sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Perunankukkia.

Diiva on saanut toteuttaa itseään, siis diivailla lavalla yleisön edessä. Asiaankuuluvat kotoiset rituaalit on suoritettu – neuvojen kysyminen, ja sitten niiden tyrmääminen, koska minä en tiedä musiikista, laulamisesta, vaatteista, tyylistä, hiuksista tai ylipäänsä mistään mitään – vaatteiden myllääminen kasaksi keskelle lattiaa kun mitään ei löydy – hiusten laittaminen (mina siis laitan), ja kiukuttelu, jos ne eivät mene niinkuin hän haluaa, tai jos viimeinen suihkaus lakkaa latistaa kampauksen liian raskaaksi (vaikka se ei vielä näkyisikään), asusteiden kysely lainaan, ja kun ehdotan jotain, tyrmääminen inhon ilme kasvoilla. Keskustelu siitä mikä on rock ja mikä ei ole rock, kun puhutaan pukeutumistyyleistä. Itse näen rockilla aika monta erilaista tapaa ilmentyä, ja moni ei-rockiin liittyvä asia voi olla rock, mutta 15-vuotiaan näkövinkkelistä asiat usein esittäytyvät paljon kapeampina otoksina. Perustavanlaatuisia näkemyseroja, ja me sentään keskustelimme enimmäkseen vain sukkahousuista.

Nämä harrastusjutut ovat tärkeitä, vähän kuin saisi itsetunnon rakentamiseen lisäpaketin legoja yläasteen tarjoaman aneemisen perussetin lisäksi.

Likka otti keikasta kaiken irti, sitä ei koskaan tarvitse jännittää etukäteen. Sen jälkeen tulee sitten kotona ne 3-4 itkuun purskahdusta lähinnä siksi että seuraavaa keikkaa ei ole vielä tiedossa.

Olen kovin mielelläni tässä kaikessa mukana. Turvallinen paikka ja aihe jonka aiheessa voi rätistä ja tuiskahdella. Kyllä minä jossain vaiheessa olen ajatellut hankkia omankin elämän/harrastuksen/intohimon.

Samaan aikaan toisaalla Kaunomieli toteuttaa itseään eri tavalla, mikä on vallan itkettävän ihana asia. Tätä on odotettu – että tulisi näiden vuosien jälkeen joku asia/porukka, johon hän menisi mukaan, eikä sairastaminen enää luikahtaisi samalla ovenavauksella esittäytymään. Nyt hän saanut olla ihana ja fiksu Kaunomieli, ei se-Kaunomieli-jolla-on-aika-hemmetin-hankalaa.

Olen erityisen onnellinen siitäkin, että nämä kukinta-ajat ovat yhtä aikaa. Näppärää, ja harvinaista.
Tunnen itseni ihan siemenperunaksi. Mukulani kasvavat ja komistuvat, ovat silkoisia pinnaltaan, ja mina olen ensin paisunut, sitten hapertunut, ja nyt alan nahistua muodottomaksi kasaksi. Ehkä kohta mätänen ja halkean. En ole ihan valmis tuohon vielä.

Näin siis itsestäni valokuvan. Ei pitäisi, ja tuonkin olin pyytänyt itse ottamaan. Painoni ja kokoni suhteen ei visuaalisesti suurta hätää – muutama kilo on pudonnut, ja tiedän missä mennään, ja olin pukeutunut optimaalisesti. Mutta naama, sen menetystä ei kestäisi. Olin kuvassa jotenkin turvonneen näköinen, hassu ilme, hymyilin maanisesti niin että silmieni alle tuli kummalliset ryppypussit ja samalla mutristin suutani noita-akkamaisesti. Ystävällinen kuvaaja kadotti kuvan kovalevyltään. Meillä on sopimus, että hän ei sen taannoisen “spiidiä napannut näätä”-otoksen jälkeen ole ottanut minusta kuvia, tai ainakaan näyttänyt niitä minulle.

Niitä on riittänyt, näitä ystävällisiä kuvaajia. Olin jo aivan noloissani eilen, kun eräs toinen kuvaamista harrastava ystäväni tuli mukaan Diivan esitykseen kaluston kanssa, enkä enää muistanut oliko siitä ollut puhetta. En ainakaan ollut ottanut sitä tosissani jos olikin, ja pelkäsin nyt aiheuttaneeni hänelle turhaa vaivaa. Tuli kuitenkin teknisiä ongelmia, eikä tallennus onnistunut.

Lisäksi paikalla oli kaappimies, Diivan kutsumana virallisena valokuvaajana. Hyvä niin, etenkin koska tyttöjen isä ei päässyt paikalle, en tiedä miksi. Tajusikohan hän, että eilinen oli Diivan vuoden 2014 kohokohta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti