keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Kuin tähti taivaalle putoaa.

Minulla on ollut yläselässä sellainen näyttöpäätejumi. Ylipäänsä tässä iässä huomaa, että pitäisi tehdä kaikenlaisia outoja kurotuksia, kiepautuksia ja taivutuksia enemmän, jotta ei kohta kävelisi hartiat ylhäällä, kädet sivuilla ja yläkroppa timmisti kuosissa kuin mattieskohytönen. En kyllä tee mitenkään erityisen staattista näyttöpäätetyötä, vaan naputtelun lomassa hypähtelen ylös kiroilemaan, ravaan edestakaisin ilman kenkiä aina kun puhun puhelimessa, juoksentelen edestakaisin ja joskus kauemmaksikin, haen kahvia viisitoista kertaa päivässä portaat ylös-alas-kipittäen. Pari viikkoa sitten liukaustuin viipottaessani viinirypäleeseen, lensin kaaressa taaksepäin, laskeuduin kopiokoneen päälle kyynervarsi edellä, sain mustelmia ja takaraivon kipeäksi mutta onnistuin pitämään sekä puhelimen että läppärin turvassa vatsani päällä. Turvatyyny.

No siitä huolimatta selkää on jumittanut, ja rintarangassa tuntunut jännityksiä.

Ostin sellaisen hän-tahtoo-veivaa-veivaa -lärpäkkeen, en selättimen, vaan ilmeisesti hitusen laaduttomamman tuotteen, jonka sivuvaikutuksena pitäisi olla vyöhyketerapeuttinen hieronta jalkapohjille. Sijoitin sen keittiöön, siis strategisesti sohvan ja jääkaapin väliin. Kohta on kriittinen myös tiskipöydän- ja koneen, hellan, pyykkikoneen, kodinhoitohuoneen ylipäänsä, suihkun, saunan, vessan, ja Diivan huoneen kannalta. Aina kun menen ohi, veivaan. Jo toista päivää.

Selkäranka rutisee ja napsuu. Kroppaan tulee pieniä pinteitä jotka liikkuvat sik-sakmaisesti ylärangasta lantioon, kankkuihin ja reisiin, ja jännitykset pikkuhiljaa vähenevät. Veri kiertää sisäfileissä. Kuona-aineet suorastaan syöksähtelevät pingertyneiden lihasten uumenista suonissani kiertävään liuotinnesteeseen ja lilluvat edestakaisin jäteöljymäisesti. Tunnen eheytyväni fyysisesti. Pää ainakin on kipeä kuin mikä.



Sitten söin pähkinöitä, ja sain vatsaan sappikohtauksenomaisen poltteen. Se ei tunnu sapessa, koska sappeni on jo likvidoitu Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin toimesta, mutta vatsalaukkua polttelee kovasti. Se ei ole närästystä, vaan polte säilyy vatsassa, ei kiipeä ruokatorveen. Mutta sattuu, ihan pirusti.

Sitten menin vielä syömään salaattia. Ei oikeastaan tehnyt mieli, mutta yritin olla järkevä ja tehdä hyviä valintoja. Ihan varmasti korvapuusti olisi ollut parempi valinta. Ihmisen ei vain pidä syödä asioita, joita ei juuri sillä hetkellä himoitse. Fetaan oli laitettu tilliä, ja se kiemurteli makuhermoissani hermostuneesti. Kananpalat olivat hyvin, hyvin epäilyttäviä. Salaatti maistui mullalle. Majoneesi oli hyvin majoneettista. Join monta lasia vettä, joka sekin alkoi maistuä äitelältä.

Aloin saada migreenioireita. Yökötti, kylmät ja kuumat väreet. Pelkäsin lisäksi alkavani ripuloida, jospa kyseessä olisikin ruokamyrkytys. Tämä tapahtui kaupassa, josta olin matkalla kohti Diivan vanhempainiltaa. Tietysti. Eihän tällaisena päivänä ihan vain työn raskaan raadanta riitä. Pitäisi myös mennä kuuntelemaan monisanaisia, asioita to-del-la perusteellisesti selittäviä aikuisia, jotka suorastaan hullaantuvat, kun saavat yleisökseen kohteliaasti ja kiinnostuneen näköisenä kuuntelevia ihan oikeita aikuisia ihmisiä häiriökäyttäytyvien teinien sijaan. Opettajiksi hakeutuu ihmisiä, jotka rakastavat omaa ääntään. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta minä en useimpina päivinä ole sellaisilla kierrosluvilla, että jaksaisin kuunnella moista, mikäli aihe ei ole vallan äärimmäisen kiinnostava. Tyttärien opintobyrokratia ei ole sitä, he sitäpaitsi hoitavat asiansa ihan itse tuolta osin. Olen sangen hyödytön vanhempi mitä tällaisiin tulee.

