keskiviikko 27. elokuuta 2014

Mountain Spring.

Olen ollut oikein työn imussa tänään. Harjoitin hartiavoimin byrokratian lisäksi myös persoonallisuuttani, ja kohtuullista itsehillintää. Ilmaisin itseäni kahdella kielellä ja vastaanotin muiden ilmaisua kolmella. Tein powerpointteja, listauksia, taulukoita, henkisiä voltteja ja kärrynpyöriä, tasapainottelin hyvän maun ja lievän maanisuuden rajalla.

Huristelin kotiin, haastattelin lapset (kaikki kolme, oli yksi lainassa läheisestä maatalosta). Laitoin ruokaa, hain viiden päivän postit laatikosta, siivosin keittiön, poimin ison kasan omenoita ja perkasin ne lohkoiksi tehokkaasti multitaskaten. Tihrustelin samanaikaisesti tarmokkaasti Russel Crown parransänkeä Netflixistä. Sitten sulattelin sokeria ja voita pannulla, pyörittelin lohkot herkkumössössä ja tarjoilin ne jäätelön kanssa.

Nyt keittiössäni tuoksuu kirpeät omenat, hattara (sulanut sokeri), häivähdys voita, ja tuulenraikas Ariel 3in1 pyykipesuaine. Sain nimittäin 3 kpl näytteitä moisesta, ja fiksuna tyttönä törkkäsin yhden sellaisen tiskikoneeseen. Silläkin uhalla, ettei se nahkea kapseli meinannut millään mahtua tiskiaineelle varattuun luukkuun. Mietin ylenkatseellisesti, että hassua, miten aina pitää keksiä joku uusi ominaisuus ja markkinointikikka. Joitain tuotteita markkinoidaan pienellä koolla ja tiiviillä koostumuksella, ja sitten tällainen tuote, jonka pitäisi mahtua mittatilauslaatikkoonsa, tehdään väen väkisin vähän entistä pulleammaksi ja kookkaammaksi ihan vain tehokkaamman mielikuvan takia. Kun käytät näitä, saat entistä puhtaampaa tiskiä, ja fotoreksiakuvasi Instagramissa entistä enemmän liketyksiä.

Ja ne tuoksuivat vuorten keväältä, ei tiskiltä eikä pyykiltä. Ja ne näyttivät tiskiaineelta.

http://www.ariel.co.uk/Products/3in1pods.aspx

En yksinkertaisesti saanut selvää niistä symboleista, kirjaimista ja käyttöohjeista, jotka mystisinä koristivat näytepakkauksen reunoja, enkä jaksanut alkaa tihrustamaan. Säästän moisen vaivannäön Russelille.

En ole myöskään osannut tulkita monia muitakaan viestejä. Olen nähnyt niitä, useita, Diivan tapansa mukaan varmistaessa minulta onko kohteliasta tai asiallista vastata näin tai näin. Tänään vasta tajusin, että henkilö jonka kanssa viestit vaihtuvat, onkin joku poika. Yritin olla ihan cool mom, ja näyttää siltä kuin asia olisi ollut koko ajan tiedossani, tai että sillä ei ole varsinaisesti mitään mielenkiintoarvoa.

Tällaisina päivinä havahdun miettimään, hahmotanko ympäristöstäni ollenkaan riittävästi jotta minun kannattaisi edes esittää vastuullista aikuista, ammatinharjoittajaa tai ajoneuvon haltijaa.






sunnuntai 24. elokuuta 2014

Arminia.

Armi on ihan tuossa naapurissa. Tai ainakin oli. Muhoksella oli kuulemma oikein ruuhkaa, mikä kuulostaa erikoiselta. Käyn joskus Muhoksella ruokaostoksilla ennen juhlapyhiä, kun kaikki muut ruuanjakelupaikat ovat aivan liian täynnä ostoskärryillä aseistettuja hysteerikkoja. Muhoksen molemmissa ruokakaupoissa on aina tilaa.

Mietimme hetken, mikä ihme sai 17-vuotiaan (tai ehkä jo 18-vuotiaan) Armin silloin aikanaan maailmanympärysmatkalle päästyään haksahtamaan suurinpiirtein ensimmäiseen tapaamaansa mieheen, ja menemään naimisiin heti paikalla. Toisaalta, jos Armi ei olisi mennyt naimisiin, vaihtoehtona olisi häälynyt paluu Muhokselle. Siihen se keskustelu sitten jäikin.

