torstai 8. joulukuuta 2016

Command me to be well.

Alan saada rutiinia bussilla kulkemiseen. Siinä on oma viehätyksensä. Edelleenkin haluaisin jäädä bussiin istumaan vähän pidemmäksi aikaa. Etenkin menomatkalla.

Kyllä, minulla varmaankin on taipumusta kaamosmasennukseen. Tai se tulee iän myötä vahvemmaksi, sellainen ominaisuus, että säätilat vaikuttavat. Ja valon puutos. Syön d-vitamiinia ja merilevää. Yritän saada päiviini hetkiä, jolloin olen suorassa kosketuksessa auringonvaloon. Otan rauhallisesti. Nukun. Yritän muistaa hymyillä. Yritän tehdä asian kerrallaan, ja olla vaatimatta liikoja.

Aiemmin en ehkä myöskään yhdistänyt masennustani kaamokseen, vaan kaikenlaisiin liikkuviin asioihin elämässäni. Kriiseihin, muutoksiin, väliaikaisiin hankaluustiloihin, stessiin, muiden ihmisten minulle aiheuttamiin ongelmiin. Se oli varmaankin jonkun muun vika, että olin niin huonolla hapella.

Kyllä minä tästä läpi pusken. Tulee joulu ja uusivuosi ja kevättalvi, ja aurinkoa on joka päivä taas vähän enemmän. Muistaakseni viime vuonna olin kovin jumissa koko kevään, ja läpsin itseni poskista hereille vain leipoakseni loputtomasti ylioppilasjuhlia varten. Jos kaikki menee hyvin, teen saman harjoituksen tänä vuonna. Sitten tulee kesä ja pitkät pyörälenkit. Kyllä minä jaksan sinne.

Lisäksi tanssin tangoa, pitkin hiipivin taaksepäin suuntautuvin askelin, sirojen kenkieni kärjet edellä vinosti kurottuen, ja ängen itseni Valssimiehen kainaloon sohvalla. Taisin tehdä niin tänään ensimmäistä kertaa aivan avoimesti, enkä vain vahingossa solahtaen. En oikein muista, että olisin koskaan halunnut olla kenenkään kainalossa, ainakaan näin tavanmukaisesti. En osaa sanoa mitään asioita ääneen, joten ilmaisen tunteitani edelleenkin leipomalla, ja olen ottanut repertuaariini myös ystävällisen taputtelun. Satunnaisesti haistan hänen päätään, kuten lapsienikin. Hän sallii tuon suopeasti, vaikka lapsenikin pyristelevät joskus jo vastaan.

Olen surkea parisuhteilija. Pelkään niin, että olen kehittänyt itselleni omituisia suojamekanismeja, jotka lisäksi sekoittuvat vääristyneiden opittujen mallieni kanssa omitukseksi psykedeeliseksi 70-luvun verhojen köynnöskuvioksi, jossa kukat eivät olekaan kukkia, vaan kaameiden ihmissyöjähirviöiden kitoja, ja jos lähdet seuraamaan kukan vartta, se ei jatkukaan kuvion toisella puolen siinä kohtaa missä oletat, ja lisäksi onkin haarautunut kahdeksi, ja mietit, kumpaan suuntaan kukka oikeastaan edes kasvaakaan, ja onkohan se edes kukan varsi, koska on oudon värinen, ja mistä tässä on kysymys. Kun en osaa ääneen sanoa, mitä haluan, ja yritän vain sattumanvaraisesti vihjaillen ja ohjaillen saada aikaiseksi toivomani tilanteen, ja se ei sitten järkisyistä toteudukaan, tunnen itseni hylätyksi ja pettyneeksi, ehkä ensimmäistä kertaa, ja järjellä ajatellen tunne on täysin aiheeton. Sitten tunnen suurta helpotusta, jopa mielihyvää tästä tunteesta, jonka valtaan joka tapauksessa, vaikkakin virheellisesti olen päätynyt. Istun ja ihmettelen, mutta mielihyvä ei katoa. Olenhan pitkästä aikaa tutuilla vesillä, turvallisesti sillä puolen rajaa, missä tiedän pelisäännöt ja osaan kaikki muuvit. Naisen on hyvä olla loukattu, koska silloin hän on oikeassa (luetaan joperuonansuunäänellä turvassa arvostelulta), ja toinen väärässä. Olen saamapuolella, jossa minun aina ja ikuisesti kannattaisi olla, koska en tiedä, onko minulla mitään sellaista annettavaa, joka olisi arvokasta, koska en ole varma, onko minulla arvoa. Ja siis oikeasti en olekaan millään muotoa loukattu, vaan kuvittelin tilanteen. Ja oikeasti tiedän arvoni, ja sen, että osaan ja haluan rakastaa.

Odotan liian paljon, ja tiedän ahnehtivani, ja samalla olen jarru pohjassa, käsi valmiina nykäisemään vielä hätäjarrustakin. Jos jotain sanon ääneen, niin käsken hidastaa, ja tiedän pettyväni katkerasti, jos toinen jossain vaiheessa tekeekin niin.

Kaamosmasennus saa minut vielä ajattelemaan, että olen eri ihminen, kuin mitä olin syyskuun alussa. En ole niin energinen. Ja ainakin paljon tutumpi ja arkisempi. Tunnen epävarmuutta siinä, missä vielä viikkoja sitten tunsin olevani voittamaton.

Laitan kaiken toivoni siihen, että kun on tässä se toinenkin, joka vaikuttaa tilanteeseen haluamallaan tavalla. Ei me tässä muuten oltaisi.

Katson Netflixistä Happy Valleyta. Siinä Catherinen hahmo on aivan loistava. Nainen, iso ihminen, rohjo, pelottava, vahva, ruma ja kaunis. Keski-ikäinen, vaikka välillä näyttää siltä pikkutytöltä, joka joskus oli. Mikä nautinto katsoa ruudulta naishahmoa, jota ei ole millään tavalla rakennettu seksikkyyden varaan. Yleensähän naishahmot, jotka ovat myös tosi kovia jätkiä, ovat silti hämmästyttävästi myös silmää miellyttäviä. Korkokengissäkin voi juosta, ja ah, minkä minä sille voin, että ripseni ovat luonnostaan näin tuuheat ja tissini terhakat? Silti tämän Catherinen hahmossa on olennaista, että hän on nainen, ja jos oikein muistan, oli hänellä ykköstuotantokaudella seksiäkin, kuten ihmisillä tapaa joskus olla.

3 kommenttia:

  1. Suuret tunteet ja eritoten rakkauteen liittyvät on sellaisia ettei niitä pidä jarruttaa eikä analysoida. Kenties vastuutonta ja typerää ajatella näin mutta se tunne!
    Sitten jos käy niin ettei kahdesta sielusta tulekaan yhtä, voi itkeä, surra ja pohtia mitä tapahtui mutta ei ennen. Rakastumisen tunteesta pitää nauttia.

    VastaaPoista
  2. On se ihanaa olla rakastunut. Muistan hämärästi.
    Ja muistan myös sen, miten olis halunnu jatkaa matkaa työhön mennessä, lämpimässä ajoneuvossa kun ulkona on pimeää ja katulamppuja...

    VastaaPoista
  3. Kaikkea sitä odotellessa... kiitos myötäelämisestä <3

    VastaaPoista