Vanhempainilta alkaisi performanssilla. Diiva käy musiikkilukiota, ja siellä käytetään hyväksi kaikki tilaisuudet esiintyä, kelle vain, puoliväkisinkin. Olin paikalla tuntia liian aikaisin, koska Diiva osaa kyllä laulaa ja tanssia, muttei ilmaista kellonaikoja säntillisesti. Puoli kuusi on hänen mielestään puoli tuntia ennen tai jälkeen kuuden, niinhän hän juuri sanoi.

Kyselin paikalla olevilta harrastelijateatteri-ihmisiltä, missä mahtaa olla *eläimen* *liikutus* (Nimi muutettu, koska Google. Tapahtuman nimi on outo, en ole vielä saanut selville miksi, eikä enää edes kiinnosta.) En ollut nähdä eteeni silmieni takana tapahtuvan salamoinnin takia, ja jouduin toistamaan itseäni muutaman kerran. Olin kuulemma Syrjähypyn harjoituksissa, eikä paikalla ollut yhtään norsua. Tässä vaiheessa tajusin kellonaikavirheeni, poistuin paikalta palatakseni uudestaan, vielä huonovointisempana.

Lopulta istuin yleisönä tuolissa takki päällä, väristen kylmästä ja hikoillen tuskaisesti, kaikenlaisia lihaksiani jännittäen jotta en ilmaisisi itseäni sopimattomilla tavoilla, ja muotoilin 142 kertaa käyttämästäni H&M:n kauniin harmaasta lintkuvioista ympyrähuivista itselleni oksennuspussia, ja vihdoin alkoi se performanssi. Se alkoi valojen räpsyttelyllä, hakkaavilla, poraavilla ja vinkuvilla äänillä. Kiemurtelin tuskasta. Nuoret artistit olivat valinneet teemaksen koulussa tehtävän remontin. Hienoa. Lauloivat ja räppäsivät Cheekin tahtiin.

Diiva tanssi raksahaalareissaan muiden mukana, lauloi ja stomppasi tahtia harjalla. Hahmotin koko jutusta hyvin vähän, mutta en oksentanut. Diiva hymyili ja hänestä pölähteli sellaista ihanaa tähtisumua niinkuin aina. Itketti, vaikka en ollut edes ihan kamalan liikuttunut tällä kertaa. En mennyt kuuntelemaan mitään asiapitoista tuon jälkeen. Ajoin kotiin muovipussi sylissä, ja kotipihassa syljeskelin aika pitkään.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Lapset ilmaiseksi ketsuppia saa.

Otetaanpa vaihteeksi puuduttava katsaus aina silloin tällöin tällä kanavalla vilahtaviin kantaviin teemoihin. Kertojaäänen mielenterveysdiagnoosin aste asteelta tarkentumisen lisäksi en olekaan muutamaan päivään avautunut sellaisista yleismaailmallisesti kiinnostavista aiheista, kuten kehonkoostumiseni muoto, tapa ja suunta, tai vaatetuksellisen ylivarusteluni aste. Lisäksi toivoisin voivani kertoa, mitä ruokaa olen tänäänkin laittanut, mutta kun en ole. En muka jaksanut odottaa hellan ääreen asti. Ja kotona vasta sain kuulla, että huomennakaan en pysty, joten olisi ehkä kannattanut kuitenkin.

Pöh tätä elämää. Pitäisi keittää enemmän tuppipottuja, että tuntisi olevansa kunnon kansalainen.