Kävin viime yönä katsomass stand-up -komiikkaa, aihealueena alapään asiat. Ainahan ne ovat, stand-up -komiikassa, mutta tässä oli oikein keskitytty. Hieman yksiulotteinen junttimiesnäkökulma, tuntui että olikohan hänellä ollut vaikea keksiä puhuttavaa ihan koko tunniksi. Mutta nauroin kyllä monta kertaa, myös takana istuvan vanhemman pariskunnan keskinäisille kommenteille. Jäin hieman laiskasti miettimään, onkohan tuo yksiulotteisuus sittenkään kovin kaukana keskivertotodellisuudesta. Toisaalta, pelkistetty suoraviivaisuus on sangen arvostettua. Ainakin skandinaavisessa arkkitehtuurissa. Pitänee joskus tehdä enemmän tutkimustyötä aiheen parissa.

*muokkasin tekstistä poish näytöksen nimen. Tajusin n. puolen eilisestä yleisöstä googlaavan netistä k.o. koomikon mainostamia t-paitoja. En ole ihan niin yleisönkipeä.








tiistai 19. elokuuta 2014

Hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi.

Minulla on erikseen nippu työavaimille, ja sitten on kotoisa kotiavain-autonavain kombinaatio. Jos näiden kahden ulottuvuuden, kodin ja kulkuneuvon, haltijoiden tiet erkanevat, olen pulassa, kuten usein kevään aikana kun Kaunomieli hukkasi kotiavaimensa, ja lainasin hänelle omaani. Nyt tyttö on löytänyt sekä hukkuneen avaimen, joka oli aiemmin vara-avaimemme, ja sen alkuperäisen, jonka tilalle vara-avain otettiin käyttöön n. vuosi-kaksi sitten. Hän käytti kesällä noita kahta avainta sujuvasti vuorotellen useita päiviä, ehkä viikkoja, ennenkuin tuli tilanne, jolloin hänellä oli yhtä aikaa käsissään molemmat avaimet, ja hän ymmärsi löytäneensä ne molemmat.

Avaimenperät olivat toki ihan keskenään erilaiset, mutta todellisuushan on harhaa, ja hahmottuu katsojan kokemusta vastaavaksi hetki kerrallaan.

Tänä aamuna en löytänyt autonavaintani, enkä siis myöskään kotiavaintani. Otin laatikosta auton vara-avaimen, ja suorin itseni töihin. Kotiin pääsin tyttärien kanssa yhtä matkaa.

Etsin avaimiani tarmokkaasti. Mietin mikä takki minulla oli, tarkisti ostoskassit, läppärilaukun, käsilaukun, sohvatyynyjen aluset, kaikki ne tasot jonne olisin voinut laskea avaimen käsistäni. Vessat, kenkäkaapin ja jääkaapin. Mietin, milloin olin viimeisen kerran koskenut avainnippuun. Ja siellähän se oli, takaoven ulkupuolella, avainpesässä. Siinä lukossa, jonka olin yöksi sisäpuolelta lukinnut. Toisin kuin etuoven, jonka unohdin lukita viime yöksi. Ja auton ovet.

Olen toivoton. Olen kyllä jonglöörannut montaa muuta asiaa ihan kiitettävästi, ehkä se on ihan ymmärrettävää jos pari kuulaa välillä tipahtaakin.

maanantai 18. elokuuta 2014

Niemen notkohon saarelmaan.

Hupsista. Aika vain kuluu eteenpäin sillä aikaa kun pesen pyykkiä, enkä jaksa raportoida kaikkia elämäni laaksoja ja harjanteita julkisesti.

Alan vihdoin hahmottaa sen, että olen yksin. Tämä on kyllä ollut sitkas taisto, on ollut käsittämättömän vaikea saada pään sisältö vastaamaan sitä mitä sen ulkopuolella näkyy. Että pöydässä on kolme lautasta, sängyssä yksi täkki, eteisessä vain naisten kenkiä. Olen melko varma, mutta vannomaan en mene, että tänään on jonkinlainen ground zero –hetki, saturaatiopiste.

