maanantai 19. joulukuuta 2016

Värit sotkee palettiin likaiseen.

Pesin lattiat. Siihen vaiheeseen pääseminen, että koen tyydytystä luutun liukuessa edestakaisin ihan kelvollisella laminaatilla, vanhan parketin muiston välkehtieässä jälleen mielessäni, kesti kovin kauan. Aamulla join kahdet aamukahvit, tein brittiläistä aamupalaa, passitin Valssimiehen pois jaloista, retkahdin sohvaan, vein matot ulos, laitoin pyykit pyörimään, järjestelin, retkahdin uudestaan sohvaan, join itseltäni salaa väljähtyneet jämät kokispullosta, vaikka en saisi nauttia sokeria, järjestelin hieman lisää, retkahdin sohvaan, söin paahtoleivän, retkahdin, löysin hyllyjen päältä pölyä, puunasin hieman innottomasti tolulla, imaisin itseltääni salaa kinuskikastikepurkista jämät kiduksiini, viestittelin, imuroin, retkahdin ja sitten siis luutusin. Sitten olin aivan poikki.

Voisikohan sokerijuurikkaasta tehdä jotain kivaa ruokaa semmoisenaan? Ei lisättyä sokeria.

Singahdin kauppaan, koska lupasin itselleni leipoa rahkavoitaikinatorttuja, eli taikina täytyi tehdä jähmettymään. Muistin märät pyykit koneessa. Ja matot ulkona. Ja saunavuoron.

Olen hyvin väsynyt. Sokeri olisi auttanut asiaa. Siis suurempi määrä sokeria. Nuorempana jaksoin tällaista paremmin.

Oli silti mukavaa siivota. Rauhallisesti ja pakottomasti. Yksin. Oli mukavaa olla yksin siistissä kodissa.

Oli mukava leipoa torttuja, pienoisessa häsellyksessä, ikäänkuin ohjelmanumerona, jonka lomassa on tarkoitus tutustua.

Tunsin itseni vähän vanhaksi siinä ohessa. Mietin noin viidettäkymmenettä kertaa, pitäisikö minun sittenkin alkaa taas värjätä hiuksiani. Olenko homssuinen, vai vain pullantuoksuisella tavalla kotoinen?

Analysoin siivotessani parisuhteellistä etenemistäni. Tunnen olevani vetoisassa paikassa, minulla on levoton olo ja haluaisin mennä eteen- tai taaksepäin. Taaksepäin ei pysty menemään. En pysty etenemään nopeammin, mutta olen yrittänyt erityisesti olla turhissa asioissa hidastelematta. Etenemiseen on riittänyt, etten erityisesti taistele vastaan. Olen myös tehnyt joitakin vastavuoroisia ehdotuksia. Vauhti hirvittää ja tuskastuttaa minua.

Opettelemme asia kerrallaan tekemään asioita yhdessä. Aina kun opimme jotain uutta, toistamme sen tyytyväisinä monta kertaa taputtaen käsiemme, uudestaan, uudestaan. Nyt osaamme jo tanssia ja juoda olutta ja nukkua yhdessä ja syödä aamupalaa. Katsoa elokuvia. Käydä toistemme luona kohteliaasti kahvilla ja pelata lautapelejä kaikkien eri-ikäisten lasten ja aikuisten kanssa. Uusien asioiden ehdottaminen on omituisen vaikeaa. Ei vain minulle. Kompastelemme ja kompuroimme ja hymyilemme toisillemme rohkaisevasti mutta vaivaantuneina.

En haluaisi miettiä parisuhdettani aivan näin paljon. Pohdin ja pähkin, ja tunnen hämmentävän suurta huolestuneisuutta ja ahdinkoa. Tämänhän pitäisi olla iloa ja onnea ja autuutta, eikös? Toisaalta, jos ottaa oman taikinajuureni, sekoittaa siihen haaleaa talvikaamosta, sahanpurumaisesti pistelevää arkea, etikkaista kiireentuntua ja sitten siirappia, ei tuloksena välttämättä ole sydämenmuotoisia joulupipareita.

