhoihin (vain kerran lähes eksynyt), ja löytänyt lisää optimaalisia reittejä.

Haen sellaista reittiä, jonka ympärillä on paljon puita. Toisaalta pidän myös vanhoista omakotitalolähiöistä. Joudun kahdessa kohtaa tekemään valinnan tuollaisten välillä.

Tänään nukuin pommiin, mutta nukuin syvää, rauhallista unta. Sitten pyöräilin vähän lisää.

Mitähän muuta. Vaatekaapissani on nyt kesä. Minulla oli muutama vaate, jotka olivat hyvin rumia, ja nakkasin ne nyt inventaarin yhteydessä menemään, vaikka excelini oli sitä mieltä, etten ansainnut moista etuoikeutta. Lisäksi laitoin menemään hyvin mieluisan jakun, jonka kainalot olivat menneet surullisen nyppyläiseen kuntoon. Ja olen muutenkin käyttänyt sitä niin paljon, etten enää ollut varma, olinko jo hitusen kyllästynyt. Ja kirsikkana tortun päällä näin itsestäni kaksi kuvaa tuo vaate päälle.

Ruuanlaittorutiininii rutisevat jälleen liitoksissaan. Nyt kun en kurvaa kahdesti viikossa hypermarkettiin tai Lidliin täydentämään ennestään liitoksissaan notkuvia kaappejani ja vetolaatikoitani, kaapeista ei yllättäen löydykään niin helposti asioita, joista voisin intoutua laittamaan ruokaa. Minun täytyy löytää asiaan uusi tulokulma.

Taloyhtiön yhtiökokouksessa oli lippalakkeja melkein enemmän kuin Tyrnävän perunamarkkoiden järjestelykokouksessa. Melkein. 2/3 Oulun hipstereistä asuu meillä, ja joka toisella heistä oli persoonallinen ja sympaattinen lätsämallinen tweedlakki. Ne loput olivat naisia. Tyrnävällä ne lippalakit olivat kyllä vähän erilaisia. Markkinatoimikunnassa ei myöskään ollut naisia, paitsi yksi Marttojen edustaja. Minä olin paikalla vierailevan esiintyjän edustajana.

Vävykki oli käymässä. Hänellä on hyvä teemaku. Pilkoimme kasviksia, joimme teetä ja lauloimme singstaria. Kävi vähän sääliksi miestä, kolme korkealta ja kovaa ja kilpailuhenkisesti laulavaa naista samassa huoneessa. Mutta oli kotoisaa.

Me mennään kovaa keke rosbergi.

Olen nyt virallisesti kaupunkilainen. Lähdin kotoa käymään R-kioskilla, ja unohdin katsoa peiliin lähtiessäni. Kaupunkiin. Maalaiset eivät lähde kaupunkiin katsomatta peiliin, he voivat kyllä lähteä käymään kompostilla tai kierrätyspisteellä, mutta eivät kaupunkiin.

Onneksi on sellainen aika, että vielä käytetään ulkotakkeja. Hiukseni olivat ponihännällä, näin sitten jostain kaupanikkunan heijastuksesta.

Nyt talvi on poissa. Olen kuin ihan vieraassa kaupungissa. Ihmiset kävelevät vastaan, näyttävät vierailta ja puhuvat outoja kieliä. Silmälasiliikkeen ikkunassa leijuu vaihtuvia sanoja ilmassa. Sellaisia oli lapsuuteni tulevaisuuteen sijoittuvissa elokuvissa. Tuuli heittelee roskia edestakaisin, seinät ovat ruostetta josta kuultaa kirjoitusta ja vanhoja valokuvia, ja toisista seinistä tippuu murtuvia tiilenpalasia kadulle asti. Joka paikassa on hiekkaa ja soraa. Tunnelma on postapokalyptinen.

Ensimmäisellä R-kioskilla kerroin haluavani ostaa Valtti-kortin ja siihen arvoa. Olin selvittänyt Internetistä, että nämä ovat tunnussanat, joilla pääsen sisälle Oulun julkisen liikenteen ihmeelliseen salaseuraan. Kuulin, että valitettavasti vain Keskustan toisen puolen R-kioskilla hoidetaan kaikki Valtti-kortteihin -asiat.

Kävelin siis sinne. Siellä ei kuitenkaan myyty kortteja, mutta heillä olisi sentään voinut ladata arvoa jo ostetulle kortille. Nokkelaa asiakaspalvelua siltä ensimmäisen kioskin tytöltä. Kortin voi ostaa Oulu Kympistä. Saattaa olla, että kemiani eivät kohtaa sen aukioloaikojen kanssa.

Mutta tulipahan käveltyä iltakävely postapokalyptisessä Oulussa.

Olen nyt autoton nainen, ainakin hetken. Pyöräilin töihin. Kyllä, se oli edelleenkin kivaa. Se kyllä jännitti vähän, olin henkisesti varautunut tinkimään mukavuudestani ja tyylikkyydestäni. Kaikki kauhuskenaariot eivät toteutuneet. Hiukseni olivat ihan ok, ei sen pahemmin länässä kuin usein muulloinkaan. Kasvoni punoittivat vain tunnin ajan terveen punaisina. Muistin ottaa deodorantin ja pyyhkeen ja housut ja paidan ja epäsymmetrisen pontson ja sukat ja vyön ja eväät mukaan, ja vaatteeni toimivat yhteen aivan riittävän hyvin, vaikken sovittanutkaan niitä aamulla ennen kotoa lähtöäni.