Toivon, että ainakin suurvyötärön valtakausi on ohi, koska vaikuttaa siltä, että separatistipuolue olisi vihdoinkin löytänyt ennen ruuhkavuosia kätkemänsä aseet alitajuntani suohaudasta, ja kuutiomilli toisensa perään on ainakin kadonnut maailmankartaltani. 6,5 kiloa tänä aamuna. Vauhti on hidasta, mutta ehkä se nyt vaan on minun tapani olla ja möllöttää. Hidastelu. Vastapainona ajoittainen hökälehtiminen, silloin kun tuntuu, että minun pitäisi jo olla siellä muualla.

Joskus olen niin nopea, etten muista tehneeni tai puhuneeni asioita. Kai ne silti hoituvat.

Yritän edelleenkin kovasti opetella siihen, että kun olen auton ratissa, minun ei ole kiire päästä perille. Etenkin koska olen yleensä aina vähän etuajassa. Joten on ihan ok odottaa liikennevalojen vaihtumista ja kuunnella Diivan pulputusta. Uusi koulu sopii hänelle, ja oloni on jopa kevyempi kuin T-6,5.

Aamulla herätessäni tiesin, että olin ollut unessani surullinen. Juuri nyt tämä tuntuu isolta urakalta. Menee vuosia sen tajuamiseen, että ei halua jotain, ja kun vihdoin päättää, vuosi siitä päätöksestä, ennen kuin kokee asian todeksi. Melkein tasan vuosi, vähän yli. Hitaus ja sen sellaista. Mitä seuraavan vuoden aikana tapahtuu? En jaksa alkaa odottamaan jotain muunlaista. Olen odottanut nyt jo niin usein kaikkea mahdollista, joskus pitää vain huomata olevansa perillä.

Ehkä ei tapahdukaan paljoa tämän enempää. Että tytöt pesevät hampaitaan yhtä aikaa vessassa samannäköisinä kuin 12 vuotta sitten, ja honottavat käsittämättömiä hammasharjat suussa ja nauravat enkä minä ymmärrä mitään.

Viimeisen kuukauden aikana on tullut muutamia kertoja olo, että vanhemmus on vaativa laji. Ei sillä, että se olisi jotenkin ylitsepääsemättömän vaikeaa, koska kyseesssä on vain statistin rooli. Se vain vaatii paljon aikaa, ja mina voisin kyllä ihan mielelläni tuijottaa katon oksanreikiä useammin. Ja silti olen etuoikeutettu, kun minun kanssani pitää puhua näinkin monensta asiasta jos ei sentään kaikesta.

Tänään kuitenkin muserruin hetkellisesti, ja ilmoitin, että tarvehierarkiani on nyt liian huteralla pohjalla, jotta pystyisin keskustelemaan luonnonsuojelusta ja kehitysmaiden kehittämisestä.

Ehkä sitten huomenna.

tiistai 5. elokuuta 2014

Mission impossible.

Mansikoiden syöminen – Checked.
Patiointi – Checked.
Teltassa nukkuminen, sekä pakkasella vähän aiemmin, helteellä, että ukkosella – Checked.
Sievät kananmunattomat ja maidottomat kuppikakut – Checked.
Pakollinen kuppikivi, museo, taidemuseo, eläintarha, huvipuisto ja shoppailu yhden päivän aikana – ehkä minimalistisesti – Checked.
Uiminen luonnonvedessä – Checked, Checked, Checked, Checked, Checked, Checked ja hmm… Checked.
Festarit – Checked.

Nyt sitten päästään niihin haastavampiin osioihin:

Kermavaahdon vatkaaminen helteellä vaahdoksi – Checked.
Laihtuminen kesäloman aikana – Checked.
Näyttäytyminen bikineissä (ei kokouimapuvussa) täpötäydellä rannalla – Checked.
Päivä kaupungin keskustassa hihattomassa (ei lyhythihaisessa) vilpoisessa kesämekossa – Checked.

Tuo viimeinen uroteko hämmentää minua vieläkin. Kokeilin kepillä jäätä jo aiemmin, huonoin tuloksin. Olin 32 asteen helteessä kävelykadulla, ja mietin mikä ei kuulu joukkoon. Ja sehän olin mina ja mummoneuletakkini, joka on maailman kevyin ja hengittävin olkavarsipiilotin mitä löytyä voi, mutta silti. Kellään muulla, siis kellään, ei edes sillä rollaattoria pukkaavalla hauraalla naisihmisellä ei ollut neuletta, takkia, pitkähihaista paitaa tai huivia hartioidensa peittona. Sulaa hulluuttahan se oli. Kuoriuduin siis turvarievustani, ja kävelin n. 300 metrin matkan, jonka jälkeen luikahdin porttikongiin pukemaan neuleen takaisin päälleni. En pystynyt.