Olen syönyt hyvin, hyvin huonosti viimeiset pari päivää. Lähinnä täytekakkua. Viime viikolla söin paljon kaalta, eri muodoissa. Satunnainen yö- ja ruokavieras sai ehkä vähän vääristyneen kuvan perheemme elintavoista, kun kaalta oli tarjolla useissa eri muodoissa. Jääkaapissa vaan ei oikeastaan ollut paljoa muuta. Pakastimesta löytyi lisäksi ruusukaalta. No, onneksi teen oikein hyvää kaalta paistinpannun ja voin avulla. Kaalilaatikko ei ole bravuurini (enkä erityisesti jaksa joka kerta kuulla, että isä tekee parempaa), ja kaalikeittoon en nyt tunne suurta hinkua. Ehkä pitäisi.

Kun kaalikin oli lopulta loppu, söin ainakin kerran ulkona jotain, jonka jälkeen en muista mitä söin, ja sitten lauantaina hampurilaisen, koska oli pakko, ja sunnuntaina toisen, mutta itse tehdyn, mikä oli yllättävän hyvä ja hieno. Sunnuntain jälkeen olen siis syönyt lähinnä täytekakkua. Töissä en ole uneksinutkaan ihan oikeista lounaista, vaan syönyt tonnikalaa kissanruoan näköisistä purkeista. Työkaveri alkoi maukumaan tänään. En nyt vain jaksa alkaa muuttaa tapojani juuri nyt. Olen tottunut siihen, että evääni ovat ankeat.

Nyt jos koskaan kaipaan sokerilakkoa. Katsotaan miten käy.

Painoni on kuitenkin kehittynyt maltillisesti. Olen kehittänyt vyötäisilleni puolitoista kiloa stressipehmustetta, ja olen hyvin, hyvin iloinen, että sitä ei ole kertynyt tämän enempää. Olisin ehkä ansainnut suuremman rangaistuksen laiminlyönneistäni.

Mahdun siis edelleen vaatteisiini. Garderobini käyttötasoprosentti on 8,97, mikä on alle yhdeksän, joka on se maaginen raja, jonka alitettuani minun on vallan lupa miettiä uudistusmielisiä ajatuksia. Nyt en vain koe tarvetta uudistaa mitään. Kaikki on ihan ok, kunnes jotain hajoaa. Minulla on muutamat todella käytettävät housut, yksi puolihame, kaksi leninkiä, riittävä määrä neuleita ja jakkuja, ehjiä alusvaatteita, lähes siisti talvitakki, monta kaunista huivia ja aika monta mustaa pipoa, joihin olen yhtäkkiä kehittänyt jonkinlaisen hingun. Ja sitten on riittävä määrä pyjamahousuja ja väljiä t-paitoja ja villasukkia. Mustia kauniisti lantiolle asti laskeutuvia toppeja (ei liian pitkiä) on hitusen liian vähän, ja niitä ostan heti kun löydän. Mutta vain, jos ne ovat täydellisyyttä hipovia.

Sata on iso luku. Sataan vaatteeseen mahtuu mukaan vallan helpostikin muutama, joihin olen hyvin, hyvin kyllästynyt, mutta ehkä minä nyt vielä annan niidenkin roikkua tuossa joukon jatkona, kun en kerran uusiakaan tarvitse.

Aika helpottava olo. Ihan kuin olisin päässyt irti riippuvuudesta, mutta saisin silti jatkaa käyttämistä. Onhan se vallan suotavaa pukeutua, etenkin Suomessa talvisin.

Kaunomielestä tuli aikuinen. Asia suorastaan kristallisoitui hänelle eteisessä eilen. Olin yllyttänyt tytön kaivertamaan melonista sisukset ulos, ja askartelelemaan hallowelonin, Sannan ohjeiden mukaan. Tuli hieno, ja ihasteltiin sitä kovasti. Sitten laitoimme sen eteiseen. Eteisessä on lattialämmitys. Monta, monta päivää myöhemmin Kaunomieli tönäisi k.o. kalmakallon kumoon, homeinen melonihyhmä levisi pitkin lattiaa ja myös keräyspaperilaatikkoon. Koska Kaunomieli oli ainoa paikalla oleva henkilö, ja aikuinen, hän siivosi jäljet. Niin aikuiset tekevät.
La

maanantai 27. lokakuuta 2014

Down to Gorky Park.