Olen väsyneempi. Haluaisin siivota vaatekaappini, vaihtaa talven sielläkin kesäksi, mutta aikaa on enää vähän, ja jalkani ovat väsyneet. Pitää kuitenkin laittaa pyykit kuivumaan, hyvä jos jaksan sen.

But mama raised me good.

Hoitosuunnitelmani jatkuu omalla painollaan mallikkaasti. Suoritin tänään asioita, joita olen kirjoittanut excel-taulukkoon tämän päivän suoritettaviksi asioiksi. Ostin valtavan määrän vessa- ja talouspaperia. Säilykkeitä. Isomman läppärinkuljetusrepun kuin nykyinen ja katu-uskottavan näköisen pyöräilykypärän. Olen valmistautunut autottomaan elämään.

Suorittamista ennen vietin ihanan aamun tyttärien kanssa notkuen. Aamulla niitä oli muuten kolme, tai sitten näin heidät puolitoistakertaisena. Yksi katosi aamukahvin jälkeen. Kuuntelin Spotifysta Hipsteribrussisoittolistaa, tai siis yritin kuunnella, mutta minun oli siirtymän astetta raskaampaan tuotantoon jotta tunnelmani säilyi rentoutuneena.

En ehtinyt ottaa päiväunia, niin kuin olin haaveillut. Oikein suunnitellut. Saunoin, ja saunavuoron jälkeen kello onkin jo niin paljon, ettei torkkuja enää kutsuttaisi päikkäreiksi.

Tein muutoksia teksteihini saatuani laadukasta palautetta. Siinähän se ilta sitten vierähtikin. Ja keittiön siivoamisessa. Pyykinpesussa. Tekstiviestinomaisessa viestinnässä.

Kahdeltatoista yöllä puhelin soi. Olin aiemmin päivällä kaupassa käydessäni törmännyt ystävään vuosien takaa. Vaihdoimme puhelinnumeroita (myönsin kadottaneeni hänen numeronsa jossain vaiheessa), ja ehdotin, että mennään joskus lasilliselle. Hän siis soitti, ja ehdotti, että mentäisiinkö nyt sinne lasilliselle. Kävin noutamassa ystävän hämyisen lähiön parkkipaikalta puoli yhdeltä (kyllä, jos olen hiukset märkinä pyjamaa muistuttava asuste päällä menossa nukkumaan, olen hyvinkin alle puolen tunnin varoajalla mascarat ja korostushehkut kasvoillani täysissä pukeissa ja lähes kuivissa hiuksissa auton ratissa, selvästi kenen tahansa unelmanainen siis).

Kävimme lasillisella, josta ystäväni piti rientää seuraavaan tapaamiseen. On monia tapoja toteuttaa taiteellista vapauttaan parisuhteettomassa elämänvaiheessa.

Kyllä, juuri tätähän minä halusin elämältä. Spontaaniutta. Mutta kyllä minua nyt vähän väsyttääkin.

Whiskey in a jar.

Tohtoroin itseäni, diagnosoin akuutin vitutuksen, oireina patologinen märehtiminen ja lateraalinen sydämistyminen. Kirjoitin sairauslomatodistukseen viikonlopun verran hallittua holtittomuutta ja reseptiksi alkoholia.

Löysin mukavaa seuraa. Miesraatini, vahvistettuna vierailevilla jäsenillä, kokoontui, ja solahdin sekaan. Joimme anteliaasti. Maistoin baaritiskillä jututtamani ventovieraan henkilön viskiä, joka oli kuulemma savuisinta, jota baarista löytyi. Minulle tarjottu muu lasillinen sen sijaan oli pehmeää ja hunajaista ja täyteläisen savuista ja aivan ehdottomasti parasta viskiä mitä ikinä olen juonut. Jos viski oikeasti maistuukin tuolta, voisin alkaa juoda sitä jälleen.

Joimme vähän muutakin. Sain halauksen puhelimen ja korvaavan henkilön välityksellä henkilöltä, jonka halailusta olen nähnyt unta, mutta jota en ole halannut aikoihin. Toisaalla tulin lähestulkoon suudelluksi, mutta osasin tällä kertaa olla varuillani. Salaisesti olin voitonriemuinen tästä sattumuksesta - onpas sittenkin jotain jäänyt kytemään, ja se ei siis ole vain minun kuvitelmaani. En tietenkään halua minkään roivahtavan, se olisi hankalaa ja noloa ja siihen ei olisi mitään syytä, mutta en voi turhamaisuudelleni mitään.

Kuulin asioita, jotka saivat minut vakavaksi ja neuvottomaksi. Tunnen olevani etuoikeutettu, kun minulle kerrotaan sellaisia.

Kävelin kotiin vähän töksöttävin askelin. Pubissa olin vielä ollut kirkas ja selvä, toisin kuin seuralaiseni, ja ihmetellyt ääneen heidän huonoa viinapäätään. Mitähän Lemmykin tästä sanoisi.

Kohta nukun syvässä unessa, ja aamulla herään keittämään kahvia, ja olen levollisempi ja rauhallisempi kuin aikoihin. Teki hyvää saada kaikki sirittävät äänet päässäni vaimenemaan hetkeksi. Teki hyvää saada vähän huomiota miespuolisilta, turvallisilta henkilöiltä. Miehet ovat niin kivan yksioikoisia ja pehmeitä. Pidän miehistä, ja niitä saisi olla eämässäni enemmänkin.

Ehkä kärsin huomenna myös ihan hieman nestehukasta.