Minusta tuntui, että pulleat olmikäteni vaativat kaiken huomion vastaantulijoilta, selkämuhkurani herättivät kauhun väreitä, ja olisin tuntenut oloni itsevarmemmaksi vaikka alastomana (uimahallin naistensaunassa), kuin siinä vallattomasti hulmuavassa kesäleningissä, jossa ei ole mitään optisesti harhauttavaa linjaa jakamaan keskivartaloani, joka tässä muodossa jatkui decolleteesta polviin, strategisesti eri vyöhykkeisiin.

Tuosta tappion karvaasta hetkestä on jo kolmisen viikkoa, ja kolmisen kiloa. Nyt sitten aamulla arvelin, että aika on kypsä uusintaerälle. Sama mekko, mutta vähän rokimmat gladiaattorisandaalit. Mallasin itseäni peilin edestä monesta kulmasta, vaihdoin liivit kahteen kertaan minimoidakseni selkämuhkurat, heiluttelin allejani edestakaisin ja litistelin käsiäni kylkiä vasten. Varmistuin siitä, että tiedän sataprosenttisella varmuudella itse miltä näytän, ettei mikään epärealistinen kauhukuva pääsisi romuttamaan itsevarmuuttani. Ei nämä kädet nyt niin kamalat ole. Enkä ole tänään turvoksissa. Enkä ole edes viime kesänä painanut näin vähän. Tai siis paljon, mutta painoin viime kesänä vielä enemmän. Hitusen.

Ja kas. Pikkulapset eivät parahtaneet itkemään. Kukaan ei osoitellut minua sormella kauhun ilme kasvoillaan. Securitaksen vartija ei pyytänyt minua poistumana Stockmannilta. Ohiajavat autoilijat muistivat pysähtyä liikennevaloihin. Se hälytysajoneuvokin ajoi pillit soiden ihan vain ohi.

Ja minulla oli oikein vilpoinen ja itsevarma olo, kun en hikoillut kuin piknikpaisti uunissa. Minulla ei siis ollut myöskään mitään litistäviä alusasusteita kiusanani. Ja sitä paitsi tatska näkyi elegantisti, mikä on harvinaista.

Vielä pitäisi käydä mustikassa, ja sitten alkaisi olla kesäloma suoritettu. Voisin oikein hyvin suorittaa toisen samanlaisen heti tähän perään.

Ai niin, meidän pihaan on muuttanut uusi orava. Ristin sen Jaskaksi. Vähän epäilen, että tämä Jaska on aika gansta, löysin nimittäin joko Rauhan tai Tarmon kuolleena autokatoksesta viime viikolla, ja epäilen suuresti täällä käydyn traagisen reviiritaistelum. Häiritsin hautarauhaa, koska paikka oli vähän hankalasti valittu, ja siirsin epäonnisen ja kovin kuivettuneen vainajan lumilapiolla raparperipensaan taakse. Kuivumisen takia en osaa arvioida, oliko kyseessä aiemmista oravistamme isompi (Rauha) vai pienempi (Tarmo). Kumpaakaan ei ole sen koommin näkynyt. Tämä uusi Jaska on paljon tummempi kuin Tarmo, mutta samankokoinen. Voihan se tietysti olla, että Tarmolle on tehty joku make-over, enkä vain tunnista häntä.

Toisaalta Jaska käyttäytyy eri lailla kuin Tarmo. Hän kyylää minua nurmikon seasta mahallaan maastoutuneena, ja palauttaa portaille Kaunomielen hänelle jättämät pistaasipähkinät, jos niiden kuori on liian tiukassa. Tarmo oli jotenkin sopuisamman oloinen.

perjantai 1. elokuuta 2014

Väki vähenee Kaanaan häissä.