Maalla, ja erityisesti täällä raamattuvyöhykkeellä asumisessa on paljon hyviä puolia. Pihalta lähtee polku metsään, jossa on mäntyjä, mustikoita ja menninkäisiä. Ilma ei haise sellutehtaalle, korkeintaan vähän lietteelle tai hevoselle, eikä täällä sisämaassa tuule niin hyytävästi kuin meren äärellä. Olen viihtynyt.

Tytärteni elinpiiriä tämä on hieman rajoittanut. Harrastuksiin hankkiutuminen on ollut vähän työläämpää, kuin vaikkapa aktiivisten bussireittien varrella olisi ollut. Kaunomielen kirjoituspiirikin lakkautettiin, kun liian moni osallistujista kuoli vanhuuteen. Silti erinäisissä harrastuksissa on sinnillä tullut käytyä.

Yleissivistyksen karttumisessa erityisesti Diiva ei kuitenkaan ole aivan ikäistensä tasolla. Likka kysyi eilen minulta mitä on kilju, ja kun selitin, että sellaista kotikäyttöistä viinaa, jota tehdään hiivasta ja sokerista salaa vanhemmilta ämpärissä vaatehuoneessa, likka oli epäuskoinen. Tarkisti asian googlesta. Google oli pääosin samaa mieltä kanssani.

Pari viikkoa sitten hänellä oli ensimmäiset varsinaiset bileet ikätovereiden kanssa. Tuohduin vähän etukäteen leikkimään vastuullista vanhempaa (yleensä huomaan tuollaiset tilanteet vasta jälkikäteen), ja selitin, että vieraassa paikassa ja outojen ihmisten seurassa on äärimmäisen huono hetki ensimmäistä kertaa maistaa mitään alkoholipitoista, saatikka humaltua. (Ja yleensäkään nappailla edes pastilleja tuntemattomien tarjoamana.) Että nyt pidetään kyllä sellainen sokkotesti, jossa pitää maistaa eri juomia, ja erottaa siideri ja kalja vähintäänkin, ettei vahingossa luulisi juovansa mehukattia ja päihtyisi. Kun oikein kovistelin, Diiva maistoi kahvikupin pohjalta kulauksen sitruunalla kirkastettua meksikolaistyyppistä maissiolutta, mutta kysyi sitten onko pakko, kun ei tykkää. Ei ollut pakko.

Olin kyllä vähän huolissani. Mietin, että entä jos menen Muhoksen alkoon, seisoskelen siellä tuumivan näköisenä, ja kun myyjä tulee antamaan viinisuosituksia riistalinnuille tai muuten tarjoamaan apuaan, kysyn, mikä olisi sellaista juomaa, joka olisi helppoa juoda, vaikka noin niinkuin kuusitoistavuotiaan, mielellään siis sellaista joka maistuisi vaikka enemmän karkilta kuin viinalta, ja josta kuitenkin tulisi suht nopeasti humalaan ennen kuin ehtii huomata mitä juo. Ihan vain noin niinkuin valistustarkoituksiin ajattelin.

Huolistani huolimatta likka tuli kotiin ihan tuoreen tuoksuisena ja jalat muussiksi tanssittuina, niin pitikin.

Tänä aamuna kun kurvasin moottoritieltä kohti kaupunkia, ensimmäisissä liikennevaloissa oli vähän tunkua. Vaikka valo oli vihreä jono ei juurikaan edennyt, vaan valo ehti vaihtua takaisin punaiseksi ihan samoilla sijoillamme istumalla. Diiva älähti etupenkissään, mitä ihmettä tämä nyt on, mitä tuolla edessä tapahtuu, ja osoitteli kiihtyneenä sormellaan liikennevaloristeyksen takana hidastettua vetoketjuliikennettä leikkivää autojonoparia. Mitään sen eksoottisempaa siellä ei tapahtunut. Tämä on liikenneruuhka, selitin. Tällaisia on joskus kaupungeissa.

Kyllä minusta tuntuu, että aika olisi kypsä muutokselle. Ja muutolle.







lauantai 25. lokakuuta 2014

Hanging on by a thread.