Ehkä olen huolestunut, koska tämä on niin vaarallista minulle. Saattaa olla, että minulla on liian täydellisinä kimaltelevat kuvitelmat toisesta henkilöstä, eli tulen pettymään. Tai vielä vaarallisempaa, että ne kuvitelmat olisivat edes 62-prosenttisesti aitoa tavaraa, ja elän siis tästä eteenpäin jatkuvassa riskissä, että jonain päivänä menetän jotain minulle arvokasta. Joko äkkirysäyksellä, tai pikkuhiljaa haurastuen ja murentuen, koska en joko lukenut hoito-ohjeita tai osannut noudattaa niitä. Tai olen vain niin juuttunut omiin tapoihini, jostain järjenvastaisesta syystä, etten pystynyt muuttamaan niitä.

Olen siinä vaiheessa, että olen kyllääntynyt kaikesta saamastani huomiosta, en enää pysty ottamaan lisää vastaan, tai en enää rekisteröi sitä. Se ei enää tunnu niin tuoreelta ja elähdyttävältä. Samalla olen jo koukuttunut tähän huumeeseen, joten annosta pitäisi lisätä. Siinä ei ole mitään järkeä, ja itsesuojeluvaistoni käskee paeta, tai piiloutua. Muuttua näkymättömäksi, käännyttää hänet pois omana päätöksenäni ja sanoa, että en mä olis halunnutkaan. Olen siis alkanut pelätä sitä hetkeä, kun en enää olekaan hänen mielestään niin ihana, kuin olen tähän asti kokenut olevani, jolloin huomion annoskoko pienenee entisestään. Koska eihän kukaan ole jatkuvasti ihana. En ainakaan minä. En ole edes jatkuvasti mukava. Ihan kohta hän huomaa sen, ja koska olemme niin hitaita, olemme vasta tässä, joten karkuun ei ole pitkä matka. Pitäisikö minun juosta, ja jos, niin mihin suuntaan?

En pidä lapsista, en sillä tavalla kuin ihmiset pitävät hamstereista ja oravista ja shetlanninponeista. Kuvittelen, että lapset ovat ihmisiä, sellaisia pieniä aikuisia, ja saatan pitää heistä persoonina, kunhan tutustun, ja yleensähän minä aina pidän ihmisistä jollain lailla. Mutta kestää aikaa tutustua, ja olen juurikin sellainen ihminen joka vaivaantuu lasten seurassa. Minä en ole lasten tavoin luonnollinen ja välitön ja keksi aina kaikkea hauskoja juttuja. En osaa edes teeskennellä sellaista ihmistä niin, että pitäisin itse roolisuoritustani uskottavana, ja se taitaa olla juuri se kohta, missä vaivaannun, kun huomaan yrittäväni teeskennellä, ja olen siinä huono.

Tällaisina viikkoina tunnen kyllä olevani huono lähes kaikessa.

7 kommenttia:

  1. Lukeeko Valssimies blogeja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä. Tavallaan pelottava ajatus. Toisaalta, saatan olla tällainen ihan livenäkin.

      Poista
  2. Mieki vaivaannun lasten seurassa, mutta joskus muinoin eräs vieraampiin ihmisiin varautuneesti suhtautunut kaksivuotias hämmästytti minut ja kaikki muutkin majoittumalla syliini. Ehkä se oli pehmeämpi kuin muun perheen sylit, kun ne oli niin laihoja. Muistan aina sen pienen Emmin, ja kun ohimenevä suhde meni ohi, jäin kaipaamaan siitä sakista vain Emmiä.

    VastaaPoista
  3. Jos kaikki tapahtuisi nopeasti niin tulisiko sen jälkeen kyllästyminen?
    Ehkäpä kaiken onkin tarkoitus olla junnaavaa, jopa ärsyttävän hidasta etenemistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä voiko poukkoileville mielialoilleni olla tarkoitusta. Tämä nyt menee miten menee, ja minä raahaudun perässä, kauhistelen, kärsin, ja olen onnellinen jos jaksan..

      Poista
    2. Mä olen koittanut löytää selitystä omalle poukkoilevalle mielelleni ja olen tullut siihen tulokseen että se on seurausta vitutuksesta joka taasen johtuu siitä ettei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

      Poista