Olen onnistunut tavoittamaan lomafiiliksen. Aikuisiällä, siis 20 ikävuoden jälkeen, tämä on toinen kesä, jonka vietän ilman miestä nurkissa pyörimässä. On kuulkaas luksusta. En nyt tarkoita, että miehet olisivat jotenkin erityisen vaivalloisia tai ikäviä olentoja, en suinkaan, mutta minulle vaan omista henkisistä ominaisuuksistani johtuen sopii se, ettei perheessä ole maskuliinista tahtoyksikköä joka tempoilisi tämän tästä eri suuntaan kuin me feminiiniset haahuilijat.

Joitain asioita on vähän ikävä. Kalastusta esimerkiksi. Tytöt ovat hyvin, hyvin allergisia kalalle, mutta jotenkin olemme aiempina vuosina onnistuneet viihtymään kömpelösti virvelöiden ja lähinnä laiturilta kaloja tarkkaillen monta kesäiltaa ja yön tuntia. Tänä kesänä se ei mahdollistunut.

Viime yönä yhden aikaan havahduin siihen toteamukseen, että 19 tuntia kestäneen tiiviin kaupunkilomailupäivän aikana Diiva ei ollut saanut minua hermostumaan kertaakaan. Eikä Kaunomieltä. Kaikki meni oikein lutuisasti, ja ehdimme vaikka mitä. Ainakin syödä maailman parhaita suklaakonvehteja kahvin kanssa, mikä oli ainoa varsinainen tavoite jonka itsellemme asetimme. Luulen, että tämä nykypäivisin kukoistava myötämielisyys ei niinkään johdu murrosiän pahimpien laineiden
tasoittumisesta (tai sitten k.o. murrosikä olisi kestänyt kohta 16 vuotta), vaan siitä, että tilanne vain on vähemmän säröinen. Eikä minun huomiostani tarvitse kilpailla niin monen tahon kanssa.

Ei sillä, ettäkö kohta 16-vuotiaan nuoren naisen elämän ensisijainen tarkoitus pitäisi olla kerätä äitinsä huomio. Mutta kun Diivan sisäsyntyisiin ominaisuuksiin kuuluu se, että hän haluaa paistatella huomion valokeilassa, ja minä, äiti aurinkoinen kelpaan hyvin aina prameamman valonheittimen puutteessa.

Viime kesästä muistan erityisesti kaksi kohtaa, joissa istuin autossa, pelkääjän paikalla. Ensimmäisessä kohdassa tunsin malttamatonta lomariemua, täynnä toivoa, jee, olen vapaalla, ja tästä tulee kivaa. Noin viikon kuluttua tästä muistan hetken, jossa istuin autossa, pitelin päästäni kiinni lujasti kummaltakin puolelta toivoen sen auttavan hallitsemaan sisäistä olotilaani, kun mikään ei sopinut kaikille, mikään ei onnistunut, mikään ei lopulta ollutkaan niin hauskaa, ihmisten mielialojen skaala vaihteli raivoisasta pettymyksestä kohteliaaseen alistumiseen.

Totta kai oli oikein hyviäkin hetkiä, myös viime kesässä. Olin vain ihan kamalan väsynyt ja tympääntynyt sen kaiken jälkeen, mikä ei taida olla loman tarkoitus. Ajattelin, että ei ikinä enää tällaista, ja taisin olla aika tosissani.

Olen nyt kesään sijoittaneen lomajaksoni puolessa välissä, hitusen jopa yli, ja minusta tuntuu kuin olisin ollut pois
työmaalta jo ainakin kuukauden. Loistavaa. Lisäksi olen ruskettunut, edes auttavasti, vaikken ole ruskettuvaa sorttia. Ja minulla on kampaaja-aika varattuna. Enkä ole lihonut yhtään.

Viimeisen kesälomaviikon voisin ensisijaisesti pyhittää itseni paapomiseen. En ehkä käytännössä aivan tuohon pysty, koska olen käytännöllinen, ja lisääntynyt, ja luvannut leikkiä sisustussuunnittelijaa, mikä ei ole ollenkaan tylsää sekään, mutta voisin kuitenkin asettaa henkiseksi tavoitteekseni sen, että teen juttuja pitääkseni huolta erityisesti itsestäni. Ja nimenomaan itsestäni, en vain kodistani, vaikka haaveilenkin jo kohta taas peseväni pyykkiä, ainakin neljä koneellista. Tyttöjen koulut alkavat ensi viikolla jo torstaina, joten voin ainakin tähdätä siihen, että loman loppua kohden tunnelma yhden hengen pirskeissäni vain tiivistyy.