Muutama päivä toimettomuutta takana. Vietän ihan oikeaa lomaa, siis sellaista, jolloin lepään. Kaksi kertaa päivässä kysyn tytöiltä pitäisikö meidän tehdä jotain, ja olen huolissani, että olen pettänyt heidän odotuksensa, mutta toisaalta, meillähän on ihan mukavaa. Ja tytöillä on kaikenlaisia omia juttujansa, ja nekin lepäävät.

En ole jaksanut oikeastaan yhtään mitään. En edes siivota komeroita. En juuri käydä lenkillä, vaikka yritinkin. Jopa ruuan laittaminen on ollut työlästä, mutta sitä olen tehnyt, koska muuten tulisi liian huono omatunto. Koskaan ennen en ole ottanut porkkanoiden sipulien ja porkkanoiden pilkkomista näin raskaasti. Kaunomieli tankkaa, tilanne pitää hyödyntää ja ruokaa on tarjolla siis koko ajan. Toissapäivänä se söi 700 grammaa lihaa kun löysin kivan sisäpaistikimpaleen tarjouksesta. Likan ruokavalio on rajoittunut, ja painon pysymisen kanssa on ollut ongelmia vuosien mittaan. Kun Kaunomieli syö, äidin sydän lepää.

Olen kyllä myös siivonnut keittiötä, ja siis ruokakaupassa mutta muuten en kamalasti ole jaksanut edes shoppailla. Lisäksi olen katsonut telkkaria vaikka huomaankin, että olen tallentanut täysin vääriin aikoihin vääriä asioita, mm. Hotelli Adlonia 20 jaksoa, vaikka se oli kolmen jakson minisarja, ja missasin ekan jakson. Olen kuitenkin sillä tekosyyllä maannut sohvalla ja naukkaillut puolisen pulloa punaviintä. Lisäksi kirjoittanut pitkästä aikaa ihan jotain muutakin kuin tätä, sähköposteja ja ohjeistuksia. Innostuin oikein lapsellisesti heti kun sain palautetta, kiitos Outo Paimen. Minulla on päässäni tarina, jota aina välillä punon, ja se pitäisi vain pulauttaa ulos kirjalliseen muotoon. Se ei varmasti ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se nyt etukäteen tuntuu. Nyt olen itselleni armollisesti vain naputellut, enkä lukenut, vaikka välillä uskon, että tulos on ihan alkeellista skeidaa. Kunhan edes kertaalleen saisin rungon kasaan.

Luen aivan liian vähän nykyään. Tuli välissä oikein paniikki, miten vuoropuhelut kirjoitetaan? Miten se kuulostaa oikealta, miten käytetään muotoiluja? Murre, puhekieli vai kirjakieli? Entä jos päähenkilöni ei vain puhuisi koskaan yhtään mitään? Haittaako, etten osaa minkään kielen kielioppia, edes suomen? Pilkkusääntöjä? Pitääkö lauseissa olla verbejä?

Mutta tämä kaikki on auttanut. Olo on kaikenkaikkiaan hullun syksyn jälkeen ollut kuin joskus nuorena ja tyhmänä vähän liian humalassa, kun huone alkaa pyörähdellä. Huone alkaa kallistua, aina oikealle, ja terästän katsetta, että pysy nyt prkl suorassa, ja kohta se karkaa taas uudestaan. Tulee meritautinen olo sellaisesta, ja pelkään että kohta oksennan. Mutta jos sinnittelee, ja antaa huoneen ihan rauhassa keikahtaa hitaasti ympäri, pahoinvointia ei ehkä tulekaan. Samalla näkee asiat uudesta perspektiivistä.

Jos nyt tekisin itselleni Tarot-pöydän, siitä löytyisi hirtetty mies pää ylöspäin. Se on ihan hyvä kortti.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Vägen här var mycket lång.

Naulasin hetkellisesti edes yhden ponin kohdalta karusellin lattian alustaan kiinni, ja sain liikkeen pysähtymään. Koko höskä natisee liitoksissaan, ja hetkenä minä hyvänsä naulat eivät jaksa vastustaa liikkeen painetta, vaan ne irtautuvat lattiasta ja taas sitä mennään.

Nyt olen kuitenkin nukkunut muutaman yön ihan oikeasti, niin syvästi, että olen tavannut unessani ihmisiä joita on jo ollut ikävä. Silmänaluseni eivät enää tuo mieleen uhanalaista eläinlajia.

Toissapäivänä velloin syvässä maailmantuskassa lähes ilman syytä, olin maailman kamalin ihminen. Tänään leivon omenapiirakkaa, jonka omenat metsästin pihapuusta haravan avulla. Sain tiputettua viimeiset viisi, mutta vaikka kuinka etsin, löysin maasta vain neljä. Ehkä se on minulle oikein.

Kun olen ollut parisuhteessa, olen kokenut sen rajoittavaksi jotenkin määrittelemättömällä tavalla. On ahdistanut, ärsyttänyt, ja olen tuntenut olevani kiittämätön ja tyhmä, kun mikään ei ole hyvin vaikka kaikkihan on ihan hyvin. Olen miettinyt, mikä on vikana ja mistä se johtuu, kun en vain anna itseni olla onnellinen, vaan ongelmoin ihan tavallista elämää.

Vaikka mieheni eivät ole (ainakaan yrityksen ja erehdyksen jälkeen) yrittäneet rajoittaa tekemisiäni tai sanomisiani tai olemisiani, minulla on ollut se tunne, etten pääse karkaamaan mielessäni riittävän kauaksi yhdessä aidatulta laitumelta. Että koska on se toinen joka odottaa, ja jonka kanssa olen luvannut olla, pitää palata takaisin. Vaikka se toinen ei edes olisi mitään odottanut, vaan on päinvastoin yllyttänyt minua käymään mutkan vähän kauempana että saisi itsekin käväistä aidan toisella puolella. Olen suurimman osan ajasta ihan itse itseäni komentaen aina palannut turvallisille urille, kokenut, että niin pitää tehdä, kun kerran olen puolikas parista. Tai en vain ole ehtinyt mennä niin kauaksi, kun se toinen siinä vieressä on vienyt huomioni jotenkin tarkoittamattaan. Tai lapset, tai muu elämä ylipäänsä.

Nyt sitten ei rajoita. En minä mitään ihmeellisiä ja suuria ajattele, mutta löydän silti itseni välillä suolta raakkumasta, välillä kivikosta, välillä meren rannalla ruikuttamassa, välillä olen hukkua kun en tajua kääntyä takaisin. Nyt saan ajatella niin paljon kuin sieluun mahtuu, kukaan ei keskeytä, ei tule vastaan aitoja joita en tohtisi ylittää tai alittaa. Kävelen jalat kipeiksi enkä vieläkään tiedä mihin olen menossa.

Välillä väsähdän, en löydä lepopaikkaa, jään yöksi kylmään ilman tuulensuojaa.

Nyt vasta alan tajuta, että tämä on se asia mikä minun pitää opetella. Ei se, että osaisin mennä yksin nukkumaan, tai lähteä yksin ihmisten ilmoille, tai miettiä mitä tekisin lomalla.

Minun pitää opetella olemaan ilman seinää, josta näen varjoni ja josta askelten ääni kaikuu takaisin. Pitää uskoa, että olen olemassa vaikka olisin ilman kiintopistettä johon verrata, vaikken tietäisi vauhtiani, vaikken tietäisi olenko iso vai pieni. Pitää ajatella, eikä kertoa kellekään mitä ajattelee, olla olemassa vaikka kukaan ei näe eikä kuule. Pitää osata pysähtyä ja odottaa sään paranemista, kun siihen tulee sopiva paikka. Pakkoko se ihmisen koko ajan on räntäsateessa jalat märkinä tarpoa.



tiistai 14. lokakuuta 2014

Det finns ikke blåbäer häer(g).

Poistin eilisen. Se oli vähän masentava, ja vaikka en ole sitä mieltä, että tekopirteys olisi itseisarvoltaan jotenkin kummoinen eines, ei asioiden kurjuuden taivastelussakaan ole paljoa ravintoarvoa.

Hain Diivan koulultaan puoli viideltä. Likka oli nälkäinen ja väsynyt, ja niin oli minäkin. Mitä tahansa sanoin, hän sanoi vastaan, oli eri mieltä myös siitä, että väitin että hän olisi eri mieltä sanoisi minä mistä asiasta tahansa mitä tahansa. Keskustelu pyöri mm. ruuan ympärillä. Ehdotin, että tehtäisiin kotona kanawokkia, ja Diiva nyyskäisi, että ei tehdä, koska hän ei tykkää wokista, paitsi siitä hyvänmakuisesta, johon tulee pähkinöitä.

No en minä raivotautinälkäisenä mitään pahaakaan wokkia ajatellut tehdä.

Kotona hän sitten hoki "missä on luniuko nimeltä Peka?" Jostain ihmeen syystä kuvittelin, että hän etsi reilusti yli kymmenen vuotta vanhaa piirustusta lumiukosta, jonka taaksi Kaunomieli oli kirjoittanut huolellisilla tikkukirjaimilla "LUNI UKON NIMI ON PEKA". Mistähän ihmeestä minä niin käsitin. Jätin oitis wokkivihannekset käristymään pannulle, marssin ylimääräisten huonekalujen ja rumien tavaroiden huoneeseen, avasin varovasti kaapinoven, nojasin selkäni siellä vaappuvaan erimuotoisista tavaroista koostuvaan huojuva torni -peliin, ja kihnutin varovasti ulos sinisen laatikon, jonka sisältä arvelin tuon n. vuonna 2002 arkistoimani reliikin sijaitsevan. Kehotin Diivaa jaivelamaan laatikosta aivan omin avuin, koska enhän minä hänestä tietenkään mitään uusavutonta ole kasvattamassa. Diiva näytti hämmentyneeltä. Hänhän oli tarkoittanut niitä lumiukon näköisiä jouluvaloja, jotka poistimme hänen ikkunastaan huhtikuussa, kun talosta otettiin kuvia myynti-ilmoitukseen.

Kiroilin, äänekkäästi, karjahtelin, ja ilmoitin, että siellä se wokki saa ihan rauhassa palaa pannun pohjaan kiinni, syödään sitten vaikka sormiamme huomiseen asti, äitillä on nyt tärkeämpää tekemistä, kun äiti etsii nyt jouluvaloja.

Sitten kaivelin marttyyrinomaisin elkein joulukoristekaappia. Eiväthän ne siellä olleet, koska asiat, jotka poistetaan näkyviltä huhti-toukokuussa, eivät vain ruukaa päätyä joulukoristekaappiin.

Uudessa kodissa, missä ikinä se liekään, mahdan epäillä olevan lainkaan kaappia, joka olisi pyhitetty kokonaan joulukoristeille. Tai edes mitään vuodenaikateemarekvisiittakaappia. Todennäköisesti kiroilen kuitenkin ihan yhtä äänekkäästi kuin ennenkin. Mitenkähän minä selviän. Ja naapurit.

Mainioiden ruokalautasten äärellä Diiva uskalsi kokeilla äititytärsuhteemme jään kantavuutta lauseella "hyvä ruoka, parempi mieli". Ja olihan se. Puskimme toisiamme kuin kissat ja hyrisimme.

Minulle teki oikein hyvää saada ihan oikeaa ruokaa valmistettua lautaselle asti. Myös sen syöminen oli mukavaa, mutta vielä enemmän nautin siitä kun lapset syövät.

Kaunomieli on kasvamassa isoksi. Hän sanoo, että vaikka Mummoa voi harmittaa, jos me emme mene sinne piipahtamaan syyslomalla, se ei silti ole nyt se juttu mikä meidän pitäisi nyt tehdä. Ihan vain siksi, että minä olen liian väsynyt. 800 km autossa istumista ja ex-sukulointia, kuinka mukavaa hyvänsä, on kyllä ihan kiehtova ajatus, mutta kuulemma joskus toiste.

Minulle tuli aika helpottunut olo. Tässä hetkessä on nyt yhtäkkiä toinenkin aikuinen läsnä, en ole yksin pähkäilemässä. En ole saanut tuota tunnetta tiristettyä kunnolla ilmoille parisuhteissani. Ehkä se on vain sitä, etten ole luottanut siihen, että ne miehet kumminkaan ymmärtäisivät minua oikein todella. Toista voi tukea siinä mitä hän päättää tehdä, mutta siitä on vielä pitkä matka siihen, että voi ihan vakaumuksella sanoa "minä tiedän mitä sinä nyt tarvitset", ja että minä olisi vakuuttunut. Se viimeinen on ehkä se vaikein kohta.

Kuulostaakohan tuo vähän huolestuttavalta jostakusta, kun lapsi tulee vastuunkantajan rooliin. En tiedä osaanko kertoa sitä oikein. Minusta tämä ei nyt ole huolestumisen paikka kuitenkaan. Kaunomieli on kohta 18, hän häälyy vielä pitkään lapsen ja nuoren aikuisen rajalla. Nyt tämä häivähdys siitä, minkälainen aikuinen hänestä joku päivä tulee, vain osui minun kannaltani otolliseen hetkeen.

Netflixiltä löytyi Silta-sarjan uusia jaksoja. Puhun jälleen tanskaa huvikseni. Siis ruotsia, neanderthalilaisesti lausuen, ja aina kun törmään sanaan, jota en tiedä, sanon Öog yökkäävällä äänensävyllä.

Syksyllä kävimme kaappimiehen kanssa mustikassa, ja puhuin pelkkää tanskaa koko reissun ajan. Sillä miehellä on valtavat hermot.


lauantai 4. lokakuuta 2014

Build a moon for a rocking chair.

Kodinhoitohuoneen kaapissa on monitoimikori täynnä c-kasetteja 80-luvulta ja 90-luvun alustakin. Diiva on poissa, joten käytän tilaisuutta hyväksi ja kuuntelen niitä hänen stereoistaan. Diiva on perinyt isänsä vanhan, pienen jääkaapin kokoisen äänentoistokompleksin. Vinyylisoitin ja kaikki, mistä hän on hyvin ylpeä. Vaikka stereot ovat Diivan huoneessa, ne äänentoistollisesti hallitsevat alakertaa. Vähän kuin hänkin.

Kaunomieli kohottelee kulmiaan musiikilleni vähän väliä, mutta kyllä Gary Moore, Billy Idol, Bruce, Bryan (B-alkuiset nimet ovat vissiin vedonneet minuun kovin), Sielun Veljet, Kauko Röyhkä ja monet muut ovat ihan korvankestäviä tänäkin päivänä. Selitin, ties monettako kertaa, että radiosta tuli kerran (vai kaksiko kertaa) viikossa Nuorten Sävellahja, ja siitä sitten nauhoitin näitä aarteita C-kaseteille. Aina kun alkoi uusi biisi, painoin tärppänä rec-nappulaa, ja jos biisi oli paska, tai minulla jo oli se, kelasin kasetin takaisin kohdalleen edellisen perään. Päätökset piti tehdä saman tien, ja niiden kanssa elää sitten loppuun asti. Samaan tapaan ajateltiin parisuhteista tuohon aikaan.

Eikä ei ollut monia kanavia joista valita, edes radiossa. Ei ollut kaupallisia kanavia lainkaan. Eikä teemakanavia. Kaikki kanavat olivat kaikille, halusi sitten kuunnelle kirkonmenoja tai metronomien tikitystä tai ei. Me sanoimme sitä merkonomien hihitykseksi. Silloin en vielä tiennyt mikä on merkonomi. Little did I know.

TV:n osalta Kaunomieli kaiken tämän järkyttävän Kekkoslandiapropagandan tiesikin, mutta se, että edes ei radiosta saanut kuunneltua nuorison jytämusiikkia ympäri vuorokauden, yllätti.

Silloin teininä ostin kovasti hinta-laatutietoisesti tyhjiä C-kasetteja, ja haaveilin aina tekeväni niihin hienot kansilehdet, esittäjän nimet ja biisit ja kestot, mutta aika harvaan sitten kumminkaan tein. En ollut enkä ole näpertelijätyyppi. En edes kirjoitellut laulujen sanoja vihkoihin. Nyt muistankin, että ihan muutaman kirjoitin Big Countryn biisejä. En ollut Dingo -fani.

Nyt kun kuuntelen noita biisejä, hoksaan, että sanoituksissa minua ovat jos silloin kiehtoneet ne biisit, joissa miehet ruikuttavat julmien, valehtelevien ja narttumaisten naisten perään. Minusta olisi ehkä pitänyt tulla vähän enemmän sellainen. Vielähän tässä ehtii.

Tahdon muuten Billy Idolin koko tuotannon.

Mitenkähän Miley Cyrus on ajatellut pistää paremmaksi: